Särestöniemi ~ taiteilijan kotona

✖ KITTILÄ, LAPPI

Viime tiistaina vietettiin lappilaisen taiteilija Reidar Särestöniemen syntymäpäivää! Loikataanpa merkkipäivän kunniaksi viimekuiseen Lapin roadtripiimme, jonka varrella poikkesimme myös Kittilään. Olin nimittäin pitkään halunnut vierailla Kittilän Kaukosen kylässä, Särestöniemen suvun tilalla, jossa Reidar syntyi ja eli lähes koko elämänsä. Syrjässä kaikesta sijaitsevaan Särestöön ei kulkenut hänen elinaikanaan edes tietä, mutta se oli Lapin luontoa rakastavan taiteilijan koti, työskentelypaikka ja sielunmaisema.

Keskellä metsää sijaitsevan tilan komeita hirsirakennuksia ei tarvitse tyytyä ihailemaan pelkästään ulkoa, sillä tilalla toimii nykyään Särestöniemi-museo. Pääsylipun hinnalla saa koluta nurkkia sydämensä kyllyydestä ja nähdä lähietäisyydeltä missä vuonna 1925 syntynyt Reidar asui, työskenteli ja saunoi nimekkäiden vieraidensa, kuten Kekkosen kanssa. Museolla on hallussaan noin kolmannes Reidarin uran aikana syntyneestä 1500 teoksesta ja tilalla on esillä vaihtuva näyttely, johon lainataan töitä myös muualta.

Loputtoman, mutkittelevan savitien päässä sijaitsevaan Särestöön ei kulje julkista liikennettä, vaan visiittiin tarvitaan oma auto. Vaivannäöstä huolimatta suosittelen lämpimästi vierailua, jos löytää itsensä Kittilän suunnalta. Esimerkiksi Leviltä sinne ei ole kuin vajaa 50 km, mikä on Lapin mittakaavassa yksi poronkusema.

Särestöniemi oli kiehtova tyyppi, joka herätti kiihkeää keskustelua niin taiteellaan kuin värikkäällä persoonallaan. Lapin mies oli loistava tarinankertoja ja seuramies, jota kutsuttiin usein Kittilän shamaaniksi tai Pohjolan Picassoksi. Hän oli 70-luvun aikakauslehtien suosikkihahmo ja poseerasi kuvissa silmät hohkaen mustina kuin miilunpolttajalla milloin afgaaniturkissa, milloin lähes alastomana. Kuvat eivät nostattaisi tänä päivänä suuria tunteita, mutta 70-luvun Suomi oli toisenlainen ja Reidar herätti huomiota kaikkialla missä kulki.

Särestöniemessä hän asui koko elämänsä lukuunottamatta 50-luvun opiskeluvuosiaan Helsingissä ja Leningradissa. 50-luvun lopussa hän piti Helsingissä yksityisnäyttelyn, josta hänen uransa lähti nousukiitoon: villejä, värikylläisiä öljymaalauksia tehneestä kittiläläisestä tuli kolmekymppisenä aikansa tunnetuin lappilainen taiteilija. Nykyään hänen teoksistaan maksetaan moninkertaisia hintoja ja ne ovat taidekeräilijöiden kestosuosikkeja.

Reidar ehti tehdä uransa varrella monenlaista grafiikasta pastellitöihin, mutta pian pienet muotokuvat ja maisemat alkoivat liukua siihen mistä hänet parhaiten tunnetaan: valtaviin, värikkäisiin öljyvärimaalauksiin ja Lapin luonnosta ammentavaan puoliabstraktiin ilmaisuun. 60-luvulla Reidarin tyyli muuttui entistä kokeilevammaksi, hän sekoitti paksuun maaliin erilaisia aineksia ja teki joistakin töistään lähes kolmiulotteisia. Luin jostain, että taidekeräilijät ja konservaattorit ovat olleet kokeiluista enemmän kauhuissaan kuin innoissaan, sillä erikoistekniikoilla tehtyjä maalipintoja on jouduttu konservoimaan uudelleen.

