Viime torstaina oli Taiteiden yö. Siitä on tullut vuosien varrella yksi kesän lempihetkistäni. Taidetta, tempauksia ja musaesityksiä riittää joka kadunkulmalle, mutta parasta on kaupungilla vallitseva tunnelma: koko Helsinki on yhtäkkiä elossa, kaikkialta kantautuu musiikkia ja ihmiset kuljeskelevat kaduilla hilpeinä. Harvoin suunnittelen mitä teen tai minne menen, eikä Taiteiden yönä onneksi tarvitsekaan – riittää kun lähtee ulos ja katsoo mihin ilta vie. Koitan välttää kaikki on paremmin Jossain Toisaalla -narinaa, mutta välillä ei voi olla haikeudella ajattelematta, että olisipa kotikulmillamme useammin tälläistä! Suomessa tähän vaaditaan koko kaupungin kokoinen tapahtuma, kun monissa muissa paikoissa on samanlainen tunnelma ihan tavallisina viikonloppuiltoina.

Maxillissa on perinteisesti kova meno Taiteiden yönä, ihmiset parveilevat kadulla asti kun kaikki eivät mahdu yhtäaikaa sisälle. Tällä kertaa lava oli viisaasti pystytetty Jääkärinkadun ja Korkeavuorenkadun kulmaan, siellä olikin keikka käynnissä kun kuljimme ohi. Olisimme jääneet kuuntelemaan, mutta olimme luvanneet mennä ravintola-avajaisiin Esplanadille ja olimme tapamme mukaisesti painelemassa paikalle vasta kemujen taipuessa kohti loppuaan. Vapaa-ajan rientojen aikataulutus, ei kummankaan meidän varsinainen vahvuus.

Tuntuu aivan absurdilta, että vetelin vielä alkuviikosta farkkushortseissa! Torstai-iltana oli niin viileää, että puin mekon ja buutsien päälle paksun talvitakin. Onnittelin itseäni tästä viisaasta valinnasta kun kävelimme kahdelta yöllä kotiin: lammasloimen sisällä ei tarvinnut hytistä. Ohkaisessa trenssissä kulkenut nainen katseli takkiani kaiholla ja kysyi mahtuuko sen sisään toinenkin.

Korkeavuorenkadun läpi ei voi kipittää kiireessä, siellä nimittäin törmää aina tuttuihin. Ei ihme, samoilla kulmilla asuu paljon ystäviä, kavereita ja työkuvioista tuttuja tyyppejä. Faija Niemisen kohtaamme kadulla tai ulkoiluttamasta koiria lähikortteleiden puistoissa harva se viikko, ehkä olettekin joskus bonganneet hänet tyttärensä Vivianin kuvista. Nipa on Viviania lainatakseni vähän Jarnonkin stadi-faija.

Kuvia ei löytynyt aamulla kamerasta montaa eivätkä nekään harvat ruudut olleet kovin informatiivisia. Yllä K-X-P ja keikan viimeiset hypnoottiset tahdit keskellä Senaatintorin salaista puutarhaa. En ole koskaan onnistunut näkemään yhtyeeltä yhtään kokonaista keikkaa eikä tämä ollut poikkeus, mutta täytyyhän sitä jotain perinteitä olla. Toinen samankaltainen keikkaperinne liittyy Interpoliin, jonka olen missannut kolmesti: ainakin Los Angelesissa, Dublinissa ja jossain muualla vielä (muistini on armeliaasti blokannut tämän ilmeisen traumaattisen kolmannen kerran).

Niin, salainen puutarha keskellä kaupunkia ei oikeastaan ollut kovin salainen, mutta kaunis se oli! Valoja ja tummanpuhuvia kukkia elokuisessa pimeässä. Niiden seassa heiluivat myös nämä kaksi pitkää ja mustanpuhuvaa hahmoa, joiden kanssa suuntasimme keikalta kohti yötä. Eli karaokebaaria.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA