Kaupallinen yhteistyö Cinemanse
Kirjoittajina Jarno Jussila ja Mikko Rasila

Wendy on Benh Zeitlinin ohjaama ja siskonsa Eliza Zeitlinin kanssa kirjoittama kolmannen vuosituhannen Peter Pan -seikkailu, joka sijoittuu fantasiasaarelle, jossa aika ja ikääntyminen eivät enää kulje käsi kädessä. Räjähtävät seikkailut ja vapaudenhuuma täyttävät saaren siellä rymyävän lapsilauman eläessä tiiviissä luontoyhteydessä saaren metsissä, vesissä ja luolissa. Tarina on Zeitlinien kokonaan uudelleenvatkaama legenda poikalaumaa johtavasta Peter Panista ja Wendystä, Lost Boysien ainoasta tytöstä. Lapsia yhdistää, samoin kuin osaa elokuvan aikuisia, fantasiamaailmaan uppoaminen, loputon seikkailun kaipuu ja aikuistumisen pelko. Benhin tarjoama maailma on visuaalisesti huikean kaunis ja fyysinen, kuvattu luonnonvalossa 16-millisellä kameralla, joka heiluu ja tärisee hetkittäin niin että teatteri unohtuu ja tuntuu kuin olisi konkreettisesti seikkailussa mukana. Elokuva näytettiin Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla gaalanäytöksessä viime sunnuntaina ja tällaisia ajatuksia, muistoja ja havaintoja siitä nousi.

FINDING NEVERLAND

Jarno
Palaan joskus ajatuksissani Karibialle, pienelle saarelle, missä seikkailimme kolmestaan Stellan ja Mikon kanssa muutama vuosi sitten. Se on yksi mieleenpainuvimmista kokemistani matkoista. Taianomainen paikka turkoosin veden äärellä, sademetsä ympärillä, rantojen hienoksi hiuotunut valkoinen hiekka ja saarella vapaasti elävät villihevoset. Olen ajatellut sitä paljon, nähnyt unia, että me kaikki kolme ollaan siellä uudestaan. Meidän seikkailussa oli paljon samaa elokuvan maailman kanssa – Wendy on nimittäin kuvattu pienellä Montserratin saarella Karibianmerellä, missä meidänkin kolmikkomme salaperäinen saari sijaitsee.

Se oli unenomainen matka, vaikka tapahtui oikeasti. Ajelimme Jeepillä ympäri saarta, heräsimme viidakon ääniin, ihmettelimme aamu-usvassa vaeltavia villihevosia, sukelsimme simpukoita merenpohjasta. Hetken olimme kuin elokuvan kolme kotoa karannutta lasta: Wendy, Douglas ja James Darling, ja saari oli meidän Neverland. Seikkailu ei odottanut meitä siellä jossain, vaan me itse teimme sen sinne. Suunnittelimme reittimme ja määränpäämme, loimme puitteet joissa saimme leikkiä kuin lapset ikään. Olimme aikuisia, mutta se ei estänyt meitä seikkailemasta. Päinvastoin, aikuisena seikkailuista tulee oikeita ja todellisia.

APINAMETTÄ JA PYSTYYNKUOLLEET AIKUISET

Mikko
Muistan kun oltiin pieniä niin leikittiin mun serkkujen kanssa meidän salaisessa apinametsässä tai, apinamettässä niin kuin Porissa sanottiin. Metsä oli loputon ja niin oli meidän kuvitelmat itsestämmekin, vauhtia ja seikkailuja riitti ja metsässä rymytessä aika pysähtyi. Myöhemmin kun ajoin metsän ohi, tajusin että noh, sehän oli sellainen pieni risukko lähiöostarin kyljessä. Mutta silloin kauan sitten se oli meidän valtakunta, johon aikuisten velvollisuudet ja toistuva arjen ankeus ei koskaan yltänyt.

Me oltiin mun serkkujen kanssa lapsina samanlaisia rämäpäitä kuin elokuvan lapset, yhtä kulmikkaita, räjähdysherkkiä ja muistan, että jo silloin vahvoja persoonia, tosielämän Lost Boys. Meidän leikeissä tuli esiin sama ilmiö kuin elokuvan lapsilla: aikuisten maailma kiellettiin kokonaan, kukaan ei halunnut sinne, kukaan ei halunnut myöskään tietää siitä mitään. Ehkä se on ihmisluonnolle tyypillistä ja ominaista vastustaa tuntematonta. Vaikka kukaan ei halunnut aikuisten maailmaan ja ainakin minä kammoksuin sitä with all my might, me käyttäydyttiin kuitenkin kuin pikkuaikuiset. Leikeissä oli selkeä narratiivi ja dynamiikassa selkeä hierarkia. Mua kaksi vuotta vanhempi serkku oli se dynaaminen kärki ja minä olin jo silloin supernörtti kuhnuri, joka oli aivot monen suunnitelman toteuttamiseen. Tämä on erittäin selvää myös Wendyssä: Zeitlin ohjaa lapsinäyttelijöitään suvereenisti ja lasten hierarkia ja dynamiikka on luonnollista ja vaivatonta kuin elokuvasta olisi jätetty kaikki ohjaus pois ja lasten olisi annettu löytää oma luonnollinen tapansa olla ja ihmetellä.

Rakastan myös sitä miten elokuvassa näytetään vanhenemisen ansa kovin lapsenomaisesti, niiden oikeasti aikuistuvien aikuisten osalta. Niiden, joiden päät täyttyy huolista ja joiden sisälle pääsee surullisia ajatuksia. Ne aikuiset näytetään järkyttävinä ja itsekin järkyttyneinä ihmisraatoina, jotka hädintuskin jaksaa kävellä paikasta toiseen, kasvaminen näytetään kehon ja mielen rapauttavana ja sitä vastaan pitää taistella koko ajan. Hassua, mutta kerronnallisesti tehokasta. Samaistun kyllä kerrontaan, itse ajattelin lapsena “aikuisista” täsmälleen samalla tapaa. Hassua miten elokuvan vanhenevat aikuiset jopa itse ajattelevat samalla tapaa. Haikailevat menetettyä nuoruutta ja askel askeleelta katkeroituvat, kangistuvat, hidastuvat, syyttävät “aikuistumista” surkeasta olostaan.

Kaiken kaikkiaan elokuvassa näytetään hienosti nykyihmisten harhaisuus aikuistumisen suhteen. Aikuiset haikailee menetettyä nuoruutta ja hakevat vanhenemisensa syytä koko ajan itsensä ulkopuolelta, lasten aikuistumisenkammo näyttäytyy samanlaisena kuin sosiaalisessa mediassa vellova “positive vibes only” -skeida. Yhtä vaarallisia ajatuspolkuja molemmat.

YLIVIESKAN MARCO POLO – MOOTTORITIE ON KUUMA

Jarno
Lapsena mua ei saanut pysymään sisätiloissa ja riehuin kaiket päivät metsissä rakentamassa majoja, autiotaloissa, puroilla ja milloin missäkin mielikuvitteellisissa maailmoissa miekkoineni ja tarinoineni. Rakastan seikkailua edelleen, nykyään hiukan eri tavalla. Elokuvassa lapset elävät todellisuudessa, jonka uhkakuvina on kasvaa aikuiseksi ja jäädä töihin äitinsä ravintolaan. He haikailevat jotain muuta, jotain suurempaa jossain kaukana ja kun Wendylle tulee tilaisuus karata yön selkään kohti suurta seikkailua, hänen kaksoisveljetkin hyppäävät epäröimättä junan kyytiin. Samaistun tunteeseen. Olen itsekin kuullut äänen, joka kuiskaa korvaan sneak away. Pienempänä kaikki aikuisten tekemiset vaikuttivat niin tylsältä, etten halunnut mitään tekemistä niiden kanssa. En halunnut vastuuta, rutiineja tai tylsiä kotitöitä. Halusin vain leikkiä ja elää yksin omassa mielikuvitusmaailmassani.

Yksi ihmiselämän surullisimmista asioista on, kun lapsi lakkaa leikkimästä. Tietenkään kaikille se ei käy niin yhtäkkiä ja perusteellisesti kuin se kävi minulle. Astuin aikuisten maailmaan aivan liian aikaisin. Siksi vietin suurimman osan nuoruudestani haikaillen jotain suurempaa. Halusin hypätä junan selkään ja mennä kohti tuntematonta – ja niin oikeastaan teinkin! Matkustin niin paljon kuin kykenin ja etsin paikkaa, jossa mun olisi ollut hyvä olla. Paikkaa, jossa olisin saanut olla vapaa ja tietyllä tavalla edelleen lapsi. Palasin kuitenkin aina kotiin mitään löytämättä. Seikkailuja siis nekin, mutta ei sellaisia mitä odotin.

Koen edelleen halua lähteä ja mennä kohti seikkailua. Luulen, että se tunne ei ikinä tule katoamaan ja tiedättekö mitä, mielestäni se on elämän eliksiiriä. Se ei ole pakofantasiaa, halua jättää kaikki taakse ja karata, vaan se on elämässä eteenpäin menemistä. Arki ja vastuu eivät enää ole kirosanoja, ne ovat alkaneet kiehtoa, tuntua raameilta joiden sisällä voi seikkailla. Kun on koko ikänsä vältellyt niitä ja huomannut ettei raamiton elämä lopulta tehnytkään onnelliseksi, nuo asiat voivat yhtäkkiä tuntua todella vapauttavilta.

Olemme Stellan kanssa kiertäneet maailmaa ja matkustaneet mantereita ristiin rastiin. Se on ollut ihanaa ja olemme olleet todella etuoikeutettuja, että olemme saaneet kokea sen. Mulle se todellinen seikkailu on ollut kuitenkin yhteinen koti, avioliitto, meidän miniperhe koirineen, pohjoisen hirsitalo, oma henkinen kasvu, kehittyvät työkuviot ja ihan kaikki ihmiset ja asiat mitä nämä pitävät sisällään. Kaikki ne yhdessä tekevät tästä juuri minun tarinan ja mun ei tarvi mennä sen kauemmas – kaikki on tässä. Tuntuu, että siitä ei ole kauan kun hyppäsin tämän junan kyytiin. Kaikkihan on vasta ihan alussa.

PÖKSYT MÄRKÄNÄ

Mikko
San Juan, Puerto Rico 2017. Atlantin valtameri. Jumalauta, Atlantin valtameri ja minä siellä meressä. THIS IS IT. Uuden ja vanhan maailman erottaja, maailman toiseksi suurin valtameri. Minä Puerto Ricossa ja samanaikaisesti joku toinen let’s say Portugalissa, saman meren pauhuissa. Vesi on vähän kylmää ja vähän kovaa, vaikka ollaan Karibialla, mutta muuten meri on juuri sellainen kuin olin aina kuvitellutkin että se on. Ääretön. Ikiaikainen ja salaisuuksia täynnä. Jatkuvassa liikkeessä ja silti aina samanlainen. Tuntuu että aivot räjähtää ja tulee maailman suurin itku, mutta äkillinen pyllyn kastuminen tuo takaisin todellisuuteen. Olin huomaamattani mennyt kyykkyyn ja antanut puhelimen nauhoittaa meren pauhua. Vähänpä tiesin, että tästä alkaisi yksi kaikkien aikojen seikkailuista.

Kolme ihmistä, kaksi viikkoa, lukematon määrä suunnittelutunteja, paljon matkaa edeltäviä töitä ja vielä enemmän matkan aikana tehtäviä töitä. Tehtävälistoja rastitettavana, satoja päätöksiä tehtävänä joka ikinen päivä ja silti, tai ehkä juuri sen takia meidän pikkuruinen matkaseurue minä, Stella ja Jarno, onnistuimme luomaan matkan ylle taianomaisen tunnelman seikkailusta sademetsään, Viequesin lumotulle pikkusaarelle, Karibianmeren salaisille rannoille ja aaltoihin, aamuviideltä villihevosten keskelle, osaksi hotellivieraiden loputtomia hyönteisluentoja, hylätylle urheilukentälle, Hix Island House -hotelliin, joka tuntui Lost-sarjan lavasteelta ja jossa tuntui kuin maailman kaikki muut ihmiset olisivat PUFF taianomaisesti vain kadonneet. Minulle tästä matkasta alkoi vielä suurempi matka, joka jatkuu päivittäin pääni sisällä. Suunta ja tavoite: säilyttää lapsen usko ja loputon leikki kaikessa tekemisessä, varsinkin silloin kun ei pitäisi.

LAPSI MINUSSA

Jarno
Mulla tuli elokuvan puolivälissä vaikea olo. En oikein osannut kohdata kaikkea sitä riemua ja leikkiä, kun lapset pääsivät saarelle. Olin ehkä hiukan kateellinen. Harhautin itseni kiinnittämään huomioni täysin turhanpäiväisiin asioihin, kuten mistä saarella seikkailevat lapset saavat ruokaa, tai entä jos jollekin tapahtuu jotain kamalaa, kuka heitä auttaa? Tosiasiassa halusin olla yksi niistä leikkivistä lapsista. En ehkä ole tullut käsitelleeksi kaikkea oman aikuistumiseni kipupisteitä. Vasta elokuvan loppuvaiheilla jokin kaukainen tunne sai mut kiinni – niin kauan kykenin pitämään sen sisälläni. Lopputekstien alkaessa itkin vuolaasti. Kun jouduin aikoinaan aikuisten maailmaan äkisti ja liian aikaisin, en tainnut koskaan kasvaa aikuiseksi. Tunne, joka mua ravisteli, oli kaipuu. Kuten monesti käy, lapsenmielinen viattomuus ja vilpittömyys oli jäänyt elämän jalkoihin. Olin ollut aikuisten maailmaan joutunut lapsi, joka ei saanut käyttäytyä kuin lapsi.

Wendy käsittelee isoa aihetta, hetkittäin aika rankalla kädellä. Kesti pari päivää ennen kuin kykenin kokoamaan ajatukseni omasta aikuistumisen kokemuksestani. Nuoruusaikojen irtiotot olivat nimenomaan olleet pelko-ohjautunutta pakoilua, jonka juuret olivat syvällä lapsuudessa koetussa turvattomuudessa. Nykyään en tiedä mitään parempaa kuin olla aikuinen, joka saa rakentaa itselleen sellaisen elämän kuin haluaa, mutta en halua viattomuuden, riemun ja leikkimisen loppuvan – eikä sen onneksi koskaan tarvitsekaan. Me kaikki aikuistumme, mutta kuten elokuvassa sanotaan: aikuiseksi kasvaminen on se kaikista suurin seikkailu.

Wendy on Suomen ensi-illassa tänään ja kaikki näytökset näet uudelta Nyt Leffaan -saitilta. Muita tarkoin kuratoituja leffahelmiä löydät elokuvalevittäjä Cinemanselta.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & MIKKO RASILA