Olin viime viikolla soittamassa levyjä erään samppanjatalon Ranskan suurlähetystössä järjestetyissä kemuissa. Oli yksi kesäkuun alun helteisistä illoista, suurlähetystön puutarha oli puhjennut kukkaan eikä kukaan halunnut olla sisällä. Eikä onneksi tarvinnutkaan: musiikki soi puutarhassa ja tarjoilijat kiersivät kuplivan kanssa. Ihmiset näyttivät ihanilta, jollakulla oli kimaltava kultainen mekko, monilla kesän kunniaksi kokovalkoista. En viitsinyt ottaa kuvia puolitutuista ja tuntemattomista vieraista, mutta ystävistäni otin muutaman. En voinut vastustaa lehtien välistä siivilöityvää iltavaloa, kaikkea tätä yltäkylläistä kauneutta.

Hupaisaa, että pidän sinnikkäästi kiinni ilmaisusta “levyjen soittaminen” kun siitä on todellisuudessa vuosia, kun viimeksi raahasin repussa fyysisiä levyjä yhdellekään DJ-keikalle. Maailma muuttuu, mutta sovitaan niin, että kieli saa tulla vähän perässä, kullekin meistä sopivalla (mieluiten mahdollisimman verkkaisella) tahdilla.

Mikko ja Minttu ovat niin upeita. Pitkiä ja kauniita mustissa vaatteissaan, eivätkä ikinä hymyile ottamissani yhteiskuvissa, vaikka todellisuudessa hölisevät ja nauravat niin että se raikaa naapurikortteliin asti. Rakastan kuvata ystäviä tällä tavoin, sattumanvaraisissa tilanteissa niin yksin kuin yhdessä. Joskus ajattelen laukaisinta painaessani, että jonain päivänä tämäkin hetki on muuttunut muistoksi, jaetuksi historian hetkeksi, johon kuva voi kuljettaa uudestaan ja uudestaan.

Minulle oli viritetty paikka terassille, siitä oli täydellinen näköala koko puutarhaan. Lymysin aurinkolippani alla ja soitin teemaan sopivaa musiikkia: kokoelman keinuvaa jazzia, remixejä vanhoista soul-klassikoista, kuplivaa poppia. Carla Brunin versiot Lou Reedin Perfect Daysta ja henkilökohtaisesta The Rolling Stones -suosikistani, Miss You -kappaleesta. Ja tietysti Jane Birkiniä, Sergei Gainsbourgia, Lou Doillonia, Charlotte Gainsbourgia – koko taiteilijaperhe mahtuu helposti samalle soittolistalle. Illan päätti Alizéen Moi Lolita, joka on häpeilemätöntä purkkaa ja saa minut järjettömän hyvälle tuulelle joka kerta kun kuulen sen.

Kuvan pitkätukkaisempi mies on kittiläläinen Jukka Puljujärvi, suunnittelija Haló-merkin takana. Tapasimme muutama vuosi sitten ja hän osoittautui yhdeksi niistä tyypeistä, jotka tuntuvat heti vanhoilta tutuilta. Viime aikoina on tullut juteltua pariinkin otteeseen Särestöniemestä, koska en ole vieläkään päässyt yli visiitistämme taiteilijan kotitilalla Kittilässä. Jukalle Reidar Särestöniemi on tuttuakin tutumpi eikä vain Kittilä-yhteyden takia: Halólla on yksinoikeus käyttää Reidarin teoksia printteinä vaatteissaan.

Onnelliseksi tekeviä asioita: salaiset puutarhat, kukkivat syreenit jotka mätsäävät komean avopuolisoni pukuun, monta ystävää vähän puolivahingossa samassa paikassa. Ja se, että saa soittaa musiikkia isolle joukolle ihmisiä, joista monet näyttävät pitävän siitä, jotkut jopa kiittelevät! Se tuntuu aina superhyvältä, sillä tälläisissä tilaisuuksissa musiikin tehtävänä ei ole loistaa päätähtenä, vaan luoda tunnelmaa taustalla. Silloin kun se onnistuu, suurin osa vieraista ei kiinnitä siihen huomiota – ja niin sen kuuluu ollakin.

Kotimatkalla löysimme toisenkin salaisen puutarhan. Täällä ei soinut musiikki eikä tarjoiltu kuohuvaa, mutta tunnelma oli kohdallaan. Olisimme viihtyneet kauemminkin, ellei pesäänsä puolustava äkäinen lokkiäiti olisi esittänyt äänekkäitä vastalauseita. Pitäköön hän puutarhansa, kyllä niitä riittää. Salaisia puutarhoja tuntuu olevan kaupunki täynnä, kun pitää vaan silmänsä auki.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA