Enemmän minä

Joskus tuntuu, että yritin elämäni ensimmäiset 30 vuotta olla ihan toisenlainen kuin oikeasti olin.

Peittelin herkkyyttäni, koska oli parempi olla rempseä. Opettelin olemaan rento ja ronski silloinkin kun olin oikeasti väsynyt ja stressaantunut, koska en halunnut myöntää etten jaksanut. Piilotin kipujani, koska naiset nyt valittavat jatkuvasti ihan turhasta. Teeskentelin usein itsevarmempaa kuin olin, paitsi niissä tilanteissa, joissa oli parempi olla olematta liian varma, ettei joku muu tuntisi asemansa uhatuksi. Osasin pienentää itseäni, mutta myös skaalata itsestäni äänekkäämmän, kovemman version. Suhtauduin epätoivottuihin lähestymisiin naureskellen, sillä en halunnut olla mikään nipottaja. En puuttunut epäkohtiin, etten olisi leimautunut hankalaksi.

Jos ratkesinkin joskus itkuun, se johtui vain raivosta eikä esimerkiksi siitä, että olin ahdistunut, surullinen, nurkkaan ajettu, nöyryytetty, henkisesti lyöty tai lytätty. Raivo oli parempi. Kaikki maskuliinisiksi mielletyt ominaisuudet olivat parempia.

Olin niin tottunut aistimaan ilmapiiriä ja sovittamaan itseni siihen mitä minulta milloinkin odotettiin, ettei minulla kolmekymppisenä ollut enää aavistustakaan millainen oikeasti olin tai mitä tarpeita ja tunteita minulla oli. Kun kuuntelee muita riittävän kauan, kadottaa itsensä jonnekin matkan varrelle.

Ehkä se oli ikä, tai tarpeeksi kauan kytenyt turhautuminen, tai ihan vaan uupuminen jatkuvaan yrittämiseen, joka sysäsi lopulta muutoksen liikkeelle. Ryhdyin kuorimaan itsestäni turhia kerroksia, ravistelin harteiltani paineita ja odotuksia, joista oli vihdoin tullut näkyviä. Pintaan nousi muutakin, minusta tuli ihan helvetin vihainen, kun ymmärsin, paljonko olin työntänyt sivuun todellisia tunteitani ja tarpeitani ollakseni sellainen, kun maailma ympärillä halusi minun olevan.

Be a lady -video kertoo surullisen paljon siitä millaisessa maailmassa naiset elävät. On ollut vuosia kestävä työmaa kaivella itsensä kaikkien ristipaineiden keskeltä enkä ole vieläkään valmis. Opettelen yhä keskittymään olennaiseen ja kuuntelemaan itseäni: millainen minä olen, kuka haluan olla, ketä varten teen asioita?

Vaikka muiden miellyttäminen ei tunnu enää tärkeältä, huomaan monissa tilanteissa toteuttavani edelleen vaistonvaraisesti sitä mitä minulta odotetaan. Eikä ole kyse vain naisiin liitettyjen ominaisuuksien häivyttämisestä: toisinaan on oltava päinvastoin tarpeeksi naisellinen. Pehmennän sähköpostieni kieltä etten kuulostaisi liian kulmikkaalta, lisään kivoja täytesanoja. Täällä blogissakin olen usein miettinyt olenko nyt tarpeeksi diplomaattinen, enhän nyt sano liian jyrkästi, ettei kukaan provosoidu. Tunnistin itseni myös kollegani Henriikan kirjoituksesta: minäkin olen miettinyt olenko tässä tai tuossa kuvassa tarpeeksi kaunis, kehtaanko julkaista tämän. Yritän opetella sellaisesta hulluudesta pois, koska en todellakaan halua käyttää ainoaa elämääni miettimällä riitänkö muille, kasvottomalle yleisölle. Eikä kiinnosta enää mahtua tähän naurettavan ahtaaseen muottiin, jossa pitää olla tiettyjä asioita juuri tietynlaisessa suhteessa eikä mitään liikaa tai liian vähän. Kuka sellaiseen kykenee, ja mikä olennaisempaa, miksi edes pitäisi?

Vaikeinta ja hirveintä on ollut tunnistaa ja kitkeä itsestä sisäistetty naisviha. Veera Luoma-aho tiivistää sen hyvin Imagen artikkelissaan:

Avointa naisvihaa on pitää naisia miehiä huonompana. Sisäistettyä naisvihaa on se, kun ei itsekään tajua pitävänsä naisiin liitettyjä ominaisuuksia huonompina.”

