Matkan jälkeen tuntuu aina kestävän tovin palata raiteilleen. Kuljeskelen huoneesta toiseen muistamatta mitä kuvittelin olevani tekemässä. Soittelen vanhoja lempilevyjäni ja hyräilen mukana, niiden sanat muistan kyllä vaikken ole pysynyt kärryillä päivämäärästä viimeiseen kolmeen viikkoon. Kävin kaupassa ostamassa ruokaa koirille vaan en itselleni, kuin en oikeasti olisi vielä tullut takaisin. Hiekan, hien ja aurinkorasvan raidoittamat vaatteet ovat yhä samassa kasassa eteisen lattialla, johon ne kumosin kun tyhjensin tullessa reppuni.
Samalla kun omaan arkeen palaaminen ei tunnu täysin todelliselta, pari päivää paluun jälkeen on vaikeaa uskoa olleensa reissussakaan. Olinko tosiaan paikalla kun tuo ja tämä kuva otettiin? Matka tuntuu enemmän todentuntuiselta unelta, josta havahduttuaan tuntee vielä hetken uneen kuuluneen tuoksun tai kosketuksen.
Kyselen kuulumisia huonekasveilta, niiltä joita Mikko on kastellut poissaoloni aikana kuten oikeastaan aina muulloinkin. Niiden asiat ovat tyynnyttävällä tavalla ennallaan. Sinnikäs tassutus seuraa minua huoneesta toiseen. Juno-koira haluaa olla lähellä aivan koko ajan, kuin imisi läsnäoloa ja lämpöä niidenkin päivien edestä kun olin kaukana. Heti kun istahdan aloilleni edes hetkeksi, se kipuaa syliin ja tahtoo jutella. Luna on peiton alla kuumalla kerällä, korvat rutussa. Se ei taaskaan ehtinyt omilta koirankiireiltään tajuta, että joku kävi jossain.
Kun olen hortoillut ja haahuillut tarpeeksi, teen saman kuin aina kun tunnen itseni eksyneeksi tai poissaolevaksi tai selittämättömällä tavalla surulliseksi, vaikka kaikki on enemmän kuin hyvin. Avaan tietokoneen, sivuutan painostavasti pullistelevan sähköpostin ja kalenterin, ja alan kirjoittaa. Päänsisäinen kohina on pakko sovittaa sanoiksi ennen kuin siellä alkaa kiehua ja tulvii yli. Soittelen vanhoja lempilevyjäni ja hyräilen mukana, niiden sanat kiteyttävät monta asiaa paremmin kuin itse osaisin. Sometimes I want to say to myself, sometimes I say, oooh oooh oooh oooh oooh oooh oooh.
Kuvat Anni Taimisto
☊ THE ROLLING STONES – MISS YOU
Uh, matkalta paluu. Just äsken avasin kotioven ja sielu tulee perässä kunhan ehtii. On melkein noloa vastata lomasta kyselijöille, että enpä tehnyt mitään ihmeellistä (merta tuijottelin, keräilin haisevia simpukankuoria rannoilta, polskin meressä ja olin aina ysiltä jo nukkumassa). Netissäkin olen edellisen kerran surffannut marraskuussa.
Kuulostaa jotenkin aika samalta kuin meidän matka, siis ihanalta. Mitäs sitä sen kummempaa pitäisikään tehdä! Lomalla saa olla kuten lystää.
Vanha viisaushan on, että sielulta kestää tulla kaksi päivää jäljessä kotiin ☆
Kävellen se ei kotiaan jätä, mutta; lentokoneet taitaa olla liian kova pala pidettäväksi reunoista kiinni ♡
Ihana, nostalginen sävy koko sivulla!
Näin se taitaa olla, ei ennätä sielu ja sydän mukaan lentokoneen vauhtiin.
Voi, tiedän tunteen. Puit sen todella hyvin sanoiksi <3
Kiitos kaunis!
xx
Tunnistan niin tän.. Sama homma joka kerta reissun jälkeen. Kirjoitat niin kauniisti!
Niinpä! Ja kiitos xx
Niin ihana teksti!
Kiitos kaunis!
“Luna on peiton alla kuumalla kerällä, korvat rutussa. Se ei taaskaan ehtinyt omilta koirankiireiltään tajuta, että joku kävi jossain.
Kun olen hortoillut ja haahuillut tarpeeksi, teen saman kuin aina kun tunnen itseni eksyneeksi tai poissaolevaksi tai selittämättömällä tavalla surulliseksi, vaikka kaikki on enemmän kuin hyvin. ”
Mä en. ♥
xxx