Joskus tuntuu, että yritin elämäni ensimmäiset 30 vuotta olla ihan toisenlainen kuin oikeasti olin.
Peittelin herkkyyttäni, koska oli parempi olla rempseä. Opettelin olemaan rento ja ronski silloinkin kun olin oikeasti väsynyt ja stressaantunut, koska en halunnut myöntää etten jaksanut. Piilotin kipujani, koska naiset nyt valittavat jatkuvasti ihan turhasta. Teeskentelin usein itsevarmempaa kuin olin, paitsi niissä tilanteissa, joissa oli parempi olla olematta liian varma, ettei joku muu tuntisi asemansa uhatuksi. Osasin pienentää itseäni, mutta myös skaalata itsestäni äänekkäämmän, kovemman version. Suhtauduin epätoivottuihin lähestymisiin naureskellen, sillä en halunnut olla mikään nipottaja. En puuttunut epäkohtiin, etten olisi leimautunut hankalaksi.
Jos ratkesinkin joskus itkuun, se johtui vain raivosta eikä esimerkiksi siitä, että olin ahdistunut, surullinen, nurkkaan ajettu, nöyryytetty, henkisesti lyöty tai lytätty. Raivo oli parempi. Kaikki maskuliinisiksi mielletyt ominaisuudet olivat parempia.

Olin niin tottunut aistimaan ilmapiiriä ja sovittamaan itseni siihen mitä minulta milloinkin odotettiin, ettei minulla kolmekymppisenä ollut enää aavistustakaan millainen oikeasti olin tai mitä tarpeita ja tunteita minulla oli. Kun kuuntelee muita riittävän kauan, kadottaa itsensä jonnekin matkan varrelle.
Ehkä se oli ikä, tai tarpeeksi kauan kytenyt turhautuminen, tai ihan vaan uupuminen jatkuvaan yrittämiseen, joka sysäsi lopulta muutoksen liikkeelle. Ryhdyin kuorimaan itsestäni turhia kerroksia, ravistelin harteiltani paineita ja odotuksia, joista oli vihdoin tullut näkyviä. Pintaan nousi muutakin, minusta tuli ihan helvetin vihainen, kun ymmärsin, paljonko olin työntänyt sivuun todellisia tunteitani ja tarpeitani ollakseni sellainen, kun maailma ympärillä halusi minun olevan.

Be a lady -video kertoo surullisen paljon siitä millaisessa maailmassa naiset elävät. On ollut vuosia kestävä työmaa kaivella itsensä kaikkien ristipaineiden keskeltä enkä ole vieläkään valmis. Opettelen yhä keskittymään olennaiseen ja kuuntelemaan itseäni: millainen minä olen, kuka haluan olla, ketä varten teen asioita?
Vaikka muiden miellyttäminen ei tunnu enää tärkeältä, huomaan monissa tilanteissa toteuttavani edelleen vaistonvaraisesti sitä mitä minulta odotetaan. Eikä ole kyse vain naisiin liitettyjen ominaisuuksien häivyttämisestä: toisinaan on oltava päinvastoin tarpeeksi naisellinen. Pehmennän sähköpostieni kieltä etten kuulostaisi liian kulmikkaalta, lisään kivoja täytesanoja. Täällä blogissakin olen usein miettinyt olenko nyt tarpeeksi diplomaattinen, enhän nyt sano liian jyrkästi, ettei kukaan provosoidu. Tunnistin itseni myös kollegani Henriikan kirjoituksesta: minäkin olen miettinyt olenko tässä tai tuossa kuvassa tarpeeksi kaunis, kehtaanko julkaista tämän. Yritän opetella sellaisesta hulluudesta pois, koska en todellakaan halua käyttää ainoaa elämääni miettimällä riitänkö muille, kasvottomalle yleisölle. Eikä kiinnosta enää mahtua tähän naurettavan ahtaaseen muottiin, jossa pitää olla tiettyjä asioita juuri tietynlaisessa suhteessa eikä mitään liikaa tai liian vähän. Kuka sellaiseen kykenee, ja mikä olennaisempaa, miksi edes pitäisi?

