Joskus tuntuu, että yritin elämäni ensimmäiset 30 vuotta olla ihan toisenlainen kuin oikeasti olin.
Peittelin herkkyyttäni, koska oli parempi olla rempseä. Opettelin olemaan rento ja ronski silloinkin kun olin oikeasti väsynyt ja stressaantunut, koska en halunnut myöntää etten jaksanut. Piilotin kipujani, koska naiset nyt valittavat jatkuvasti ihan turhasta. Teeskentelin usein itsevarmempaa kuin olin, paitsi niissä tilanteissa, joissa oli parempi olla olematta liian varma, ettei joku muu tuntisi asemansa uhatuksi. Osasin pienentää itseäni, mutta myös skaalata itsestäni äänekkäämmän, kovemman version. Suhtauduin epätoivottuihin lähestymisiin naureskellen, sillä en halunnut olla mikään nipottaja. En puuttunut epäkohtiin, etten olisi leimautunut hankalaksi.
Jos ratkesinkin joskus itkuun, se johtui vain raivosta eikä esimerkiksi siitä, että olin ahdistunut, surullinen, nurkkaan ajettu, nöyryytetty, henkisesti lyöty tai lytätty. Raivo oli parempi. Kaikki maskuliinisiksi mielletyt ominaisuudet olivat parempia.
Olin niin tottunut aistimaan ilmapiiriä ja sovittamaan itseni siihen mitä minulta milloinkin odotettiin, ettei minulla kolmekymppisenä ollut enää aavistustakaan millainen oikeasti olin tai mitä tarpeita ja tunteita minulla oli. Kun kuuntelee muita riittävän kauan, kadottaa itsensä jonnekin matkan varrelle.
Ehkä se oli ikä, tai tarpeeksi kauan kytenyt turhautuminen, tai ihan vaan uupuminen jatkuvaan yrittämiseen, joka sysäsi lopulta muutoksen liikkeelle. Ryhdyin kuorimaan itsestäni turhia kerroksia, ravistelin harteiltani paineita ja odotuksia, joista oli vihdoin tullut näkyviä. Pintaan nousi muutakin, minusta tuli ihan helvetin vihainen, kun ymmärsin, paljonko olin työntänyt sivuun todellisia tunteitani ja tarpeitani ollakseni sellainen, kun maailma ympärillä halusi minun olevan.
Be a lady -video kertoo surullisen paljon siitä millaisessa maailmassa naiset elävät. On ollut vuosia kestävä työmaa kaivella itsensä kaikkien ristipaineiden keskeltä enkä ole vieläkään valmis. Opettelen yhä keskittymään olennaiseen ja kuuntelemaan itseäni: millainen minä olen, kuka haluan olla, ketä varten teen asioita?
Vaikka muiden miellyttäminen ei tunnu enää tärkeältä, huomaan monissa tilanteissa toteuttavani edelleen vaistonvaraisesti sitä mitä minulta odotetaan. Eikä ole kyse vain naisiin liitettyjen ominaisuuksien häivyttämisestä: toisinaan on oltava päinvastoin tarpeeksi naisellinen. Pehmennän sähköpostieni kieltä etten kuulostaisi liian kulmikkaalta, lisään kivoja täytesanoja. Täällä blogissakin olen usein miettinyt olenko nyt tarpeeksi diplomaattinen, enhän nyt sano liian jyrkästi, ettei kukaan provosoidu. Tunnistin itseni myös kollegani Henriikan kirjoituksesta: minäkin olen miettinyt olenko tässä tai tuossa kuvassa tarpeeksi kaunis, kehtaanko julkaista tämän. Yritän opetella sellaisesta hulluudesta pois, koska en todellakaan halua käyttää ainoaa elämääni miettimällä riitänkö muille, kasvottomalle yleisölle. Eikä kiinnosta enää mahtua tähän naurettavan ahtaaseen muottiin, jossa pitää olla tiettyjä asioita juuri tietynlaisessa suhteessa eikä mitään liikaa tai liian vähän. Kuka sellaiseen kykenee, ja mikä olennaisempaa, miksi edes pitäisi?
Vaikeinta ja hirveintä on ollut tunnistaa ja kitkeä itsestä sisäistetty naisviha. Veera Luoma-aho tiivistää sen hyvin Imagen artikkelissaan:
“Avointa naisvihaa on pitää naisia miehiä huonompana. Sisäistettyä naisvihaa on se, kun ei itsekään tajua pitävänsä naisiin liitettyjä ominaisuuksia huonompina.”