Gallerian sisäänkäynti ja Mukka-ikoni, jonka Reidari teki 70-luvulla lappilaisen kirjailija Timo K. Mukan muistolle.

Monimerkitykselliset eläinaiheet ja arktinen maisema olivat ominta Reidaria: hurjissa teoksissa vilisee ilveksiä ja riekkoja, rakastuneita hylkeitä, koivikkoja, jokia, jänkää, tuntureita. Ne ovat kaikki metaforia, monet niistä taiteilijasta itsestään – joskus hän oli karhu, toisinaan jänkä. Syvät värit olivat tärkeitä, niillä hän kuvasi ruskaa, suopursujen kukintaa, kesäyön aurinkoa, tunturin ensilunta.

Äitini rakastaa Lappia vähintään yhtä paljon ja muistelee Reidarin Huurrekoivikkoa, joka roikkui 70-luvulla Oulun Osuuspankin aulassa. Hän kävi opiskeluvuosinaan istumassa sen äärellä silloinkin kun ei ollut pankkiin mitään asiaa.

Rakastan sitä, että Reidar maalasi Lapin paratiisin väreissä ja sitä kuinka raivokkaasti elossa hänen työnsä ovat yhä vuosia hänen kuolemansa jälkeen. Rakastan maalausten nimiä: Yhdessä yössä Pohjantuuli puhalsi jängän kukkia täyteenKielto ja kaipausYössä kukkii kummat kukat. 

Lempiyksityiskohta: valtava signeeraus jokaisen teoksen alakulmassa.

Visiitti Särestöniemessä syvensi ymmärrystäni taiteilijasta, joka kuoli vain muutamia kuukausia ennen kuin minä synnyin. Jos hän eläisi nyt, hän olisi melkein satavuotias. Särestössä kulkiessa tuntuu kuin olisi päässyt hetkeksi taiteilijan saappaisiin, näkemään samat maisemat kuin hän, tuntemaan metsän ympärillään ja virtaavan veden voiman.

”Yritän kertoa värein tundraa, sekä sitä hurjaa kevättä, mitä koen, plus etsiä elämän pikkiriikkisessä ajassa jotain, joka maistuis vaikkapa yhtä mukavalta kuin kuun kehä ennen suvea, tai ensimmäiset muuttolinnut ja sääsket.” – Reidar Särestöniemi

Hesari julkaisi muuten viime vuonna Reidarista jutun, jossa avataan Reidarin kirjeenvaihtoa rakastettunsa, runoilija Yrjö Kaijärven kanssa. Heidän suhteensa päättyi vasta 70-luvun alussa Kaijärven kuolemaan. Kirjeet ovat lumoavaa luettavaa, mutta en tiedä mitä olisin mieltä yksityisen kirjeenvaihdon julkistamisesta. Tulee olo, että näitä sanoja ei ole tarkoitettu minun silmilleni.

Juuri kukaan ei ollut tiennyt Reidarin homoseksuaalisuudesta. Hesarin haastattelemien aikalaisten mukaan kylillä juoruttiin lähinnä Särestöniemen hurjista juhlista. Homoseksuaalisuus oli Suomessa rikos vuoteen 1971 asti ja sairaus vuoteen 1981 – siis Reidarin kuolinvuoteen – asti. Hän ei ehtinyt nähdä maailmaa, jossa olisi saanut avoimesti olla oma itsensä. Enpä tosin tiedä elämmekö sellaisessa maailmassa vieläkään.