Vaikeinta ja hirveintä on ollut tunnistaa ja kitkeä itsestä sisäistetty naisviha. Veera Luoma-aho tiivistää sen hyvin Imagen artikkelissaan:
“Avointa naisvihaa on pitää naisia miehiä huonompana. Sisäistettyä naisvihaa on se, kun ei itsekään tajua pitävänsä naisiin liitettyjä ominaisuuksia huonompina.”
Ajattelin pitkään, että rempseys ja jätkämäisyys ovat arvostettavampia ominaisuuksia kuin herkkyys tai kiltteys. Inhosin, jos joku sanoi minua kiltiksi, koska se kuulosti korvaani negatiiviselta. Olin mielissäni, kun vuosien takainen poikaystävä piti minua “erilaisena kuin muut naiset” ja kuvaili minua ystävilleen muijana, joka pukeutuu nahkahameeseen, mutta silti kiroilee ja juo kaljaa. Täydellinen pakkaus, jätkän sielunmaisema naisen kehossa!
Nyt hävettää ja yrjöttää. Minja Koskela kiteyttää cool girl -ilmiön ongelmallisuuden:
“Cool girl pyrkii raivaamaan tilaa patriarkaatissa vain itselleen, ei kaikille naisille, ja vahvistaa siten ajatusta, että naiset ovat ennen kaikkea toistensa kilpailijoita. Se on karhunpalvelus feminismille.”

Ylpeilin joskus sillä, että olen nainen, joka valmistautuu juhlaan kahden tunnin sijaan vartissa, ihan kuin se tekisi minusta jollain lailla paremman. Ihmettelin muita naisia, jotka muokkasivat ulkonäköään miehisen maun mukaisiksi, tai julkaisivat itsestään somessa loputtomia bikinikuvia. Pidin kriittisiä ajatuksiani feministisinä, sillä eihän naisen tehtävä tässä maailmassa ole antautua miehisen katseen arvioitavaksi ja hyväksyttäväksi, vaan elää itseään varten, keskittyä johonkin tärkeämpään, valloittaa maailma! Mutta juuri tällä ajattelulla sorruin itsekin määrittelemään millaisia naisten pitää olla ja miten heidän pitää elää.
Nykyään särähtää, kun nainen sanoo tulevansa paremmin toimeen miesten kuin naisten kanssa. Kuinka surullista, kuulua sukupuoleen, jota väheksyy, kusta omiin muroihinsa ymmärtämättä sitä. Naiset, jotka korostavat mielellään jätkämäisyyttään ja pitävät herkkyyttä synonyyminä heikkoudelle tai kutsuvat sitä “naisten draamailuksi”, eivät ilmennä rentoa jätkämäisyyttä, vaan naisvihaa. En tajunnut sitä lainkaan silloin kun olin yksi heistä.
Toisaalta, kuten Koskela toteaa, ilmiön sanoittamisessa on vaaransa: on oltava tarkkana, ettei luoda vain uutta leimaa.
“Naisia ei myöskään saa määritellä vain sen roolin kautta, joka heillä on suhteessa miehiin, saati rangaista perinteisen kauneuden ja epäperinteisen itseilmaisun yhdistelmästä. Cool girl -ilmiön sanoittaminen ei ole tarpeen siksi, että pystyttäisiin osoittamaan osa naisista vääränlaisiksi.”

Ei ole silti ihme, että naisetkin ovat omaksuneet kulttuuriimme sisäänkirjoitetun naisvihan.
“Jos maailma ympärillä on rummuttanut, että mieheen liitetyt ominaisuudet ovat naisen ominaisuuksia kiinnostavampia, relevantimpia ja kaikenlaisen menestyksen kannalta olennaisempia, alkaahan kuka tahansa alitajuisesti lopulta uskoa siihen.” Veera Luoma-aho
Tässä valossa ei tunnu ollenkaan kummalliselta, että nimenomaan naiset esittävät eniten kritiikkiä naisten luomasta uudesta alasta, vahvasti naisvetoisesta vaikuttajamarkkinoinnista. Minua ja kollegoitani syytetään jatkuvasti pinnallisuudesta, turhiin asioihin keskittymisestä, siitä että emme käytä vaikutusvaltaamme “oikeisiin asioihin” ja etenkin siitä, että ansaitsemme tällä kaikella rahaa. Jos miehet olisivat tehneet saman, rakentaneet tyhjästä kasvavan alan, kaikki olisivat samaa mieltä siitä, että se on kova saavutus.