Ajattelin pitkään, että rempseys ja jätkämäisyys ovat arvostettavampia ominaisuuksia kuin herkkyys tai kiltteys. Inhosin, jos joku sanoi minua kiltiksi, koska se kuulosti korvaani negatiiviselta. Olin mielissäni, kun vuosien takainen poikaystävä piti minua “erilaisena kuin muut naiset” ja kuvaili minua ystävilleen muijana, joka pukeutuu nahkahameeseen, mutta silti kiroilee ja juo kaljaa. Täydellinen pakkaus, jätkän sielunmaisema naisen kehossa!

Nyt hävettää ja yrjöttää. Minja Koskela kiteyttää cool girl -ilmiön ongelmallisuuden:

“Cool girl pyrkii raivaamaan tilaa patriarkaatissa vain itselleen, ei kaikille naisille, ja vahvistaa siten ajatusta, että naiset ovat ennen kaikkea toistensa kilpailijoita. Se on karhunpalvelus feminismille.”

Ylpeilin joskus sillä, että olen nainen, joka valmistautuu juhlaan kahden tunnin sijaan vartissa, ihan kuin se tekisi minusta jollain lailla paremman. Ihmettelin muita naisia, jotka muokkasivat ulkonäköään miehisen maun mukaisiksi, tai julkaisivat itsestään somessa loputtomia bikinikuvia. Pidin kriittisiä ajatuksiani feministisinä, sillä eihän naisen tehtävä tässä maailmassa ole antautua miehisen katseen arvioitavaksi ja hyväksyttäväksi, vaan elää itseään varten, keskittyä johonkin tärkeämpään, valloittaa maailma! Mutta juuri tällä ajattelulla sorruin itsekin määrittelemään millaisia naisten pitää olla ja miten heidän pitää elää.

Nykyään särähtää, kun nainen sanoo tulevansa paremmin toimeen miesten kuin naisten kanssa. Kuinka surullista, kuulua sukupuoleen, jota väheksyy, kusta omiin muroihinsa ymmärtämättä sitä. Naiset, jotka korostavat mielellään jätkämäisyyttään ja pitävät herkkyyttä synonyyminä heikkoudelle tai kutsuvat sitä “naisten draamailuksi”, eivät ilmennä rentoa jätkämäisyyttä, vaan naisvihaa. En tajunnut sitä lainkaan silloin kun olin yksi heistä.

Toisaalta, kuten Koskela toteaa, ilmiön sanoittamisessa on vaaransa: on oltava tarkkana, ettei luoda vain uutta leimaa.

“Naisia ei myöskään saa määritellä vain sen roolin kautta, joka heillä on suhteessa miehiin, saati rangaista perinteisen kauneuden ja epäperinteisen itseilmaisun yhdistelmästä. Cool girl -ilmiön sanoittaminen ei ole tarpeen siksi, että pystyttäisiin osoittamaan osa naisista vääränlaisiksi.”

Ei ole silti ihme, että naisetkin ovat omaksuneet kulttuuriimme sisäänkirjoitetun naisvihan.

“Jos maailma ympärillä on rummuttanut, että mieheen liitetyt ominaisuudet ovat naisen ominaisuuksia kiinnostavampia, relevantimpia ja kaikenlaisen menestyksen kannalta olennaisempia, alkaahan kuka tahansa alitajuisesti lopulta uskoa siihen.” Veera Luoma-aho

Tässä valossa ei tunnu ollenkaan kummalliselta, että nimenomaan naiset esittävät eniten kritiikkiä naisten luomasta uudesta alasta, vahvasti naisvetoisesta vaikuttajamarkkinoinnista. Minua ja kollegoitani syytetään jatkuvasti pinnallisuudesta, turhiin asioihin keskittymisestä, siitä että emme käytä vaikutusvaltaamme “oikeisiin asioihin” ja etenkin siitä, että ansaitsemme tällä kaikella rahaa. Jos miehet olisivat tehneet saman, rakentaneet tyhjästä kasvavan alan, kaikki olisivat samaa mieltä siitä, että se on kova saavutus.

Mutta onko nainen tosiaan naiselle susi? Irene Naakka kirjoitti hyvin väsyneestä hokemasta ja siitä miksi se pitäisi lopettaa. Yksinkertaistava väite tappaa keskustelun antamalla ymmärtää, että toisten naisten lyttääminen on geeneissämme. Että sellaisia me naiset nyt vaan olemme, oikeastaan syypäitä koko sukupuolten väliseen epätasa-arvoon, koska itsehän kaivamme omaa kuoppaamme haukkumalla toisiamme sen sijaan, että vahvistaisimme ja kannustaisimme. Tosiasiassa historiamme vähempiarvoisena sukupuolena elää ja vaikuttaa meissä edelleen. Tuoreen YK-tutkimuksen mukaan lähes kaikilla ihmisillä on naisia alistavia ajatusmalleja: 75 maassa tehdyn tutkimuksen tulokset paljastavat, että valtaosa naisistakin ajattelee, että he ovat monissa suhteissa miehiä huonompia. Olemme vain ostaneet sen mitä meille on koko ikämme myyty.

Naisia vähättelevät ja haukkuvat usein toiset naiset, mutta se ei johdu siitä, että naiset olisivat synnynnäisesti toistensa vihollisia, vaan siitä, että meidät on opetettu kokemaan toisemme uhkana ja kilpailemaan, vertailemaan ja häpeämään. Naisen vihollinen ei ole toinen nainen, vaan naisten vähempiarvoisuutta tuottava ja ylläpitävä patriarkaatti, joka saa liian monet meistä itsekin kyseenalaistamaan itsemme ja toisemme.

Emma Pitman kirjoittaa Meanjin-lehden nettiartikkelissa siitä, kuinka naisviha ei ole jatkumo, jonka toisessa päässä on naisten vähättely ja toisessa päässä seksuaalinen väkivalta ja naisvihan motivoimat murhat. Se on misogynistinen pyramidi, jonka leveä pohja sisältää lukemattomia arkipäiviäisiä, epätasa-arvoisia tekoja: naisten sivuuttamisen, seksististen juttujen hiljaisen hyväksymisen, häirintään puuttumatta jättämisen. Sen ansiosta pyramidin huipun raaka väkivalta ja väärinkäytökset ovat mahdollisia.

Kunpa voisi vaan tunkea kaiken vanhentuneen, ummehtuneen ja myrkyllisen moskan suorinta tietä roskiin, mutta vallitsevien asenteiden muuttaminen vaatii valitettavasti vähän enemmän – tietoisia tekoja, jatkuvia päätöksiä ajatella ja toimia toisin. Tuupataan roskiin heti alkajaisiksi se ääliömäinen ajatus, että pitäisi olla “yksi jätkistä” ollakseen uskottava, hauska tai ammattimainen. Ei vähätellä tai pienennetä itseämme eikä haukuta muita naisia, ei yritetä epäsuorasti kontrolloida millaisia naisten pitäisi olla. Ei rajata liikkumatilaa, jota on muutenkin – yhä, edelleen – liian vähän. Kehutaan mieluummin, kannustetaan olemaan oma itsensä, ollaan toisillemme edes vähän solidaarisia. Luotetaan omiin ja toistemme tekemisiin. Tullaan tietoisiksi ja tehdään näkyväksi tämä epätasa-arvon historia, jota kuljetamme edelleen mukanamme. Tehdään tästä pallosta kasvaville tytöille parempi paikka kuin se oli meille meidän kasvaessa.

Entä minä, millainen minä olen, nyt kun uskallan vihdoin katsoa peiliin ja nähdä itseni? Kiva ja kiltti. Avoin, ystävällinen, vaikka olen joskus uusien ihmisten seurassa aluksi vähän varautunut ja tarkkailen etäältä ennen kuin tulen lähemmäs. Olen herkkä energialle ympärilläni. Koen kaiken täysillä, nautin suunnattomasti, stressaannun helposti. Nauran paljon ja itken usein, en häpeä sitä enää. Olen itsenäinen, joskus itsevarma, välillä epävarma, valmis sekä seisomaan sanojeni takana että muuttamaan mielipiteeni, jos joku perustelee omansa paremmin. Toisinaan rempseä, silloin kun minusta tuntuu siltä. Läheisyydenkipeä erakko, joka tarvitsee sekä omaa tilaa että muita ympärilleen. Vahva ja herkkä, yhtäaikaa ja ylpeästi niitä molempia.

Kirjoitus sisältää Naistenpäivän tiimoilta heränneitä ajatuksia ja muistiinpanoja matkalta omaksi itseksi.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Leffahullun herkkupala: Näin syntyi Roma

Jos pidit meksikolaisesta elokuvasta Roma, rakastat Netflixistä löytyvää dokumenttia Näin syntyi Roma. Minulle Roma oli elämys, elokuva, jonka takia elokuvia tehdään. Dokkari elokuvan teosta saa haukkomaan henkeä, ohjaaja Alfonso Cuarón on todella nähnyt vaivaa luodakseen elokuvaansa sen maailman, jonka haluaa katsojilleen välittää, sen tarinan, jonka haluaa kertoa. Yksityiskohdista ei totta tosiaan tingitä, vaivannäön määrä on inspiroivaa.

Elokuvasta Roma on kirjoittanut aikoinaan oman blogini puolella. Elokuva oli vaikuttava myös siksi, että olimme juuri palanneet Meksikosta ja asuneet hetken ihan kuin elokuvan miljöissä. Nyt dokumentin jälkeen Roma tekee mieli katsoa pian uudelleen, uusin silmin.

