Kävin viikko sitten Bulevardilla Helsinki Contemporaryssa katsomassa Jukka Rusasen Luonnos-näyttelyn, joka oli juuri avautunut yleisölle. Tätä kirjoittaessani galleria on sulkenut ovensa pandemian vuoksi, samoin ovat tehneet suurin osa muista gallerioista ja museoista. Näyttelyitä ei pääse tällä hetkellä livenä katsomaan, mutta taiteesta voi onneksi nauttia myös virtuaalisesti – nappasin nimittäin näyttelyssä käydessäni kuvia ja nyt lienee hyvä hetki pistää ne jakoon. Kokemus ei tietenkään ole sama ruudun välityksellä, mutta parempi näin kuin ei ollenkaan, vai mitä?

Olen pitänyt Jukka Rusasen (s. 1980) tekemisiä silmällä siitä saakka kun näin livenä hänen teoksiaan ensimmäisen kerran jokunen vuosi sitten. Tykkäsin heti. Rusasen töissä on ihmeellinen painottomuus ja vaivattomuus. Toiset ovat keveitä ja äärimmilleen pelkistettyjä, toisissa on voimaa ja imua kuin avaruussukkulassa, joissakin huumoria. Mutta kaikki huokuvat vaivattomuutta! Elämä on toki opettanut, että kaikki mikä näyttää helpolta kätkee taakseen valtavan määrän työtuntien ja toistojen kautta hankittua taitoa.

Luonnos-näyttelyn nimi viittaa taiteellisen prosessin jatkuvuuteen ja siihen, että teokset ovat luonnoksia maailmasta. Rusasen mukaan esillä oleva näyttely on mahdollisuus, ei väittämä. Ajatuksessa on jotain armollista, huojentavaakin. Tuntuu, että taiteessa lopputuotos nähdään usein jonain kiveen hakattuna, pysyvimmillään osaksi taiteen kaanonia sulautuvaa. Mutta ehkei kaiken tarvitse aina olla niin lopullista. Olen itsekin joskus leikitellyt ajatuksella siitä, että jokin kuva tai teksti olisi vain ehdotus eikä väittämä. Että tällainenkin voisi olla, vai voisiko?

Ottaisin minkä tahansa Rusasen maalauksista kotiini, sillä näitä voisi katsella kokonaisia päiviä.

Maalausten rinnalla näyttelyssä nähdään tekstiilikollaaseja, joissa on kudottua pellavaa, virkattua lankaa, jopa tekonahkaa, johon on ommeltu tikkejä kuin ihmisen ihoon. Töistä huokuu käsityöläisyys, tietty verkkaisuus, tunne siitä, että aika on pysähtynyt kesken tekemisen. Kuin virkkaaja olisi lähtenyt keittämään kahvia ja sitten hups vaan hujahti sata vuotta. Kello tikittää seinällä ikuista iltapäivää ja työ edelleen odottaa jatkajaansa.

Näyttelyssä on myös muutamia muotokuvia, mutta rakastan eniten suuria, abstrakteja töitä, joissa leikitellään rytmeillä ja kontrasteilla. On ohutta, luonnosmaista viivaa ja niiden vastapainoksi leveitä, varmoja siveltimenvetoja, isoiksi kokkareiksi jäänyttä maalia.
Osassa maalauksista on paksu, lähes kermainen pohja, toisissa on vedetty maalia ronskilla kädellä suoraan pohjustamattomalle kankaalle. Maalausten äärellä tuntuu samalta kuin rannalla, keuhkot täyttyvät hapesta, vire käy kasvoilla, mieli tyhjenee hälinästä.

En kuvannut kaikkia näyttelyn töitä, mutta loput löydätte Helsinki Contemporaryn sivuilta. Erityisesti pidin gallerian toimistoon ripustetusta Helene Schjerfbeckin muotokuvasta. Eikö ole ihan näköinen! Käykää kurkkaamassa samalla muitakin taiteilijoita, sieltä löytyy paljon kiinnostavia teoksia.

PHOTOS BY STELLA HARASEK