Ajattelin pitkään, että rempseys ja jätkämäisyys ovat arvostettavampia ominaisuuksia kuin herkkyys tai kiltteys. Inhosin, jos joku sanoi minua kiltiksi, koska se kuulosti korvaani negatiiviselta. Olin mielissäni, kun vuosien takainen poikaystävä piti minua “erilaisena kuin muut naiset” ja kuvaili minua ystävilleen muijana, joka pukeutuu nahkahameeseen, mutta silti kiroilee ja juo kaljaa. Täydellinen pakkaus, jätkän sielunmaisema naisen kehossa!
Nyt hävettää ja yrjöttää. Minja Koskela kiteyttää cool girl -ilmiön ongelmallisuuden:
“Cool girl pyrkii raivaamaan tilaa patriarkaatissa vain itselleen, ei kaikille naisille, ja vahvistaa siten ajatusta, että naiset ovat ennen kaikkea toistensa kilpailijoita. Se on karhunpalvelus feminismille.”
Ylpeilin joskus sillä, että olen nainen, joka valmistautuu juhlaan kahden tunnin sijaan vartissa, ihan kuin se tekisi minusta jollain lailla paremman. Ihmettelin muita naisia, jotka muokkasivat ulkonäköään miehisen maun mukaisiksi, tai julkaisivat itsestään somessa loputtomia bikinikuvia. Pidin kriittisiä ajatuksiani feministisinä, sillä eihän naisen tehtävä tässä maailmassa ole antautua miehisen katseen arvioitavaksi ja hyväksyttäväksi, vaan elää itseään varten, keskittyä johonkin tärkeämpään, valloittaa maailma! Mutta juuri tällä ajattelulla sorruin itsekin määrittelemään millaisia naisten pitää olla ja miten heidän pitää elää.
Nykyään särähtää, kun nainen sanoo tulevansa paremmin toimeen miesten kuin naisten kanssa. Kuinka surullista, kuulua sukupuoleen, jota väheksyy, kusta omiin muroihinsa ymmärtämättä sitä. Naiset, jotka korostavat mielellään jätkämäisyyttään ja pitävät herkkyyttä synonyyminä heikkoudelle tai kutsuvat sitä “naisten draamailuksi”, eivät ilmennä rentoa jätkämäisyyttä, vaan naisvihaa. En tajunnut sitä lainkaan silloin kun olin yksi heistä.
Toisaalta, kuten Koskela toteaa, ilmiön sanoittamisessa on vaaransa: on oltava tarkkana, ettei luoda vain uutta leimaa.
“Naisia ei myöskään saa määritellä vain sen roolin kautta, joka heillä on suhteessa miehiin, saati rangaista perinteisen kauneuden ja epäperinteisen itseilmaisun yhdistelmästä. Cool girl -ilmiön sanoittaminen ei ole tarpeen siksi, että pystyttäisiin osoittamaan osa naisista vääränlaisiksi.”
Ei ole silti ihme, että naisetkin ovat omaksuneet kulttuuriimme sisäänkirjoitetun naisvihan.
“Jos maailma ympärillä on rummuttanut, että mieheen liitetyt ominaisuudet ovat naisen ominaisuuksia kiinnostavampia, relevantimpia ja kaikenlaisen menestyksen kannalta olennaisempia, alkaahan kuka tahansa alitajuisesti lopulta uskoa siihen.” Veera Luoma-aho
Tässä valossa ei tunnu ollenkaan kummalliselta, että nimenomaan naiset esittävät eniten kritiikkiä naisten luomasta uudesta alasta, vahvasti naisvetoisesta vaikuttajamarkkinoinnista. Minua ja kollegoitani syytetään jatkuvasti pinnallisuudesta, turhiin asioihin keskittymisestä, siitä että emme käytä vaikutusvaltaamme “oikeisiin asioihin” ja etenkin siitä, että ansaitsemme tällä kaikella rahaa. Jos miehet olisivat tehneet saman, rakentaneet tyhjästä kasvavan alan, kaikki olisivat samaa mieltä siitä, että se on kova saavutus.