Reidar oli monissa asioissa aikaansa edellä. Hän oli intohimoinen luonnonsuojelija, joka murehti arktisen luonnon tuhoutumista ja suhtautui kriittisesti muoviin. Hän rakasti Särestöniemen ohi virtaavaa Ounasjokea ja kutsui jokea veljekseen. Metsän keskellä sijaitsevalle tilalle pääsi Reidarin elinaikana ainoastaan veneellä sulan veden aikaan eikä hän halunnut rakennuttaa sinne tietä. Periaate saattoi koitua taiteilijan kohtaloksi: kun hänen sydämensä petti, ambulanssin henkilökunnan piti noutaa hänet vesiteitse. Kun he pääsivät vihdoin terveyskeskukseen, 56-vuotias taiteilija oli jo poissa.

Vanha Särestö

Museoalueen vanhin rakennus on Särestöniemen suvun talo, Vanha Särestö, joka on Reidarin lapsuudenkoti. Viimeisimpänä talossa asui Reidarin veli Anton, joka isännöi Särestöniemeä vielä pitkään Reidarin kuoleman jälkeen, 90-luvulle saakka, kunnes aika jätti hänestäkin. Vanhan Särestön peräpohjalaista rakennusperinnettä edustava päätalo piharakennuksineen entisöitiin ja avattiin vieraille 2000-luvun alussa. Kuvilla ja kertomuksilla varustettu talo kertoo suvun tarinan ja avaa taiteilijan varhaisia vaiheita. Reidarin ensimmäinen ateljeetilansa sijaitsi Vanhan Särestön pirtissä.

Eniten minua kiinnosti kuitenkin ns. Reidarin Särestö, eli taiteilijan itsensä rakennuttamat galleria ja ateljeekoti. Arkkitehtipariskunta Reima ja Raili Pietilä suunnittelivat 70-luvulla näyttävät galleria- ja ateljeerakennukset, jotka edustavat modernia suomalaista puuarkkitehtuuria. Niin pökerryttävän hienoja, etten ole päässyt niistä vieläkään yli, enkä osaa päättää kumpaa rakastan enemmän: rakennuksia itsessään vai Reidarin sisustusta, jossa on sulassa sovussa taidetta ja kirjallisuutta, pohjoista mielenmaisemaa ja matkamuistoja maailmalta.

Erillinen galleriarakennus tarvittiin, kun Särestössä alkoi kuuluisan taiteilijan houkuttamina liikkua kiinnostuneita vieraita taiteen ystävistä valtiovieraisiin. Galleria on huikaisevan hieno kelohonkarakennus, joka sulautuu saumattomasti ympäröivään metsään. Rakastan arkkitehtuuria, joka ei riitele ympäristönsä kanssa, vaan solahtaa maisemaan kuin olisi aina kuulunut juuri siihen. Galleriassa on korkea päätytila, jossa Reidarin suuret, värikkäät teokset ovat omassa elementissään, mutta museon kokoelmiin kuuluvia töitä on ripoteltu muuallekin rakennukseen, sinne sun tänne portaikkojen eteen ja nurkkien taakse.

Suurin yllätys odottaa rakennuksen toisessa kerroksessa: siellä on edustuskäyttöön rakennetun saunan lisäksi valtava uima-allas, joka on selvästi rakennuksen sydän. Hehkuvan vihreäksi maalattu allas on niin syvä, että se ulottuu kelohonkarakennuksen perustuksiin asti. Sieltä se omassa surrealistisessa tyyneydessään hohkaa lämpöä ympäröivään kittiläläiseen maisemaan.

Näky oli niin absurdi, että leuka loksahti auki. Tila on tietysti järisyttävän kaunis: valo väreilee ikkunoista, maalaukset hohkavat altaan ympärillä ja altaan toisesta päädystä näkee suoraan galleriatilaan. Gallerian uima-altaassa Särestöniemi sai uida kuin hylje taulujensa keskellä, lukee museon sivuilla. Mielikuva parrakkaasta taiteilijasta polskimassa altaassaan naurattaa yhä.

Varhainen monotypia.

