⊕ VIEQUES, PUERTO RICO

Pimeä tulee Karibialla aikaisin. Aurinko alkaa vaipua horisontin taakse jo kuuden aikaan, kun lauttamme lähtee Fajardosta kohti Viequesin saarta. Tunnin mittaista matkaa kanssamme tekevät saarella asuvat paikalliset, mukanaan Puerto Ricossa tehdyt ostokset, sillä on paljon asioita, joita Viequesista ei saa. Joku on pakannut mukaansa eläviä kanoja, toisella on ilmastointilaite.

Lautta kolahtaa satamalaiturin kumisuojiin ja kolmipäinen ryhmämme reppuineen ja kameroineen lastautuu ulos muiden mukana. Paikallisten lisäksi pienessä lauttaterminaalissa tungeksii kourallinen turisteja aasialaisista amerikkalaisiin. Kadulla terminaalin edessä on kova kilpailu kimppatakseista, mutta kaikki tuntuvat saavan kyydin. Mekin, vaikka seisomme vain paikoillamme ja siemailemme lähipubista hakemiani tervetuloa paratiisisaarelle -kaljojamme. (Mikään syy ei ole liian vähäpätöinen tai väkinäinen oluen korkkaamiselle.) Siitä samasta kuppilasta ostamme viikon päästä myös heihei paratiisisaari -kaljamme.

“Necesitas taksi?”
“Si”
“Adónde?”
“La Finca, cuánto cuesta?”
“15 dollars de los 3 personajes”
“Bueno! Vamos!”

Käytän heti koko espanjankielen sanavarastoni ja änkeämme sataman viimeisenä ryhmänä tyhjän Chevyn takatilaan. Näillä teillä huonot iskunvaimentimet saattavat lennättää ilmoille matkustajien lisäksi muutaman ärräpään. Ajomatka pimeän saaren läpi majapaikkaamme muistuttaa taksireivejä, jossa kalja roiskuu ympäriinsä auton pomppiessa epätempossa lyhtypylväiden luoman strobovalojen tahtiin. Tätä kaikkea säestää konepellin löystyneiden tuuletinritilöiden pansonicmainen kolina ja kilkatus, sekin epäsynkassa.

Matka määränpäähämme La Fincaan ei ole pitkä, sillä saari on kokonaisuudessaan ihastuttavan kompakti. Luikerreltuamme kapeiden viidakkoteiden läpi kohti saaren keskiosaa olemme perillä. Maksamme kuskille ja koitamme salaa kuivatella oluttahroja auton jalkatiloista, kun keskeltä pimeyttä kajahtaa periamerikkalaisen lämmin tervetuloa-toivotus. Vastassamme on Scott, toinen hotellia ylläpitävästä parivaljakosta, sekä hotellikoira Ziggy, jolta on oman tervetuliaisserenadinsa takia katketa kitarisat.

Scott on mukava ja kohtelias herrasmies, kotoisin Philadelphiasta. Hän perehdyttää meidät talon tapoihin, joita ei ole kuin kolme: 1, don’t feed the wild animals. 2, silent time starts at ten. 3, remember to enjoy your stay at La Finca!

Teemme kierroksen päätalossa, jonka yläkerrassa huoneemme sijaitsee. Alakerrassa ei ole vastaanottotiskiä, vaan yksi avoin tila, josta löytyy aula, yhteinen avokeittiö ja suuri terassi, jotka jatkuu jokaisen kulman taakse. Luonto on vahvasti läsnä olipa sisällä tai ulkona, sillä oviaukot ovat suuret ja kaikki ikkunat koko ajan auki – ne suljetaan kuulemma vain hurrikaanin osuessa kohdalle. Koko talon kiertävällä terassilla on keinuja, riippumattoja, pöytiä ja penkkejä. Maisema merelle on upea ja siitä tuleekin välittömästi seurueemme olohuone. Päätalon lisäksi tilalta löytyy useita sivurakennuksia, yksityisasumuksia vieraille, jotka haluavat olla omassa rauhassaan ja saattavat viettää saarella pidempiä aikoja.