Mutta onko nainen tosiaan naiselle susi? Irene Naakka kirjoitti hyvin väsyneestä hokemasta ja siitä miksi se pitäisi lopettaa. Yksinkertaistava väite tappaa keskustelun antamalla ymmärtää, että toisten naisten lyttääminen on geeneissämme. Että sellaisia me naiset nyt vaan olemme, oikeastaan syypäitä koko sukupuolten väliseen epätasa-arvoon, koska itsehän kaivamme omaa kuoppaamme haukkumalla toisiamme sen sijaan, että vahvistaisimme ja kannustaisimme. Tosiasiassa historiamme vähempiarvoisena sukupuolena elää ja vaikuttaa meissä edelleen. Tuoreen YK-tutkimuksen mukaan lähes kaikilla ihmisillä on naisia alistavia ajatusmalleja: 75 maassa tehdyn tutkimuksen tulokset paljastavat, että valtaosa naisistakin ajattelee, että he ovat monissa suhteissa miehiä huonompia. Olemme vain ostaneet sen mitä meille on koko ikämme myyty.
Naisia vähättelevät ja haukkuvat usein toiset naiset, mutta se ei johdu siitä, että naiset olisivat synnynnäisesti toistensa vihollisia, vaan siitä, että meidät on opetettu kokemaan toisemme uhkana ja kilpailemaan, vertailemaan ja häpeämään. Naisen vihollinen ei ole toinen nainen, vaan naisten vähempiarvoisuutta tuottava ja ylläpitävä patriarkaatti, joka saa liian monet meistä itsekin kyseenalaistamaan itsemme ja toisemme.
Emma Pitman kirjoittaa Meanjin-lehden nettiartikkelissa siitä, kuinka naisviha ei ole jatkumo, jonka toisessa päässä on naisten vähättely ja toisessa päässä seksuaalinen väkivalta ja naisvihan motivoimat murhat. Se on misogynistinen pyramidi, jonka leveä pohja sisältää lukemattomia arkipäiviäisiä, epätasa-arvoisia tekoja: naisten sivuuttamisen, seksististen juttujen hiljaisen hyväksymisen, häirintään puuttumatta jättämisen. Sen ansiosta pyramidin huipun raaka väkivalta ja väärinkäytökset ovat mahdollisia.
Kunpa voisi vaan tunkea kaiken vanhentuneen, ummehtuneen ja myrkyllisen moskan suorinta tietä roskiin, mutta vallitsevien asenteiden muuttaminen vaatii valitettavasti vähän enemmän – tietoisia tekoja, jatkuvia päätöksiä ajatella ja toimia toisin. Tuupataan roskiin heti alkajaisiksi se ääliömäinen ajatus, että pitäisi olla “yksi jätkistä” ollakseen uskottava, hauska tai ammattimainen. Ei vähätellä tai pienennetä itseämme eikä haukuta muita naisia, ei yritetä epäsuorasti kontrolloida millaisia naisten pitäisi olla. Ei rajata liikkumatilaa, jota on muutenkin – yhä, edelleen – liian vähän. Kehutaan mieluummin, kannustetaan olemaan oma itsensä, ollaan toisillemme edes vähän solidaarisia. Luotetaan omiin ja toistemme tekemisiin. Tullaan tietoisiksi ja tehdään näkyväksi tämä epätasa-arvon historia, jota kuljetamme edelleen mukanamme. Tehdään tästä pallosta kasvaville tytöille parempi paikka kuin se oli meille meidän kasvaessa.
Entä minä, millainen minä olen, nyt kun uskallan vihdoin katsoa peiliin ja nähdä itseni? Kiva ja kiltti. Avoin, ystävällinen, vaikka olen joskus uusien ihmisten seurassa aluksi vähän varautunut ja tarkkailen etäältä ennen kuin tulen lähemmäs. Olen herkkä energialle ympärilläni. Koen kaiken täysillä, nautin suunnattomasti, stressaannun helposti. Nauran paljon ja itken usein, en häpeä sitä enää. Olen itsenäinen, joskus itsevarma, välillä epävarma, valmis sekä seisomaan sanojeni takana että muuttamaan mielipiteeni, jos joku perustelee omansa paremmin. Toisinaan rempseä, silloin kun minusta tuntuu siltä. Läheisyydenkipeä erakko, joka tarvitsee sekä omaa tilaa että muita ympärilleen. Vahva ja herkkä, yhtäaikaa ja ylpeästi niitä molempia.
Kirjoitus sisältää Naistenpäivän tiimoilta heränneitä ajatuksia ja muistiinpanoja matkalta omaksi itseksi.