Särestöniemen ensimmäinen ateljeekoti, Honkapirtti, tuhoutui uuden vuoden yönä vuonna 1977 alkaneessa tulipalossa. Talon mukanan tuhkaksi paloivat myös taideteokset, jotka Reidar oli halunnut pitää itsellään, lapsuudenmuistot, kirjakokoelmat sekä omat runot ja päiväkirjat, joista hän oli suunnitellut tekevänsä kirjan. Koko taiteilijan elämän niellyt tulipalo oli paha kolaus. Sanotaan, että Reidar ei koskaan toipunut siitä, eikä hän elänytkään montaa vuotta tulipalon jälkeen. Hänen elämäntyylinsä oli muutenkin kuluttava, alkoholinhuuruinen juhlinta ja julkisuudessa paistattelu vuorottelivat masennusjaksojen kanssa. Taiteilija kärsi myös todellisen identiteettinsä peittämisestä. Olen lukenut tulkintoja siitä kuinka Reidar veti julkisuudessa mystisen, joskin viihdyttävän Lapin samaanin roolia, ja vasta Särestössä läheisten keskellä roolit karisivat ja hän saattoi olla oma itsensä, tavallinen ihminen iloineen ja suruineen.

Uusi koti valmistui vuonna 1978 kivenheiton päähän galleriasta ja vanhan kodin kivijalasta – ja millainen ateljeekoti siitä tulikaan! Enemmänkin hirsilinna, kolmikerroksinen monumentti, jonka ikkunoista valo virtaa sisään kaikista suunnista. En tiennyt mitä tehdä kaiken sen kauneuden äärellä, joten sekoilin huoneesta toiseen pienen hysterian vallassa ja hoin Jarnolle kato tätä, miten ihana, voidaanko muuttaa tänne, miten tää kaikki on niin ihanaa.

Valtava ateljeesali on kaunis ja avara: sinne on helppo kuvitella Reidar työtakissaan suurten maalaustensa ääreen. Taiteilijan päivärytmi vaihteli vuodenaikojen mukaan: pisimmät päivät hän teki keväisin ja kesäisin, kun valoa piisasi yöt läpeensä. Kaamosaikaan työnteko oli vaikeaa, silloin Reidar matkusteli paljon. Sydäntalven valottomuus oli hänelle raskasta, hän eli auringosta ja valosta.

On surullista, että taiteilija ehti asua uudessa kodissaan alle kolme vuotta. Hän kuoli ateljeehensa 56-vuotiaana, toukokuun lopussa jäiden lähdön aikaan vuonna 1981. Ateljee on jätetty suunnilleen siihen kuntoon mihin se taiteilijan kuoltua jäi. Näyttää siltä kuin Reidar olisi vain piipahtanut ulos, mennyt tervehtimään jokea tai hakemaan puita.

Yläkerrasta löytyy taiteilijan makuuhuone kirjoituspöytineen sekä pikkuinen vierashuone, jonka seinät on vuorattu valokuvilla Reidarin matkojen varrelta. Talon ylimmässä kerroksessa on tilava ullakko, joka on harmi kyllä suljettu vierailta. Reidar oli halunnut kotiinsa kolmannen kerroksen, jotta näkisi sieltä Ylläksen tunturirivistön.

Rakastan tätä kelohongasta tehtyä päiväsänkyä. Taljan päällä torkkui aikoinaan Sielu-koira, jolle rakennettiin talossa kuulemma omat, bernhandilaisen valtaville tassuille sopivat portaat. Oven takaa aukeaa talon päädyn kokoinen terassi.

