Kaupallinen yhteistyö World Vision

Kenttämatka Keniaan jännittää etukäteen tavallista työmatkaa enemmän. Siitä ei tule ihan tavallinen työmatka. Tarkoitus on käydä paikoissa, joihin ei tavan turistina pääse, nähdä todellisuus, josta olemme tähän asti vain lukeneet lehdissä. Tulemme myös tapaamaan kummilapsemme, sen joka on itse valinnut meidät kummeikseen. Se vasta jännittääkin.

Matkaan liittyy keskivertoa enemmän valmisteltavaa. Suunnittelemme kummilapsellemme ja hänen perheelleen kuvakirjaa elämästä Suomesta. Valitsemme ruutuja, etsimme kuvia Suomen talvesta, meistä koirien kanssa. Leikkaamme lehdistä kuvia suomalaisista jalkapallonpelaajista, sillä tiedämme, että kummipoika rakastaa jalkapalloa. Valitsemme mukaan myös arkisia sanomalehtikuvia suomalaisesta elämästä: koulupihalta, perunoista kattilassa, niityllä laiduntavista lehmistä, Helsingin kaduista.

Kirjoituksen kuvat on poimittu puhelimesta.

Ostamme myös viemisiä kummilapselle ja hänen perheelleen. Asioita, joita voimme yhdessä tehdä, kun tapaamme: saippuakuplia, värityskirjoja, liituja, jalkapallo ja pumppu, jolla pallo täytetään, kun se tyhjenee. Sitten asioita, joista on apua arjessa ja koulunkäynnissä: englanninkielisiä lastenkirjoja. Vaatteita. Reppu. Tuntuu vaikealta miettiä mitä he mahtaisivat tarvita, sillä pulaa on todennäköisesti vähän kaikesta. Pakkaamme lopulta matkalaukun lähes täyteen tuliaisia, omat matkatavaramme mahtuvat reppuihin. Periltä aiomme hankkia vielä koulutarvikkeita kuten kyniä ja vihkoja.

Sitten: keltakuumerokotus ja lääkärin allekirjoittama rokotustodistus, jota ilman maahan ei ole asiaa. Malarian estolääkitys. Selviää, että toinen markkinoilla olevista estolääkityksistä, se edullisempi, aiheuttaa monille painajaisia ja paranoidisia ajatuksia. Valitsemme apteekissa kalliimman. Rikosrekisteriote, se tilataan Oikeusrekisterikeskuksesta. Peittävä vaatetus, aurinkorasva, hyttysmyrkky, hellehattu, ripulilääke. Ja Keniaan matkustamiseen tarvittava viisumi, jonka saa haettua netistä. Paitsi me emme saa. Olemme käyttäneet kysymyksiin vastaamiseen puoli tuntia, kun sivu jäätyy. Ei tule virheilmoitusta. Mitään ei tapahdu. Lähetämme meilin, johon kukaan ei koskaan vastaa. Arvelen, että olemme tavoittaneet jo aavistuksen autenttisesta Afrikka-kokemuksesta.

Tajuamme toki, että Afrikka ei ole maa, vaan valtava manner, joka kattaa viidenneksen koko maapallon maapinta-alasta. Maanosaan mahtuu 54 hyvin erilaista valtiota, yli miljardi asukasta ja tuhansia kieliä. Kokoamme mielikuviamme, tähänastisia kokemuksiamme. Olemme käyneet Pohjois-Afrikassa sijaitsevassa Marokossa, joka tuntuu olevan niin fyysisesti kuin henkisesti hyvin kaukana Keniasta. Olemme viettäneet viikon Kap Verden saarella, jolla on vain rantaviivan varrelle rakennettuja hotelleja ja suola-aavikko. Arvaan, että mikään siitä ei valmistele meitä tähän reissuun.

Kenian šillingin kurssi muistilapulla.

Asioita, joita toistaiseksi tiedämme itäisessä Afrikassa sijaitsevasta Keniasta: se on entinen Brittien siirtomaa, joka itsenäistyi 60-luvulla. Asukkaita on melkein 50 miljoonaa. Viralliset kielet ovat englanti ja swahili. Tiedämme safarit, savannit. Muistelen uutisia heimoriidoista. Nairobin slummit, ne tulevat vielä tutuksi, sillä tulemme vierailemaan niissä. Pääelinkeinot tarkistan netistä: matkailu ja maanviljely.