PHOTOS BY JARNO JUSSILA
Pingback: Miksi naiserityisistä ilmiöistä keskusteleminen saa miehet puolustuskannalle? - Teekutsuilla
Tämä osui 53 vuotiseen historiaani kuin se pirun mäkärä hillajänkällä, herkimpään kohtaan.
Nuoruuden poikatyttö häpesi vääränlaista kroppaa ja puki sen jätkämäiseen haarniskaan. Samoin kävi herkälle mielelle, joka olisi halunnut nähdä ja kokea toisin, sinisenkirjavan punkhenkisen kapinakuontalon alle se piiloutui, loput katosivat mallun savuun. Kapina toimi paremmin kuin kiltteys, taatusti tuli huomatuksi.
Halu elää eri tavalla kuin säyseämmät – eli ne kiltimmät isosisarukset, oli väärin. Vieläkin sisimpäni on arka altavastaaja jonka positiivinen palaute jättää sanattomaksi. Ei-kiltin tytön kapinan lannistaminen ja vääriksi tuomituttujen tekojen kritiikki on jättänyt ammottavan aukon itsetuntoon.
Kiltteys ei tule vain yhdenlaisessa paketissa, niin moni kokee sen toisin. Sisareni ja veljeni kuvailivat hiljattain omaa kiltteyttään paljon käytännöllisemmällä tasolla. Minulle se on enemmän tunne, tapa kokea ja kohdata maailma.
Aika on opettanut senkin, että kiltteys on myös tehokas keino manipuloida. Vei pitkään oivaltaa se, ettei se olekkaan niin että, vain kilttejä manipuloidaan.
Huh, tämä osui, työstämistä riittäisi pidemmäksi aikaa kuin 7 tunnin rauhaton junamatka tarjoaa.
Nainen, mies. Ihmiset. Ihminen.
Itse näen ihmiset ihmisinä, kukin omanlaisensa.
Vihasin joskus itseäni, en naisena olemisen tai miesten vuoksi, vaan vain siksi, etten saanut itseeni yhteyttä siten kuten olisin tarvinnut.
Yksinkertaista!
Oivalsin, että mun on rakastettava itseäni koko pakettina, ja jotenkin ns noudin itseni yläpuolelle, ja aloin tutkimaan koko ihmisyyttä.
Löysin itseni. Sydämeni. Ja rakkauden uudestaan .
En oikein usko että naiset vihaavat naisia etc, vaan meiltä puuttuu yhteinen Yhteys
Thats it.
No, sekin mistä se johtuu, on historiaan kirjoitettu. Yllätys että mä näin tuon kaavan. Olen muuten alkanut tekemään ns elämän ja rakkauden ja vaikka minkä Kaavoja :)
Toimii!!
Hah…
Rakkaus. Tuo lähde josta se on annettu ja mistä se tulee, on huikea kokemus.
Kun yhdistyy siihen, takuulla viha hälvenee, eikä sitä tarvita enää koskaan.
Hyvin osuvasti, ja kirkkaasti kirjoitettu!
Kiitos
Ihan mahtava ja todella samaistuttava kirjoitus ❤️ Sitä on aina jotenkin kokenut että pitäisi olla “kova” ja näin kolmekymppisenä on alkanut opetella sen kuoren purkamista ja kaivamaan sitä herkkyyttä alta esiin, minkä on tukahduttanut. Viime vuosina vasta ymmärtänyt että on reagoinut kaikkiin asioihin yleensä raivolla ja kiukulla ennemmin, kun todellisuudessa siellä pohjalla on ollut surua tai pettymystä tai pelkoa.
Kiitos Stella.
Kirjoitit jotain joka sopii täydellisesti myös itseeni – myös millaiseksi olen aikuistuessani muuttunut. Minäkin nauran paljon ja itken usein ja olen ylpeä siitä. Ollaan itsestämme ylpeitä hyvine ja huonoine puolinemme, olemme sen arvoisia ettei tarvitse piiloutua kuoren alle.
Miten hieno hieno painava teksti, kiitos! Ja miten (ärsyttävän) tunnistettava, ei voi mitään.
On jotenkin ilahduttavaa huomata, miten viime vuosina pintaan nousseet keskustelut niin feminismistä kuin metoostakin ovat alkaneet kasvaa oman lähipiirin naisten (ja toivottavasti miestenkin) ajattelussa toiminnan tasolle, että ei “vaan” sanota etten halua mahtua näihin lokeroihin ja malleihin enää, vaan myös käyttäydytään sen mukaisesti, itseä ja muita kohtaan, vaikka se välillä vaikeaa onkin.