Ateljeesalin taidenäyttely vaihtuu kolme kertaa vuodessa ja salissa järjestetään myös konsertteja, teatteriesityksiä ja taidetapahtumia. Meidänkin vierailumme aikana korkeaan ateljeetilaan kannettiin tuoleja illalla alkavaa esitystä varten. On ihanaa, että Reidar on alkanut kiinnostaa ihmisiä uudelleen viime vuosina, sen myötä museonkin kävijämäärät ovat vilkastuneet. Tila ei varsinaisesti sijaitse kenenkään kulkureitin varrella, sinne pitää hoksata mennä. Suosittelen varaamaan aikaa – tämä on poikkeuksellinen paikka, jota ei halua juosta läpi kiireessä. Museossa on lipunmyynnin yhteydessä myös kahvila ja pieni puoti, jossa myydään julisteiden, postikorttien ja kirjojen lisäksi Halón vaatteita, jotka säkenöivät Reidarin maalausten väreissä ja kuvioissa. Yhteys on luonteva – ehkä muistattekin, että toinen merkin perustajista on kittiläläinen vaatesuunnittelija Jukka Puljujärvi. Minullakin on pari Reidar-malliston vaatetta, vihreän ja punaisen sävyissä loimuava minimekko ja upea kimono, joka hohtaa näissä kuvissa.

Taiteilijan työtakki roikkuu maalaustelineessä kuin odottaisi, että Särestöniemen isäntä saapastelee sisään minä tahansa hetkenä jatkamaan töitään.

Särestöniemi-museo
Avoinna ti-la 12-18 vuoden ympäri (lipunmyynti sulkeutuu klo 17)
Särestöntie 880 
99110 Kaukonen 
Kittilä, Lappi

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

21 thoughts on “Särestöniemi ~ taiteilijan kotona

  1. Unohtumaton paikka. Tapasin vuosia sitten Vanhassa Särestössä vieraillessani Reidarin veljen Antun ja valkoiset isot koirat. Oli hauskan hulvattomat jutut tällä veljellä.

  2. Ajelen keskimäärin kerran kuussa tuosta ohitse kotikotiin matkustaessa, mutta ei ole tullut piipahdettu (tuntureiden kutsu lienee niin kova ettei taukoja ehdi pitää). Joskus voisi kyllä etelään päin ajellessa lähteä sen verran aikaisin, että ehtisi tuollakin vierailla!

  3. Ensimmäinen kommenttini blogiisi: kiitos. Todella mielenkiintoinen julkaisu, joka oman vierailukokemuksesi ohella täydentyy hankkimastasi taustatiedosta ja tietenkin upeista kuvista. Todellista ammattitaitoa, suuri ilo lukea!

  4. Mahtavaa, että nostat pohjoisen ja Lapin upeita paikkoja ja asioita esille, enemmän tätä! :)

  5. Kiitos ihanasta vinkistä! Olin pohtinut pääni lähes puhki, miten ja minne kesällä lähtisimme käymään. Teimme viime vuonna aivan ihanan road tripin itään ja pohjoiseen, kävimme katsomassa mm. Parikkalan Patsaspuiston ja Mekaanisen Musiikin Museon Varkaudessa, joita molempia lämpimästi suosittelen! Mutta tämänvuotisen road tripin ääriviivat antoivat todellakin odottaa itseään, en meinannut millään saada päätettyä edes sitä, mistä aloittaisimme! Pohjoinen oli sentään jo päätetty suunnaksi, mutta tämän jutun myötä hahmottui loputkin ja sitä myöten sain autonkin vihdoin varattua. Parhautta!

  6. ”Gallerian uima-altaassa Särestöniemi sai uida kuin hylje taulujensa keskellä”

    • Ääh tähän kuului hihittäviä emojita perään. Hauskasti ilmaistu ja mielokuva naurattaa.

  7. On kyllä huikee paikka :).

    Kävin toissa kesän pohjoisenreissulla ensin Särestössä, sitten kylillä Palsan Getsemanessa jututtamassa Maj-Lis Pitkästä – taiteilijakotien välillä vallitsi melkoinen kontrasti :D

  8. Kiitos myös minulta. Kauan sitten kävin, lapsena vanhempieni kanssa. Onpa aika käydä siellä nyt, katsoa ja kokea uusin silmin tuo upea paikka.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.