Lento lähtee Helsingistä aikaisin aamulla. Suurin osa reissuseurueestamme on entuudestaan tuttu: kanssamme lähtee matkaan Pupulandian Jenni ja Lähiömutsi-blogin Hanne. Suomen World Visionilta on mukana kaksi työntekijää. Perillä tulemme tapaamaan paljon World Vision Kenyan väkeä.

Matkustamme koko päivän. Lentokenttiä, turvatarkastuksia. Hattu pois päästä, buutsit pois jalasta. Olen varustautunut järeimmillä kengilläni, sellaisilla jotka eivät säikähdä kivikkoa, mutaa ja pölyä, vaikka tiedän kokemuksesta, että ne halutaan läpivalaista kaikkialla. Tutkimme swahilinkielistä fraasikirjaa. Hodi hodi, saanko tulla sisään? Ahsante, kiitos. Ulale salama, hyvää yötä.

On pimeää, kun saavumme perille myöhään illalla. Nairobi näyttää laskeutuvan lentokoneen ikkunasta kimaltavalta kudelmalta. Kun renkaat iskeytyvät kiitorataan, pimeän keskellä hohtavat kultaiset, keltaiset ja oranssit valot heijastuvat märästä asfaltista.

Kansainvälinen lentokenttä on pieni, väliaikaiseksi tarkoitettua väistötilaa muistuttava halli. Meillä ei ole viisumia, mutta sen saa saapuvien aulasta. Tiskille ei ole jonoa. Kukaan ei kysy mitään. Fifty dollars please. Kaivan ryppyisen setelin farkkujen taskusta. Jostain syystä viisumin hankkiminen paikan päältä on paljon nopeampi prosessi kuin monimutkaisen ja pitkän nettilomakkeen täyttäminen oli.

Nairobissa todellakin sataa, vaikka on kuiva kausi. Yö on kostea ja pimeys sakea, tulvillaan tiheää, kukkaista tuoksua. Pakkaudumme matkalaukkuinemme pakettiautoon, joka saapuu noutamaan meitä. Kuski pyyhkii rätillä tuulilasia, joka höyrystyy heti uudestaan. Näkyvyys on nolla. Kuski väistää viime hetkellä keskelle tietä asetetun tai unohtuneen tolpan. Istun takapenkillä ja yritän tiirailla kaupunkia ikkunasta, mutta näen vain mustaa. Kuski puhuu ilmastonmuutoksesta, se näkyy täälläkin: nyt on kesä eikä pitäisi tulla vettä. Luonto on sekaisin eivätkä maanviljelyksestä elävät ihmiset tiedä milloin pitäisi kylvää, milloin korjata.

Saavumme hotellille, jossa vietämme ensimmäisen yön. Vettä tulee ryöpyten. Henkilökunta tuo nipun sateenvarjoja, että pääsemme kuivina sisään. Kipuamme portaat toisessa kerroksessa sijaitsevaan aulaan. Vettä tippuu kaikkialta, ropisee niin kovaa ettei kuule puhua.

Kello on kaksi yöllä. Kaadumme suoraan sänkyyn ja nukumme viisi tuntia syvää, tiedotonta unta. Peseydyn vasta seuraavana aamuna ja nautin hotellin kuumasta suihkusta, sillä en tiedä milloin on mahdollisuus seuraavaan. Lattiakaivo ei vedä, levitän suihkun jälkeen lattialle pyyhkeitä. Olen aina pelännyt liukastuvani märällä lattialla ja halkaisevani kalloni lavuaarin reunaan. Jonain päivänä me kaikki kuolemme, mutta en halua lähteä sillä tavoin.

Turvallisuusbriiffi alkaa heti aamiaisen jälkeen. Porukalla matkustamisessa on aina kiinnostavaa nähdä miten erilaisia ihmiset ovat. Toiset arvostavat rauhallisia aamuja ja saapuvat aamiaiselle hyvissä ajoin. Toiset nukkuvat mahdollisimman myöhään ja ovat paikalla viimeisellä mahdollisella hetkellä. Saatte vapaasti arvata kumpaan ryhmään minä ja Jarno kuulumme. Onneksi hotellin kokoustilassa järjestettyyn briiffiin saa mennä kahvikupin ja paahtoleivän kanssa.