Syitä viihtyä kotona

Kaupallinen yhteistyö Nanso, sisältää arvonnan

Terveisiä neljän seinän sisältä! Muutama aurinkoinen päivä herätti jo keväisen toivonkipinän, mutta sitten marraskuinen harmaus hyisine sateineen teki loskaisen paluun. Uutisten mukaan “marraskuu” on kestänyt tänä talvena jo reilusti yli sata päivää, joten ei ihme, jos alkaa vähän väsyttää. Mutta ei se mitään, loppukuuksi on luvattu lämpeneviä kelejä ja niitä odotellessa otan kotona olemisesta kaiken irti.

Seuraavissa kuvissa on poimintoja suosikeistani Nanson kevään lounge-mallistosta. Nanson Sörnäisten showroomilla työskentelevän suunnittelutiimin kynästä on syntynyt taas monenlaista kaunista ja käytännöllistä, joista useimmat passaavat hyvin muuhunkin kuin kotona viihtymiseen. Eipä sillä, etteikö kotivaatteisiinkin saisi ja kannattaisi panostaa: kotona on paljon ihanampaa viettää aikaa tarkoitusta varten valituissa, laadukkaissa olo- ja yövaatteissa kuin elinkaarensa lopussa olevissa nuhjuisissa kamppeissa (ne säästän remppahommiin, joita Lapissa kyllä riittää). Kivan kotivaatteen pukeminen tuntuu luvalta: nyt saa rentoutua ja nauttia.

Ihanasti ysärihenkinen slip dress Helle-mekko saapui meille odottamaan parin viikon päähän aikataulutettuja keväisempiä kuvauksia, mutta en malttanut säästää sitä siihen, vaan nappasin sen heti kotikäyttöön. Rakastan polven alapuolelle ulottuvan helman halkioita ja siroja spagettiolkaimia! Huitelen kotona kevyessä mekossa ja teen kesäisiä mielikuvaharjoituksia siitä kuinka kävelen sunnuntaisin Hietsun kirppikselle aamukahville koiran kanssa juuri tässä mekossa, nahkasandaaleissa ja leveässä lierihatussa. Tähän aikaan vuodesta tarvitsen seuraksi vielä villasukat ja neuletakin.

Nanson valikoimissa on nykyään pellavavaatteita, mistä olen niin mielissäni! Pellava kuuluu ikisuosikkimateriaaleihini, koska se on rento, helppo ja kestävä, ja näyttää hyvältä vähän rypistyneenä. Pellavan valmistus on myös paljon vastuullisempaa kuin esimerkiksi puuvillan, sillä se kuluttaa huomattavasti vähemmän vettä eikä vaadi torjunta-aineita. Alkuvuoden lounge-mallistosta löytyy pellavaa mm. tumman oliivinvihreänä: kuvissa vilahtavat Olivia-housut ovat malliltaan rennot ja klassiset, ehdottomasti kevään lempikotihousut, myöhemmin aion pukea ne myös rennoille viikonloppukävelyille. Materiaali on kudottua pellavaa, joka on napakkaa ja kestävää.

Kuuma vinkki, jos haluat näyttää kotona elegantilta: vaihda virttyneet verkkarit pellavahousuihin. Yhtä mukavat ja rennot, mutta sata kertaa tyylikkäämmät. Pellavapöksyjen kaverina maailman pehmein Hento-pusero.

Next level -kotipukeutumista! Riviera-pusero ja Riviera-housut muodostavat yhdessä rennon ja ylellisen kotiasun ihanassa 70-luvun hengessä. Materiaali on pehmeää ja laskeutuvaa kudottua viskoosipellavaa. Kyllä minä tässäkin lähtisin ulos, piipahtaisin kaupassa hakemassa kauramaitoa tai torikahveilla ystävän kanssa, mutta ehkä parasta on silti pitkät viikonloppuaamut pyjamahenkisessä kokoasussa.

Samasta retroviboja huokuvasta kuosista on olemassa myös pitkä kaftaanihenkinen Riviera-mekko! Heti kun sää sallii, avaan napit ja puen kaftaanin kaveriksi yksinkertaiset sandaalit ja painelen rannalle. (Naurattaa välillä kun mietin mitä Nanson suunnittelijat ovat mieltä siitä, että järjestelmällisesti kieltäydyn pitämästä kotivaatteita vain kotona, ja haluan itsepintaisesti ulkoiluttaa niitä pitkin kaupunkia. Luultavasti ovat vain mielissään.)

Kuura-neule on yksi malliston ihanimmista vaatteista. Pörröinen, superpehmeä materiaali on tehty mohairista, villasta ja polyamidista, joka tuo neulokseen kestävyyttä. Neule on ohut ja kuultaa läpi, joten ihmisten ilmoille lähtiessä pukisin alle (työtapaamiseen) valkoisen kauluspaidan tai (illalla baariin) kauniin pitsitopin, joka saa näkyä läpi.