Aamukahvilla tapaamme Scottin kumppanin, Billin, joka kertoo meille enemmän tilan historiasta, kuinka he ovat aikoinaan ajautuneet töihin La Fincaan ja siitä mitä itse ajattelevat paikasta. Heidän tarinansa on moderni klassikko, kaksi toimistotyöläistä saivat tarpeekseen korporaatiomaailmasta ja tekivät täyskäännöksen. Työ La Fincassa oli heille unelmien täyttymys, sillä he olivat aiemmilla työkomennuksillaan rakastuneet Viequesiin ja toivoneet salaa saavansa syyn jäädä pysyvästi saarelle.

La Fincaa on vaikea kutsua hotelliksi, mutta ei se ole myöskään hostelli tai resort, vaan täysin omanlaisensa majatalo, jossa Scott ja Bill toivovat vieraiden olevan kuin kotonaan – a home away from home. He kertovat iloitsevansa siitä, että lähes kaikki paikassa yöpyneet ovat aistineet La Fincan vieraanvaraisen tunnelman, ja monet vieraista palaavat takaisin. Heitäkin on, jotka tulevat joka vuosi.

La Fincan rentoon ja välittömään tunnelmaan minäkin tykästyn. Pidän siitä, että päätalon huoneet ovat melko riisuttuja, niistä löytyy vain tuulettimet, sängyt ja yöpöydät. Matkalaukuille on avohylly, postikorttien kirjoittamista varten pöytä ja tuoli. Tietynlainen askeettisuus sopii minulle. Hotellihuone edustaa minulle vain paikkaa, jossa nukun ja saan yksityisyyttä silloin kun sitä kaipaan. En halua matkustaa maailman kolkkiin vain sulkeutuakseni huoneeseen mukavuuksien keskelle. La Fincassa ei edes voisi tilata huonepalvelua, sillä ruoat tehdään itse ja kahvia saa, kun menee keittiöön ja keittää. Muilta paikallaolijoilta voi toki kohteliaasti kysyä, että juovatko hekin.

Saapuessamme Scott on näyttänyt keittöstä kaapinnurkan, josta käytetään nimitystä corner of love: sinne vieraat jättävät lähtiessään ylijääneet ruokatarvikkeensa. Se pelastaa meidät ensimmäisenä iltanamme, sillä emme kaikelta tervetuliaiskaljan latkimiselta ja reivibussin aiheuttamilta rytmihäiriöiltä ole hoksanneet käydä kaupassa. Rakkauden nurkan raaka-aineilla kokkaamme aterian, jota joku amerikkalainen vieras käykin kommentoimassa: smells so delicious, are you professional chefs?! Riisiä ja tölkkilihaa – jep.

La Fincan sähkö toimii pääsääntöisesti aurinkoenergialla. Varageneraattori on toki olemassa pilvisempiä päiviä varten, mutta niitä on kaikkien onneksi vain harvoin. Vettä pyydetään käyttämään säästellen. Kaikesta näkyy muutenkin, että ekologisuus on La Fincalle tärkeää. Saarella tunnutaan ymmärtävän, että heillä on ainutlaatuinen luonto eikä sitä haluta turmella, vaan elää osana sitä. La Fincan suihkut on rakennettu ulkotilaan, aina yhtä miellyttävää peseytyä tähtitaivaan alla. Iltapäivän suihkuja tosin suositellaan, sillä silloin on tarjolla eniten lämmintä vettä. Vastikään rakennettu uima-allas on La Fincan uusin ylpeydenaihe ja siitä tuleekin yksi matkan lempialtaistani. Tarpeeksi syvä, laaja valikoima virikkeitä (lue: lapsille tarkoitetut uimalelut) eikä turhia sääntöjä.

Viimeisenä päivänä pakkaamme kamat ja juttelemme vielä pitkän hetken Scottin ja Billin kanssa. Hienoja miehiä, pidän eritoten heidän avarakatseisuudestaan. Luovutamme jo huoneemme, mutta saamme jäädä vielä viettämään iltapäivää poolille odotellessamme, että seuraavan hotellimme Hix Island Housen check-in alkaa. Selviää, että Bill on tullut alunperin Viequesiin juuri Hix Island Housen takia: hän on työskennellyt hotellilla aikoinaan ja paikka onkin hänelle erittäin tuttu. Billin ja Scottin mielestä olemme valinneet juuri oikeat yöpymispaikat Viequesin vierailullemme.

PHOTOGRAPHY BY STELLA HARASEK, JARNO JUSSILA & MIKKO RASILA