World Vision Kenyan turvallisuuspäällikkö on pitkä, ystävällinen mies, joka alkaa esittelykierroksen jälkeen käydä läpi kaikkea mitä meidän pitää tietää ja huomioida. En tiedä mitä olin odottanut turvallisuusbriiffistä, mutta en tätä. Emme saa liikkua kaupungissa ominpäin, emme saa edes poistua hotellista ilman virallista saattajaa. Hotellihuoneisiin ei jätetä arvotavaraa, kaikki on pakattava mukaan vartioituihin autoihin. Keniassa vallitsee korotettu terrorismiuhka. Sen vuoksi Nairobissa ei saa kuvata ulkona. Mitään, missään. Joku oli pidätetty ja viety tunteja kestäneisiin kuulusteluihin, koska hän otti kuvan pankin edessä sijaitsevasta kukkapuskasta. Ymmärrän, että tämä kaikki kerrotaan meille oman turvallisuutemme vuoksi, mutta silti olo on levottomampi kuin ennen briiffiä. Maamiinoja ei sentään mainita. Kambodzassa niitäkin joutuu kuulemma ajattelemaan.

Ainoa kuva, jonka otimme menomatkalla Nairobissa.

Suuntaamme takaisin lentokentälle, sillä matka jatkuu tänään kohti Eldoretia, Kenian viidenneksi suurinta kaupunkia. Lennämme, koska tietä pitkin matka olisi liian pitkä ja vaarallinen. Eldoretista tulemme taittamaan vielä kolmen tunnin verran matkaa autokyydillä kohti Ngoswetia, jossa sijaitsee varsinainen määränpäämme: Suomen World Visionin aluekehityshanke.

Aamupäivä on kirkas ja pilvetön, nyt näen Nairobin auton ikkunan läpi. Ensivilkaisulta kaupunki on outo yhdistelmä piikkilankaa, ränsistyneitä hökkeleitä ja kiiltäviä ostoskeskuksia. Autojen seassa löntystää lehmä, joka on selvästi tottunut siihen, että sitä väistetään. Näen miehen, jolla on yllään pitkä valkoinen kaapu ja valkoharmaat lenkkarit. Hän näyttää upealta.

Pysähdymme lentokentälle johtavalla tiellä: kyltissä lukee friendly security check. Nousemme autosta ja kävelemme läpivalaisun läpi. Kukaan ei sano mitään. Ketään ei tunnu kiinnostavan.

Lentokentällä vallitsee kiireetön tunnelma. Odottelemme yhdessä aulassa, sitten seuraavassa. Check-in ei ole auki. Mitään ei tapahdu. Sitten yhtäkkiä tapahtuu paljon, joku viittelöi vimmatusti, seuraamme perässä, kolistelemme tavaroinemme toiseen läpivalaisuun. Laukkujamme tökitään kepillä masiinan läpi. Täällä ollaan kiinnostuneita kaikesta. Kaikki riisutaan. Ystävällinen nuori mies ohjeistaa minua. Yes, belt. Yes, hat. Yes. That too.

Maansisäisten lentojen odotustila on pieni, mutta siellä on kahvila. Täydellistä. Lennon pitäisi lähteä kahdelta. Kello on pian vartin yli kaksi, eikä tapahdu mitään. Joku käy kysymässä. Selviää, että kone lähteekin kolmelta. Asia selvä. Ostamme etikkasipsejä ja kahvia ja vettä. Jarno ja Jenni puhuvat sipseistä, sitten perunoista. Niistä riittää yllättävän paljon asiaa. Perunat ovat heidän yhteinen intohimo.

Kolmen maissa meidät viittelöidään ulos: potkurikone odottaa meitä kiitoradalla. Kävelemme sen luo ja kipuamme kyytiin. Nousu on nopea, nyt ei aikailla. Maisema näyttää lentokoneesta nähtynä yllättävän samanlaiselta kuin Suomessa: taajama-alueita, vihreitä peltoja. Yleensä ne eivät ole vihreitä tähän aikaan vuodesta. Tiheää metsää, vuoria. Potkurikoneen kyyti on huojuvaa, pienessä koneessa matkanteon tuntee paljon selvemmin. Siirrän levottomuuden sivuun ja yritän saada vähän unta. Olemme nukkuneet viimeisen kahden vuorokauden aikana yhteensä alle seitsemän tuntia.

Havahdun hereille, kun laskeutuminen alkaa. Kone pudottaa korkeutta. Vatsanpohjassa humahtaa.

Kenian matkasta tulee reissumuistiinpanoihini perustuva juttusarja. Seuraava osa julkaistaan pian.