Tykkään jättää lempivaatteita roikkumaan makuuhuoneen kaappien oviin. Jarnon mielestä niitä roikkuu siellä sun täällä vähän liikaakin. En ymmärrä yhtään. Katsokaa nyt miten kaunis tuo neule on makuuhuoneen uuden vintagekaapin edessä. Arjen estetiikka on parasta.

Puin neuleen seuraksi valkoista pellavaa: Olivia-housuissa on ohuet raidat. Tykkään paljon housujen mallista: vyötärö joustaa ja lantion seudulla on rentoa väljyyttä, mutta lahkeet kapenevat pikkuisen alaspäin. Niitä voi myös kääräistä vähän lyhyemmäksi, jos kesällä tekee mieli pitää nilkat paljaana.

Lisää pellavaa! Olivia-tunika on kauniisti leikattu, rento, vaivaton vaate, joka taipuu niin kotona hengaamiseen kuin lomagarderoobiin. Näen itseni kahvikupin kanssa Lappi-talomme portailla tulevana pääsiäisenä. Kyllä, olen tilannut sinne sellaiset kelit, että portailla norkoilu pellavavaatteissa onnistuu.

Tykkäsin muuten kovasti näistä salamakuvista. Pyrimme aina kuvaamaan vaatteita mahdollisimman rennosti, lavastamatta tai rakentamatta ellei projekti sitä erityisesti vaadi, mutta näistä tuli tavallistakin rennommat, voidaan jopa sanoa, että hyvin dokumentaarinen otos siitä miltä näytän kun vietän aikaa kotona. Päällä jotain helppoa ja mukavaa, silmälasit päässä, toisessa kädessä tee- tai kahvikuppi ja toisessa pehmoelukka jota koira rettuuttaa, käynnissä haahuilu, lukuhetki tai uutta kotiprojektia enteilevä touhotus. Tukka on kyllä useimmiten kotona sotkuisella nutturalla, loikoiluasentoni eivät ole aina kovin lyyriset eikä salamavalo yleensä räisky, mutta saatte kiinni ideasta.

Olivia-tunikasta on myös valkoinen versio.

Jos kaappi kaipaa täydennystä, Nanso tarjoaa Naistenpäivän kunniaksi kaikki normaalihintaiset yöpuvut ja oloasut -30% alennuksella niin myymälöissä kuin verkkokaupassa 8.3. eli sunnuntaihin asti. Kannattaa kurkata valikoima verkkokaupasta!

Vielä arvonta! Kerro mikä kuvissa vilahtavista vaatteista on suosikkisi niin olet mukana kolmen 50 euron arvoisen Nanso-lahjakortin arvonnassa. Osallistumisaikaa on sunnuntaihin 8.3. puoleen yöhön asti. Muista sähköpostiosoite, se näkyy vain minulle. Skabaonnea, kotona olemisen iloa!

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Nykymaalaustaidetta Kaapelitehtaalla

Sain suureksi ilokseni kutsun tulla ennakkoon tutustumaan Taidemaalariliiton Teosvälityksen myyntinäyttelyyn, joka aukeaa yleisölle tänä lauantaina. Ei ollut varsinaisesti vaikeaa saada minua paikalle, sillä olin ajatellut jokatapauksessa tehdä täsmäiskun näyttelyyn heti viikonloppuna. Näyttely palvelee taiteen ystäviä 15. maaliskuuta saakka, mutta aavistelen, että parhaat löydöt tehdään heti ensimmäisinä päivinä, vaikka ostettujen teosten tilalle tuodaankin täydennystä pitkin matkaa.

Viikko sitten Kaapelitehtaalla oli esillä taidegraafikoiden ja kuvanveistäjien töitä, tällä kertaa luvassa on nykymaalaustaidetta yli 600 taiteilijalta. Museoiden ja gallerioiden näyttelyt ovat perinteisesti tarkoin kuratoituja, mutta näin laajaan myyntinäyttelyyn päätyy luonnollisesti monenlaisia teoksia: kyseessä on siis mahtava tilaisuus tutustua suomalaisen maalaustaiteen nykyhetkeen ja poimia ehkä joukosta uusia seuraamisen arvoisia taiteilijoita. Vuosittainen tapahtuma on ilahduttavassa kasvussa: yhdeksän päivän aikana odotetaan tänä vuonna noin 25 000 kävijää. Taidemaalariliitto kutsuu näyttelyä Suomen suurimmaksi kuvataidetapahtumaksi, mitä se kävijämääriensä ja kokonsa puolesta varmasti onkin.

Ihan käsittämätön määrä taidetta! 

Piipahdimme paikalla keskiviikkona, kun mittava ripustusurakka oli Kaapelitehtaan Merikaapelihallissa hyvässä vauhdissa ja valtaosa yli 1700 teoksesta riippui jo seinillä. Kuljeskelimme koiran kanssa aistimassa tunnelmaa, millä tarkoitan, että aistin nenälläni niin paljon kuin pystyn – öljyväri ja tärpätti vaan tuoksuvat niin hyvältä. Ripustustehtävään oli palkattu liiton omia taiteilijoita, joille homma on omien näyttelyidensä pystyttämisen kautta tuttua. Kaikkialla oli tikkaita, porakoneita, rullakoita täynnä taidetta ja välillä useamman ripustajan voimin liikkuvia suuria teoksia. Rento tunnelma ja tekemisen meininki.

Kirsti Tuokon upeita pleksitöitä on myynnissä kaksin kappalein. Kannattaa ottaa Kirsti seurantaan, jos ei ole jo. Instagram on loistava kanava monen taiteilijan tekemisten seuraamiseen.

Saija Starrin naisfiguurimaalauksissa hehkuvat pastellit ja neonsävyt. Ah aikoja, asuimme taidekouluvuosina tovin kämppiksinä. Muistan, että ostin niinä vuosina omakseni yhden Saijan työn, mutta mihin se onkaan joutunut vuosien varrella?! Olen ihan varma, että joku apuna olleista ystävistä on kähveltänyt sen jonkun muuttoni yhteydessä.

Näyttelyyn on vapaa pääsy ja paikalle kannattaa ilman muuta tulla myös vain katselumielessä, nauttimaan taiteesta ja etsimään uusia suosikkitaiteilijoita. Varsinkin kirkkaana päivänä Merikaapelihalli valtavine ikkunoineen on itsekin yksi taideteos. Eniten porukkaa on varmasti liikkeellä nyt viikonloppuna, ensi viikolla arkipäivinä on varmasti väljempää. Aikaa kannattaa varata riittävästi, sillä näyttely on tosiaan valtavan laaja ja nähtävää riittää. Jos kiertää tilan useamman kerran, saattaa huomata, että esiin nousee aivan eri työt, jopa sellaisia joita ei ensimmäisellä kerralla huomannut lainkaan.

Junosta on tullut lukuisten näyttelyvisiittien myötä kokenut taidekoira: se kiertää tilat huolellisesti nurkkia myöten ja nuuhkii teoksia asiantuntevasti kunnioittavan etäisyyden päästä. Junon suosikki taisi olla koira-aiheinen teos, jossa – kuten kuulimme ripustushommissa olleelta taiteilijalta – on ollut mallina mäyräkoira. Juno oli itse suksee paikalla olleiden taiteilijoiden keskuudessa: ripustustyö pysähtyi useammin kuin kerran, kun se kipitti uteliaana paikalle katsomaan mitä tapahtuu. Sillä on tapana ystävystyä uusien ihmisten kanssa kaikkialla missä kulkee. Tämäkin näyttely on siis erittäin koiraystävällinen.

Marjatta Holman molemmat työt olivat ehdottomasti suosikkieni joukossa.

Vasemmalla Juha Vanosen työ, jota olen ihaillut Taidelainaamon sivuilla.

Alunperin Teosvälitys perustettiin palvelemaan museoiden, säätiöiden ja valtion taideostajia, mutta nykyään sinne ovat tervetulleita ihan kaikki. Myyntinäyttelyn tavoite on löytää mahdollisimman monelle teokselle uusi koti, sillä kaikki työt ovat myynnissä. Hintahaitari on laaja, karkeasti sanottuna satasesta kymppitonniin – tapahtuma palvelee sekä ammattimaisia ostajia, taidekeräilijöitä että taiteen ystäviä, jotka kaipaavat jotain uutta kotiinsa. Hankinnan saa heti mukaansa ja maksun voi halutessaan hoitaa ostoksen suuruudesta riippumatta korottomalla osamaksulla.

Aijaijai. TEOS 2020 -näyttelystä lähdimme tyhjin käsin, mutta nyt vähän jäi nyt kutkuttelemaan ainakin kaksi työtä. Kotonakin olisi seinillä vielä tilaa. Saa nähdä miten käy. Täytyy viikonloppuna piipahtaa ehkä uudestaan.

Taidemaalariliiton Teosvälitys
Merikaapelihalli, Kaapelitehdas, Helsinki
7. – 15.3.2020
Ma–pe 12–18, la–su 11–17

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Caesarsalaatin anatomia

Caesarsalaatti, vähintäänkin jokaisen kansainvälisen hotellin huonepalvelulistalta tuttu klassikko, samanlainen maailmanlaajuinen turvaruoka kuin BLT-sandwich (pekoni-salaatti-tomaatti-leipä) perunalastuilla. Aika jännää oikeastaan, Caesarsalaatin syvänsuolainen kastike kun on aika erikoinen sekoitus voimakkaita makuja.

Kuvittele Meksikon Tijuana, se edellinen 20-luku. Italialaiskokki Caesar Cardini koittaa loihtia kieltolaista janoisille amerikkalaisille pientä purtavaa kylmien juomien kylkeen ruuhkasta tyhjäksi valahtaneita ruokakomeroitaan tähyillen. Vahvaa juustoa italialaiselta löytyy aina, laatikollinen salaatinlehtiä, leivänkannikka tottakai. Syntyy Caesarsalaatti, jonka resepti kiitää Tijuanasta Hollywoodiin ja sieltä ympäri maailmaa, muuttaen aikojen saatossa vain hiukan muotoaan ja säilyttäen uskollisesti keksijänsä nimen.

Niin klassinen kuin Caesarsalaatti onkin, jostain syystä oikeaoppista on vaikea näillä leveysasteilla saada. Caesarsalaattiin eivät kuulu kurkut eivätkä tomaatit. Masennun aina hiukan, jos caesarissani on kuivia, teollisia leipänappuloita. Caesarsalaatti on niitä ruokia, joita ei kannata käydä liikoja varioimaan, koska jos ihmisen tekee mieli Caesarsalaattia, ihmisellä on todennäköisesti hyvin selkeä maku jo kielenpäällä, ja sen himon kanssa en lähtisi leikkimään!

Kastikkeesta pari sanaa: maailmassa ei ole enää jäljellä ketään todistamassa mitä ihan ihka oikeassa ja ensimmäisessä Caesarsalaatinkastikkeessa oikein oli. Perusasioista ollaan kai yhtä mieltä, mutta kuuluuko kastikkeeseen Worcestershire-tilkka, lusikallinen kapriksia, valkosipulia, juustoa, puna- vai valkoviinietikkaa? Kokonainen muna vai vain keltuaisia? Jos satut kulinaristien kanssa kahville, saat aiheesta mehevän ja kenties loputtoman keskustelun aikaiseksi.

Oma kastikkeeni on muotoutunut vuosien saatossa. Se ei aina sisällä valkosipulia, varsinkin jos teen salaatin arkilounaaksi, ei koskaan Worcestershire-kastiketta, koska se ei kuulu jääkaappiini vakkarisisältöön, eikä kapriksiakaan. Kapriksilla yleensä korvataan nimenomaan sardellit, mikäli niitä ei ole tai ei niistä piittaa. Alkuperäisessä reseptissä siellä tijuanalaisessa keittiössä sardelleja ei ilmeisesti itse asiassa käytetty. Tiesitkö muuten, että Worcestershire-kastike sisältää sardellia sekin?

Minun kastikkeeni syntyy aineksista, joita meidän ruokakomerossamme yleensä on joka tapauksessa. Sardelleja ostan aina muutaman lasipurkin kerralla, joten siitäkään ei jää salaatinhimo kiinni. Vaativaksi mielletyn salaatin tai varsinkin sen kastikkeen viitsii ilomielin väkertää tiukassakin aikataulussa, sillä sen sekoittamiseen on olemassa OIKOTIE ONNEEN!

CAESARSALAATTI NELJÄLLE

Romaine-salaattia eli roomansalaattia
Vaadimme rapeaa salaattia, aika suurina suupaloina ellei jopa kokonaisina lehtinä. Mikään löysä muovipussista nostettu esipesty salaatinriekale ei aja tässä asiaa, samantien voit unohtaa koko homman.

Krutongit
Valmista reilun kokoisia krutonkeja mielellään eilisen päivän juurileivästä. Paahda pannulla, ensin kuivana, sitten kenties vähän öljyä ripsien. Tai uunissa! Nopeaa lounassalaattia varten viipale hyvää leipää valmistuu nopeasti ja käryttä paahtimessa riivittäväksi salaattiin.

Parmesaania lastuina
Lastut syntyvät kätevästi kuorimaveitsellä.

Kastike:
1 muna.
2,5 dl mietoa öljyä, esimerkiksi rypsiöljyä tai laadukasta vaan ei kylmäpuristettua oliiviöljyä.
1 valkosipulinkynsi.
Loiskahdus valkoviinietikkaa.
Hiukan sitruunamehua.
Sardellifileitä, 3-4 roikaletta, jos pidät mausta yhtä paljon kuin minä.
Ruokalusikallinen Dijon-sinappia.
Parmesaaniraastetta kourallinen.
Mustapippuria, suolaa.
Tilkka vettä koostumuksen keventämiseksi.

Sitten se niksi. Mittaa kaikki ainekset korkeaan kannuun. Paina sauvasekoitin kulhon pohjalle, käynnistä ja nosta hitaasti hurutellen ylöspäin kunnes kaikki ainekset ovat sekoittuneet upeaksi, täyteläiseksi, kermaiseksi kastikkeeksi. Tähän menee ällistyttävää kyllä vain sekunteja! Kastike saa olla aika tuhtia, mutta sitä sopii myös hiukan keventää vesitilkalla. Tee kastike hyvissä ajoin jos voit, ja anna tekeytyä jääkaapissa. Mutta nopeassakaan, saman tien nautittavassa ei ole mitään vikaa.