Mutta onko nainen tosiaan naiselle susi? Irene Naakka kirjoitti hyvin väsyneestä hokemasta ja siitä miksi se pitäisi lopettaa. Yksinkertaistava väite tappaa keskustelun antamalla ymmärtää, että toisten naisten lyttääminen on geeneissämme. Että sellaisia me naiset nyt vaan olemme, oikeastaan syypäitä koko sukupuolten väliseen epätasa-arvoon, koska itsehän kaivamme omaa kuoppaamme haukkumalla toisiamme sen sijaan, että vahvistaisimme ja kannustaisimme. Tosiasiassa historiamme vähempiarvoisena sukupuolena elää ja vaikuttaa meissä edelleen. Tuoreen YK-tutkimuksen mukaan lähes kaikilla ihmisillä on naisia alistavia ajatusmalleja: 75 maassa tehdyn tutkimuksen tulokset paljastavat, että valtaosa naisistakin ajattelee, että he ovat monissa suhteissa miehiä huonompia. Olemme vain ostaneet sen mitä meille on koko ikämme myyty.
Naisia vähättelevät ja haukkuvat usein toiset naiset, mutta se ei johdu siitä, että naiset olisivat synnynnäisesti toistensa vihollisia, vaan siitä, että meidät on opetettu kokemaan toisemme uhkana ja kilpailemaan, vertailemaan ja häpeämään. Naisen vihollinen ei ole toinen nainen, vaan naisten vähempiarvoisuutta tuottava ja ylläpitävä patriarkaatti, joka saa liian monet meistä itsekin kyseenalaistamaan itsemme ja toisemme.
Emma Pitman kirjoittaa Meanjin-lehden nettiartikkelissa siitä, kuinka naisviha ei ole jatkumo, jonka toisessa päässä on naisten vähättely ja toisessa päässä seksuaalinen väkivalta ja naisvihan motivoimat murhat. Se on misogynistinen pyramidi, jonka leveä pohja sisältää lukemattomia arkipäiviäisiä, epätasa-arvoisia tekoja: naisten sivuuttamisen, seksististen juttujen hiljaisen hyväksymisen, häirintään puuttumatta jättämisen. Sen ansiosta pyramidin huipun raaka väkivalta ja väärinkäytökset ovat mahdollisia.

Kunpa voisi vaan tunkea kaiken vanhentuneen, ummehtuneen ja myrkyllisen moskan suorinta tietä roskiin, mutta vallitsevien asenteiden muuttaminen vaatii valitettavasti vähän enemmän – tietoisia tekoja, jatkuvia päätöksiä ajatella ja toimia toisin. Tuupataan roskiin heti alkajaisiksi se ääliömäinen ajatus, että pitäisi olla “yksi jätkistä” ollakseen uskottava, hauska tai ammattimainen. Ei vähätellä tai pienennetä itseämme eikä haukuta muita naisia, ei yritetä epäsuorasti kontrolloida millaisia naisten pitäisi olla. Ei rajata liikkumatilaa, jota on muutenkin – yhä, edelleen – liian vähän. Kehutaan mieluummin, kannustetaan olemaan oma itsensä, ollaan toisillemme edes vähän solidaarisia. Luotetaan omiin ja toistemme tekemisiin. Tullaan tietoisiksi ja tehdään näkyväksi tämä epätasa-arvon historia, jota kuljetamme edelleen mukanamme. Tehdään tästä pallosta kasvaville tytöille parempi paikka kuin se oli meille meidän kasvaessa.
Entä minä, millainen minä olen, nyt kun uskallan vihdoin katsoa peiliin ja nähdä itseni? Kiva ja kiltti. Avoin, ystävällinen, vaikka olen joskus uusien ihmisten seurassa aluksi vähän varautunut ja tarkkailen etäältä ennen kuin tulen lähemmäs. Olen herkkä energialle ympärilläni. Koen kaiken täysillä, nautin suunnattomasti, stressaannun helposti. Nauran paljon ja itken usein, en häpeä sitä enää. Olen itsenäinen, joskus itsevarma, välillä epävarma, valmis sekä seisomaan sanojeni takana että muuttamaan mielipiteeni, jos joku perustelee omansa paremmin. Toisinaan rempseä, silloin kun minusta tuntuu siltä. Läheisyydenkipeä erakko, joka tarvitsee sekä omaa tilaa että muita ympärilleen. Vahva ja herkkä, yhtäaikaa ja ylpeästi niitä molempia.
Kirjoitus sisältää Naistenpäivän tiimoilta heränneitä ajatuksia ja muistiinpanoja matkalta omaksi itseksi.
PHOTOS BY JARNO JUSSILA