Mietin kaikkea tätä kun oon katsonut täydellistä Fleabag-sarjaa, jonka päähenkilö, noin 30- vuotias nainen, on jotenkin täysin oma itsensä, epätäydellinen, herkkä, hauska, fiksu, itsevarma, epävarma, seksikäs ja apea, hetkestä riippuen, että vihdoin aika on valmis tällaisille tarinoille ja naisille, että meille kaikille alkaa olla tilaa. Ei niin että sitä vielä olisi tarpeeksi mutta haluan uskoa että suunta on monessa suhteessa oikea (enkä nyt halua ajatella kaikkia niitä tahoja joissa se on päinvastoin).
<3
❤️
♥
Hieno, hieno kirjoitus Stella! Niin paljon ajattelemisen aihetta. Tunnistan niin kovin itseni tuosta nuorempana; piti juoda tequilaa ja olla jätkä, mutta just niissä seksikkäissä indietytön raameissa. Hyi, muakin yököttää nyt. On tosi hyvä olla kiltti ja empaattinen. Just hyvä.
Uuuh kyllä. Juuri tämä.
Kiitos tästä, todella hyvä ja asioita oikeasti paloiksi pureskeleva postaus! <3
Kiitos sulle kun luit! xxx
Miksi on luotava lisää stereotypioita kuten ‘cool girl’? Tässäkin hedelmällisempää olisi pyrkiä hyväksymään erilaisuus sen sijaan että leimataan eri tavalla itseään ilmentävät henkilöt synkkään ryhmään joka olemalla oma itsensä salaa lyttääkin muita. Vaikka joku olisi ‘cool girl’ vastoin omaa luonnettaan ja peittääkseen herkkyyttään, ei kaikki ole samanlaisia. Kaikki ihmiset eivät ole samalla tavalla herkkiä, mutta kaikkia kyllä satuttaa arvostelu ja myrkyllisyys. Omasta mielestäni tärkeää ei pitäisi olla uusien lokeroiden luominen vaan vanhojen purkaminen.
Heippa! Ei ole kyse erilaisuuden hyväksymisestä, vaan siitä, että yritetään purkaa ja ravistella misogynistisiä rakenteita, jotka myrkyttävät meitä sisältäpäin. Tottakai ideaalitilanne olisi se, että ihmisten ominaisuuksissa ei olisi sukupuolittavaa arvolatausta, mutta niin kauan kuin emme ole siinä pisteessä, on tärkeää tehdä niitä näkyväksi, tulla niistä tietoiseksi, jotta voimme kehittää ajatteluamme ja toimintaamme kohti parempaa.
Ja kyllä, samaa mieltä siitä, että uuden leiman luominen ei ole tässä tavoitteena eikä missään nimessä tarkoituksenmukaista. Tässä vielä lainaus tekstistä:
“Toisaalta, kuten Koskela toteaa, ilmiön sanoittamisessa on vaaransa: on oltava tarkkana, ettei luoda vain uutta leimaa.
“Naisia ei myöskään saa määritellä vain sen roolin kautta, joka heillä on suhteessa miehiin, saati rangaista perinteisen kauneuden ja epäperinteisen itseilmaisun yhdistelmästä. Cool girl -ilmiön sanoittaminen ei ole tarpeen siksi, että pystyttäisiin osoittamaan osa naisista vääränlaisiksi.”
Tärkeä kirjoitus, ensimmäinen askel on tunnistaa miten käyttäytyy ja miksi.
Kiitos! Ja kyllä, juuri näin. Mitään muutosta ei tapahdu ennen kuin tiedostaa sen tarpeen.
Tiede-lehdessä 2/20 oli kanssa Riilla Forsströmin kirjoittama artikkeli misogyniasta, todella samanlaisia asioita kuin tässäkin mainitsemiasi. On kyllä todella ajatuksia herättävä aihe, varsinkin tuo että ensimmäinen feministi 1700-luvulla myös arvosti miehisiä piirteitä ja halveksi itseään ehostavia naisia. Huvittavinta oli kanssa miesten perustelut sille, että naista ei saisi sotkea politiikkaan: “Nainen menettää muuten tärkeimmät ominaisuutensa: herkkyyden ja pehmeyden” :-D Toivottavasti maailma hieman tästä kehittyy vielä
Hei mahtavaa, kiitos vinkistä, koitan etsiä käsiini tuon lehden! JEP, kuinka osuvaa. Maailma ei todellakaan ole vielä valmis.
En tajua miten kiltteydestä on tehty negatiivinen piirre. Mieluummin olen kiltti kuin ilkeä.
Sitähän sanotaan, että “uuvutatko itsesi myöntymällä toisten vaatimuksiin, sanotko aina kyllä, teetkö toistenkin työt, oletko liian… KILTTI?” Ei kynnysmattona oleminen ole kiltteyttä. Se on alistumista. Tuntuu että ihmiset eivät uskalla asettaa rajojaan, koska pelkäävät jäävänsä vaille hyväksyntää tai jotain vastaavaa.
Suurinta kiltteyttä on tehdä itselle hyvää, pitää omat rajansa, tehdä omat työnsä. Jos sitten on vielä aikaa ja jaksamista, voi tietysti auttaa muita, se on kilttiä.
Kyllä, kiltteyden aliarvostus johtuu nähdäkseni nimenomaan siitä, että se mielletään naisten omainaisuudeksi ja sitä kautta automaattisesti huonommaksi, merkkinä jonkinlaisesta heikkoudesta, vaikka oikeasti kiltteys vaatii usein paljon voimaa ja selkärankaa.
“Suurinta kiltteyttä on tehdä itselle hyvää, pitää omat rajansa, tehdä omat työnsä. Jos sitten on vielä aikaa ja jaksamista, voi tietysti auttaa muita, se on kilttiä.”
Kyllä! ♥
Ymmärrän, että tämä on sinun kokemuksien pohjalta kirjoitettu niille, jotka tunnistaa itsessään näitä samoja kokemuksia, mutta silti haluan sanoa..
sinä nainen, joka rakastat maskuliinisia piirteitä itsessäsi, et ole myrkyllinen “cool girl”, joka häpeää naisellisia piirteitä ja osallistu ilmiöön, joka painaa muita naisia alaspäin. On IHANAA, että meillä on maskuliinisia naisia, joille se on juuri se oma tapa olla nainen. Hekin ovat sitä, mitä he aidosti ovat. Se, että viihdyt paremmin miesten seurassa ei missään nimessä tarkoita, että väheksyt naisia. Idioottimainen ajatus.
Yhtä lailla mies voi tuntea paremmin naisten sielunelämää kun toisten miesten eikä silloin sanota, että mies se vaan sortaa muita miehiä tässä.
Tätä jäin miettimään myös. Eikö toisen naisen nimittäminen ‘cool girliksi’ ole myös naisten lyttäämistä? Eikö pitäisi arvostaa myös niitä naisia, jotka ovat aidosti maskuliinisia tai niitä, jotka eivät ole vielä löytäneet/ halunneet löytää herkkyyttään.
Eikö ‘cool girlin’ kuori vain kasva, jos ‘herkät’ naiset mollaavat hänen käyttäytymistään?
Omat juureni ovat syvällä vahvojen pohjalaisnaisten suvussa. Täältä on peräisin naisten arvostaminen, epäoikeudenmukaisuuden vastustaminen ja heikkojen puolustaminen.
Tuossa Minja Koskelan haastattelussa tuodaan ilmi ilmiön sanoittamisen ongelmallisuus (ja myös Stella nosti kommetin esille omassa postauksessaan): ilmiö on hyvä tunnustaa, mutta sitä ei tulisi nimenomaan käyttää lyömäaseena ketään muuta vastaan tai käyttää lokeroidakseen muita ”huonommiksi naisiksi”.
Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö ilmiö myös olisi ongelmallinen ja usein merkki sisäistetystä naisvihasta. Lisäksi esimerkki miehistä, jotka viihtyisivät paremmin naisten kanssa, ei rinnastu cool girl -ilmiöön, sillä patriarkaatissa miessukupuoli ja maskuliinisuus nähdään oletusarvoisena ja parempana. Siksi sorto on hyvin paljon liian vahva termi tuossa kontekstissa.
Tietysti kaikenlaisia naisia tulee tukea, mutta mun mielestä naisvihaisia rakenteita tulee myös ravistella. Jollekin se, että ilmiöstä puhutaan voi olla keino tunnistaa ilmiö itsessään ja ehkä kehittää itseään toiseen suuntaan. Ja niin, ei se minusta naisena kivalta tunnu, jos toinen nainen toteaa, että ei tykkää musta sukupuoleni vuoksi niin paljoa kuin miespuolisesta tuttavastani ja etten sukupuoleni vuoksi ole kiinnostavaa tai hauskaa seuraa kaverina.
Jep, juuri näin.
Siis totta kai on myös luonnostaan maskuliinisia naisia ja yhteiskuntaa olisi hyvä saada siihen suuntaan, että ihan kaikenlaiset naiset hyväksytään sellaisena kuin ovat. Minusta tuossa cool girl -asiassa kritisoidaan vain joidenkin naisten tapaa korostaa olevansa iihan erilaisia ja parempia kuin muut naiset. Voi olla erilainen nainen myös lyttäämättä muita naisia ja naiseutta.
Heippa Kirsi, Elina tuossa kiteyttikin sen minkä olisin tähän vastannut. Ilmiön sanoittamisessa on ongelmansa, mutta se ei tarkoita sitä etteikö tästä pitäisi puhua.
Ihan mahtavaa, että sun suvussa on tällaiset perinteet! Valitettavasti en voi sanoa samaa omastani.
Heippa Venla, Elina tuossa kiteyttikin oikeastaan kaiken mitä olisin tähän vastannut. Ei ole kyse siitä etteikö naisena saisi rakastaa maskuliinisia piirteitään, vaan siitä millaiset motiivit löytyvät taustalta, kun halutaan korostaa omia maskuliinisia piirteitä feminiinisiksi miellettyjen kustannuksella tai esimerkiksi “poikatyttömäisyyttä” tai miesten seurassa viihtymistä. Tekee itse kullekin hyvää ravistella omia asenteitaan ja miettiä mistä ne kumpuavat.
“Hekin ovat sitä, mitä he aidosti ovat.”
Aitous on monimutkainen käsite misogynistisessä maailmassa, joka on muokannut ajatteluamme ja asenteitamme siitä saakka kun olemme syntyneet. Monet asiat ovat aitoja ja samaan aikaan epätasa-arvoisia rakenteita ylläpitäviä. Mehän kasvamme suhteessa ympäristöömme. Yhteiskunta ympärillämme antaa raamit kaikelle minkä opimme. Olemme silti kaikki erilaisia, mutta on hyvä tiedostaa, että kukaan meistä ei ole kasvanut autiolla saarella altistumatta yhteiskunnallisille rakenteille.
Hyvä kirjoitus! Kun aloin lukea tätä, tuli heti mieleeni Cool girl- jutut, joita luin nähtyäni Gone girl- leffan (joka valikoitui täysin sattumanvaraisesti katsottavaksi varmaan Netflixistä ja jonka itselleni mind blowing- tason monologi meni taatusti mieheltäni ohi). Osui ja upposi, niin minä parikymppisenä. Tämän lainauksen alkuperää en muista, mutta tallensin sen, kun luin näitä juttuja (ja nyökyttelin): “Thankfully, what I’d eventually come to understand is that having needs and expectations doesn’t make me difficult or some insatiable monster.”
Hei se on juurikin tuo Gone Girl -elokuva, joka sysäsi liikkelle keskustelun cool girl -ilmiöstä! Täytyykin katsoa se pitkästä aikaa uudestaan.
Kiitos tästä kirjoituksesta. Paljon samoja ajatuksia mitä olen viime aikoina miettinyt paljon.
<3
Kiitos, ihana kuulla ♥
Tärkeä aihe ja hieno kirjoitus <3
Kiitos Satu kun luit ♥
<3
♥
Hienosti kirjoitettu, kiitos jälleen kerran. Puistatuksia tunnen muistan omastakin nuoruudesta sen, miten oli tärkeää olla ”hyvä jätkä”, ja tyttömäisyys oli negatiivista kanamaisuutta. Nyt 40+ ja jollain tapaa olen paljon enemmän sovussa itseni kanssa. Hieman surullisena mutta kiinnostuneena tunnistan aiemmin näkymättömiä rakenteita, joita viime aikoina erityisesti kiinnostavat naisvaikuttajat ovat taitavasti alkaneet nimetä.
Kiitos Mari kun luit! Kyllä, muistan itsekin juuri tämän, ja on kyllä kestänyt tosi kauan alkaa purkaa näitä rakenteita.
♥
♥