Kokoa salaatti laittamalla rapsakat, hyvin huuhdellut ja kuivatut salaatinlehden syvän lautasen pohjalle. Ammenna kastiketta päälle. Tämä on tarkka vaihe: kastiketta pitää olla syntisen reilusti, mutta ei törkeän liikaa. Nosta sitten vasta krutongit imaisemaan kastiketta itseensä ja kruunaa muutamilla parmesanilastuilla. Ruokaisammaksi salaatin saa grillatulla kanalla, ravunpyrstöillä tai pekonilla.

Kuvissa annoksessa on romainesalaatin lisäksi suloisten sydänsalaattien ihanan rapeita, kurttuisia lehtiä, pannulla paistettua kanaa ja krutonkien tilalla tällä kertaa pinjansiemeniä. Parmesaanikin on raasteena, eikä lastuina, mistä vähennän itseltäni pisteitä. Makuunhan tämmöiset seikat eivät järisyttävissä määrin vaikuta, mutta sanoinhan, että Caesarsalaatilla ei passaa liikaa pelleillä!

Kastike säilyy, jos säilyy, hyvin jääkaapissa. Jostain syystä siihen tekee kyllä mieli dipata melkein mitä tahansa, kun siihen jääkaapissa törmää.

PHOTOS BY ANNA PIIROINEN

Valoilmiöitä

Helsingissä on havaittu viime päivinä poikkeuksellinen valoilmiö, nimittäin kummallinen valopallo, joka hohtaa kultaista valoa kaupungin ylle. Koko maailma näyttää heti ihan toisenlaiselta! On se vaan jännä miten suuri vaikutus valolla on, ei vain luontoon, joka hissuksiin heräilee kohti kevättä, vaan kaikkiin meihin elollisiin. Askeleet ovat kevyemmät, kassi painaa jotenkin vähemmän, päivät pienet ärtymyksen aiheet sulavat jonnekin siristellessä silmiä kohti aurinkoa.

Marimekon mohairtakki, Samujin nahkalaukku ja Chloen niittinilkkurit ovat secondhand-löytöjä, Neo Noirin mekko on Urban A:sta, Jacques Marie Magen aurinkolasit Trend Opticista ja iso alpakkahuivi M. Gummerruksen.

Kotiin tullessa ei huvita ryömiä loppuillaksi viltin alle sohvalle, vaan tekee mieli touhuta. Puuhailla kaikenlaista. Järjestellä kirjahylly uusiksi. Käydä vaatekaappi läpi. Kokeilla keittiössä uusia ruokaohjeita. Sellaista ei pimeimpinä kuukausina juuri satu.

(Tekee myös mieli kaivaa heti nahkarotsi esiin, mutta onneksi ikä on tuonut sen verran elämänkokemusta, etten enää tee sitä virhettä. Auringonvalo ei vielä tarkoita, että olisi varsinaisesti lämmintä. Muhkea mohairtakki ja alpakkahuivi ovat todellakin juuri oikeat valinnat ohkaisen mekon päälle. Jep, ohkaisen mekon verran toki flirttailen jo tulevalle keväälle.)

Ostin nämä Chloen nilkkurit tuttuni kirppispinosta pari vuotta sitten monen vuoden haaveilun jälkeen. Rakastan niitä! Huijaus on täydellinen: nilkkurit näyttävät särmiltä ja siroilta, mutta ne ovat oikeasti todella tukevat, ehdottomasti mukavuus- eikä muotivalinta. Aina ei ole pakko valita vain jompaakumpaa.

Olen viime vuosina yrittänyt lopettaa (köh) tai ainakin vähentää jatkuvaa pimeydestä valittamista. Pohjoisen kaamos on asia, jolle kukaan ei mahda mitään – sellaisesta valittaminen on muutenkin vähissä olevan energian tuhlausta. Olen tankannut d-vitamiinia ja rautaa, sijoittanut yöpöydälle herätysvalon ja muuttanut koko asenteeni pimeään, ajatellut että parempi antautua sille kuin taistella vastaan, sillä ainahan on parempi hyväksyä vallitsevat tosiasiat kuin käydä sotaa, jota ei voi voittaa. Mutta kaikesta huolimatta: auringon paistaessa muistaa taas miltä tuntuu olla elossa.

Toivottavasti teillä on kiva viikko edessä. Omassa kalenterissa on muutama työtapaaminen, parit kuvaukset, akupunktio (en rakasta neuloja, mutta rakastan niiden vaikutusta), baletti (jeee en ole käynyt aikoihin), ystävän synttärit sekä Naistenpäivän brunssi. Kuulostaa täydeltä, mutta erittäin hyvältä.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA