Päivä Torikortteleissa

Kaupallinen yhteistyö Torikorttelit

Olen aina rakastanut kaupungilla lorvimista. Kiireetöntä kuljeskelua kaduilla, arkkitehtuurin ja ohikulkevien ihmisten katselemista, pistäytymistä putiikkeihin ja gallerioihin. Parasta on, jos aikaa riittää päähänpistoihin: pysähtymiseen kahville tai viinilasilliselle, ehkä museovierailuun tai eväshetkeen puistonpenkillä. Helsingissä on niin paljon katseltavaa, että joka kerralla huomaa jotain uutta. Rakennuksen jota ei ole aiemmin hoksannut, salaista puutarhaa muistuttavalle sisäpihalle johtavan porttikongin, korttelin kulmaan auenneen kahvilan.

Viime aikoina tätä on alettu kutsua lähimatkailuksi, omassa kotikaupungissaan lomailuksi. Osuvaa, sillä juuri siitä on aina ollut kyse: rentoutumisesta, tähän hetkeen keskittymisestä. Mieli tyhjenee arkiasioista, kun sitä ruokkii kauneudella, arkkitehtuurilla, pienillä nautinnoilla joita kaupunki on täynnä, mutta joiden ääreen pysähtymiseen ei aina ole aikaa.

Ei todella tarvitse matkustaa kauas päästäkseen lomatunnelmaan. Helsinki on yksi kauneimpia kaupunkeja, jotka tiedän, eikä täältä ole vaikea löytää nähtävää tai tehtävää. Ihmisluonto on sellainen, että sitä helposti juuttuu samoihin reitteihin ja paikkoihin, joten välillä tekee hyvää avata silmät ja suunnata seikkailuihin vähemmän kolutuille kulmille.

Vietimme tällä viikolla staycation-hengessä inspiroivan päivän Torikortteleissa, Helsingin historiallisessa keskustassa, joka on viimeisen parin vuoden aikana täyttynyt kuhinalla: kahviloilla, kortteliravintoloilla ja pienillä kivijalkakaupoilla. Kolmen korttelin verran mukulakivikatuja ja upeita vanhoja rakennuksia, kulttuuria ja tunnelmallisia sisäpihoja sekä tietysti kaupunginmuseo. Sijainti Kauppatorin ja Senaatintorin välissä on lyömätön – samalla voi pistäytyä haistelemaan markkinatunnelmaa (juuri nyt on ollut käynnissä Silakkamarkkinat).

Torikorttelit ovat tutut, siellä sijaitsee mm. lempipizzeriani ja supertunnelmallinen salakapakka, korttelikino, panimo ja moni kiva putiikki. En ole kuitenkaan aiemmin seikkaillut siellä kokonaista päivää saati jakanut kootusti vinkkejä alueen kokemiseen. Seuraa siis kuvapäiväkirja päivämme varrelta!

Saimme ikkunapöydän, josta näkee suoraan Senaatintorille.

Aloitimme päivän aamiaisella Café Engelissä. Klassikkokahvila sijaitsee yhdessä kaupungin vanhimmista kivitaloista ja parasta ovat runsaat aamiaiset, joita tarjoillaan joka päivä klo 12 saakka. Rakastan kahvilan sisustusta kuluneine antiikkimattoineen ja messinkivalaisimineen ja sitä, että kahvisantsi tarjoillaan suoraan hopeisesta kahvikannusta. Leivosvitriini notkuu herkuista, me testasimme tällä kertaa klassikoita: porkkanakakkua ja lime-marenkikakkua. Engelissä voi käydä myös lounaalla: lista on täynnä klassikoita punajuuripihveistä lohikeittoon.

Kesäiltaisin sisäpihalla on Kesäkino Engelin elokuvanäytöksiä, joiden ohessa voi nauttia lasin viiniä tai tilata lautasellisen naposteltavaa. Todellakin visiitin arvoinen.

Torikorttelit ovat täynnä kivijalkakauppoja, joita kolutessa vierähtää helposti puoli päivää. Yksi niistä on retrohenkinen levykauppa, Vinyl Music, joka keskittyy nimensä mukaisesti vinyylilevyihin, niin uusiin kuin käytettyihin. Valikoima painottuu erityisesti vanhaan rokkiin, bluesiin ja jazziin, mikä tarkoittaa, että suuri osa suosikkimusiikistamme löytyy sieltä vinyylimuodossa.

Pink Floydin levykannet (yleensäkin kansitaide) pääsevät oikeuksiinsa vinyylimuodossa.

Jos sattuu olemaan musiikilla elävää sorttia, levykaupassa käyminen tuntuu samalta kuin viettäisi viikonlopun ulkomailla. Pää on visiitin jälkeen pyörällä: olen muistanut liudan vanhoja loistolevyjä joita en ole kuunnellut kahteenkymmeneen vuoteen, löytänyt pari uutta juttua joihin pitää tutustua ja aloittanut keskustelun siitä missä elokuvassa on paras musiikki. Ensimmäiseksi tuli mieleen Dead Man ja Arizona Dream, mutta tällaisilla keskusteluilla on tapana eskaloitua puolen vuoden pituisiksi.

Menetin aikoinaan vinyylisoittimen erossa ex-poikaystävälle ja myin kiukkupäissäni vinyylikokoelmanikin pois. Silloin tällöin pohdin pitäisikö hankkia uusi levari. Toistaiseksi olen tyytynyt selaamaan kaupoissa levyjä ja hengittelemään niiden tunnelmaa.

Pastellisten empirekortteleiden keskellä tuntuu välillä siltä kuin olisi ulkomailla.

Piipahdimme Lumi Supermarketissa katselemassa merkin laadukkaita nahkalaukkuja: Jarno nimittäin tarvitsisi olkalaukun, johon mahtuisi tietokone. Miesten mallistosta löytyi useampi ehdokas. Hän tosin unohti valikoiman äärellä kaikki alkuperäiset toiveensa ja alkoi haaveilla erärepusta, johon saisi viritettyä kirveen ja muita varusteita. Jarnon keskittymiskyvyn asteittaisesta luhistumisesta voi päätellä, että seuraava Lapin matka lähestyy.

Vanhaa aikaa huokuvasta Anni & Aleksi -lelukaupasta kävimme kurkkimassa inspiraatiota lähipiirin lasten joululahjoihin, Kapteenska Country Housesta puolestaan englantilaisen Barbourin klassisia öljykangastakkeja ja ranskalaisen Saint Jamesin superlaadukkaita raitapaitoja. Käsityökauppa Okrassa ihastelimme Johanna Ojasen pastellinväristä keramiikkaa, joka valmistuu käsin kivenheiton päässä Suomenlinnassa. Tai no minä ihastelin ja pakotin Jarnon nyökyttelemään: kyllä kulta, upeita ovat, tietysti meillä voisi olla kaksikymmentä keskenään eriväristä kahvikuppia.

Myös Lapuan Kankureilla on myymälä Torikortteleissa ja se on upea! Valikoimissa on Pohjanmaalla kudotun pellavan lisäksi villatuotteita, kirjoja, niin nättejä teepakkauksia että ne menevät sellaisenaan tuliaisina, käsintehtyjä tiskiharjoja ja muuta kaunista käyttötavaraa kotiin. (Vierailimme kesällä Pohjanmaan kutomolla, tsekkaa kirjoitus jos se meni silloin ohi!)

Torikortteleista löytyy myös Helsingin kaupungintalo, joka on auki kaikille arkisin klo 8-18. Tajusin vasta ovista astellessani, että olen asunut Helsingissä yli 15 vuotta enkä ole koskaan käynyt kaupungintalolla! Aula messinkisine tuulikaappeineen, metronvärisine sohvineen ja taideteoksineen on upea, samoin tilava vessa, joka on vapaasti kaupunkilaisten käytettävissä. Suosittelen visiittiä ihan pelkästään niiden vuoksi. Aulassa on myös tapahtumatori, jossa oli juuri käynnissä kaikille avoin keskustelutilaisuus, kun astelimme sisään.

Pysähdyimme lounaalle Gohaniin, josta saa bento-tyylisen viiden ruokalajin lounaan 15 eurolla. Pieni viini- ja sakebaari on auki myös iltaisin, täytyy käydä testaamassa joku ilta. Omistajakaksikko hääri keittiössä ja pienen keskustelun päätteeksi kävi ilmi, että olemme syöneet aiemminkin heidän herkkujaan – samat tyypit pyörittävät myös Hietalahden kauppahallissa toimivaa Fat Ramenia.

Ihanaa Torikortteleissa on myös se, että välimatkoihin ei tarvitse tuhlata aikaa! Paikasta toiseen on korkeintaan parin korttelin – mutta usein vain parinkymmenen metrin – matka.

Alueella on monia asioita, joita voi tehdä täysin ilmaiseksi. Vierailimme Helsingin kaupunginmuseossa, jonne on aina vapaa pääsy. Kadulta ei heti hoksaa miten valtavan kaunis rakennus kohoaakaan sisäpihan puolella! Museon yhteydessä palvelee myös kahvila ja museokauppa.

Pienoismalli vuoden 1878 Helsingistä. “Pienois” on tosin harhaanjohtava ilmaisu, sillä tämähän on valtava.

Helsingin valitut palat -näyttely sukeltaa kaupungin historiaan: on rikospaikkoja 20- ja 30-luvuilta, 50-luvun koti johon voi kävellä sisään, koottuja kuvia Helsingin upeimmista sisäpihoista ja lankapuhelimella toimiva interaktiivinen yhteisötaideteos. Yksi osio on omistettu myös skeittaukselle ja Jarno löysi kuvista liudan tuttujaan.

Kaupunginmuseossa on mahdollista myös aikamatkailla menneisyyden Helsinkiin. Kävimme Aikakoneessa, viime keväänä uudistuneessa interaktiivisessa tilainstallaatiossa, jossa Signe Branderin sadan vuoden takaiset valokuvat heräävät henkiin uuden teknologian avulla. Brander on ottanut vaikuttavat panoraamakuvat Kallion kirkosta ja Nikolainkirkosta eli nykyisestä Tuomiokirkosta – ja kättä heiluttamalla näkee miten näkymä on muuttunut sadassa vuodessa. Superhieno, immersiivinen kokemus.

Brander kuvasi helsinkiläistä elämää ja kaupunkimaisemaa viime vuosisadan alussa, ja lopulta Helsingin muinaismuistolautakunta palkkasi hänet tallentamaan tuolloin kiihkeästi kehittyvää kaupunkia. Branderin lasinegatiivit ovat kaupunginmuseon kokoelmien perusta ja kuvia saa ostaa mukaan postikorttimuodossa myös museokaupasta.

Kaupunginmuseon yhteydessä toimii myös Lasten kaupunki -lastenmuseo, joka on kaupunginmuseon tapaan maksuton ja auki päivittäin.

Kuva on napattu salakapakan hämyisestä eteisestä, koska sisälle päästyään ei saa enää kuvata.

Seuraavaksi painelimme aperitiiveille Trillby & Chadwickiin. Salakapakan osoite ei löydy verkosta eikä ovessa lue mitään, se pitää vaan löytää. Minulle paikka on entuudestaan tuttu, olen juhlinut siellä joskus syntymäpäiviänikin, mutta Jarno ei ollut käynyt siellä aiemmin ja sai siksi kunnian johtaa etsintää. Kävimme kolkuttelemassa ainakin yhden pyörävaraston ja toimiston ovella ja hortoilimme parilla sisäpihalla ennen kuin oikea paikka löytyi. Paikan salamyhkäisyyttä lisää, että tila on toiminut joskus poliisin kuulusteluhuoneena. Valitsin cocktailini nimen perusteella: Mr Bukowski on lyhyt rommipohjainen juoma, just hyvä valinta ennen illallista.

Torikortteleista löytyy todella hyviä ravintoloita ja listan jatkeeksi tupsahti juuri kiinnostava uutuus nimeltä Espa. Ensi kerralla sinne! Tällä kertaa valitsimme illallispaikaksi erittäin tutun ja rakkaan lempipizzeriamme Via Tribunalin, koska lempipizzani Tonnarella on vihdoin uiskennellut takaisin listalle oltuaan sieltä tovin poissa. Tribunalista saa aitoa napolilaista pizzaa, joka paistuu minuutissa 450-asteisessa avotuliuunissa. Koskaan ei tarvitse pettyä. Rakastan erityisesti paikan valkoisia pizzoja.

Pitkän kaavan illallinen Via Tribunalissa sisältää pelkkiä lempiasioita: mozzarellaa sitruunalla ja kirsikkatomaateilla, kaupungin parhaan pizzan, Negronin (joista juuri kirjoitinkin), kahvin ja jaetun tiramisun. Jaettu siksi, että kokonainen ‘misu ei enää mahdu pizzan perään.

Jarno valitsi listalta valkosipulisen uutuuden, joka tihkui valkosipulin lisäksi chiliä, pecorinoa, mozzarellaa ja lehtipersiljaa. En ole ikinä ymmärtänyt ihmisiä, joiden mielestä on kamalaa, jos kumppani tuoksuu valkosipulilta. Sehän on vain yksi syy lisää pussailla.

Illallisen jälkeen livahdettiin vielä elokuviin. Kino Engel on superkiva pikkukino, jonka sisäänkäynti on samassa tilassa kuin Via Tribunali: pizzan jälkeen voi käytännössä kieritellä itsensä alakertaan seuraavaksi alkavan elokuvan ääreen. Ohjelmisto on suppea, mutta hyvin kuratoitu, joten periaatteessa voisi mennä sokkona mihin tahansa näytökseen joutumatta pettymään. Tulevan ohjelmiston voi kurkata Kino Engelin sivuilta.

Meillä oli liput Quentin Tarantinon uutukaiseen nimeltä Once Upon a Time… in Hollywood joka sijoittuu vuoden 1969 Los Angelesiin. Polveilevassa tarinassa televisiotähti Rick Dalton (Leonardo DiCaprio) ja hänen pitkäaikainen stuntmiehensä Cliff Booth (Brad Pitt) yrittävät selviytyä muutoksien ravistelemalla alalla, en kerro sen enempää! Seuraavaksi haluaisin nähdä Levan Akinin ohjaaman uutuusleffan And Then We Danced.

Raitiovaunulla kotiin, vatsat täynnä ja hyvin mielin! Olisi toki voinut jatkaa lomailua ja varata hotellihuone, ensi kerralla sitten. Instagramini kohokohdista löytyy muuten kansiollinen videoklippejä päivän varrelta.

PS. Torikortteleiden sivuilta voi tsekata mitä kaikkea muuta alueelta löytyy – mehän emme ehtineet päivässä käydä läpi kuin murto-osan!

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Kimalluksella harmautta vastaan

Olen virallisesti aloittanut jokasyksyisen taisteluni harmautta vastaan ja pukeudun vaatekaappini kimaltavimpiin vaatteisiin aina kun saan siihen pienimmänkin tekosyyn. Piipahdus galleriassa uudessa näyttelyssä? Ilman muuta paljettihameen arvoinen tapahtuma, vaikka avajaiset olisivat olleet jo viikko sitten eikä ketään kiinnosta, vaikka tulisin paikalle verkkareissa. Ystäviä kylässä viinipullon kanssa? Tilanne vaatii kullanhohtoisen minimekon, jonka mustissa hapsuissa roikkuu kullanvärisiä strasseja, jotka heiluvat ja kimmeltävät liikkeen mukana.

PALJETTIPAITA ~ VINTAGE
NAHKAHOUSUT* ~ DANTE, DOTS
KORKONILKKURIT ~ VINTAGE
MUSTA TAKKI ~ STYLEIN
*SAATU

Uuden tanssin keskus Zodiak Helsinki. 

Ystävän nykytanssiesityksen ensi-ilta? Todellakin täydellinen hetki pukea päälle paljettipaita, joka kohottaa tavallisimmankin asun pari senttiä perusarjen yläpuolelle. Eniten tykkään yhdistellä kimaltavia vaatteita arkisiin juttuihin, kuten villapaitoihin ja mataliin kenkiin, mutta tällä kertaa puin tiukat nahkahousut ja korot ja annoin sinne sun tänne hapsottavan tukan huolehtia tasapainosta.

Rakastan kimaltavissa vaatteissa moniakin asioita, mutta ehkä eniten sitä miten elossa tunnen olevani kun olemukseni säihkyy. Ei haittaa, vaikka olisi nukkunut huonosti ja unohtanut ripsivärin. Elämä kohisee suonissa ja jossain soi musiikki, joka saa kaiken tuntumaan elokuvakohtaukselta – ehkä Kavinskyn Nightcall tai Desiren Under your spell, Velvet Undergroundin särisevät 60-luvun kitarat tai se Labrinthin Euphoria-score josta en ole todellakaan päässyt vielä yli. Ja mitä synkempi syysilta, sen upeammin paljetit hohtavat.

Muistatteko paljettijakun, jonka ostin kun täytin kolmekymmentä? Se vilahti ainakin näissä kuvissa neljä syksyä sitten. Se on vähän kärsinyt tässä vuosien varrella, paljetteja oli pudonnut ja langat repsottivat. Vein sen ennen häitämme ompelijalle, sillä halusin sen mukaan hääjuhliin viilenevän illan varalle. Nyt se on taas iskussa ja ah, yhä aivan yhtä upea! Ennustan siitä ja tästä paljettipaidasta tämän(kin) syksyn lempivaatteita.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Ajatuksia lukemisesta ja kirjasuosituksia syksyyn

Kaupallinen yhteistyö Adlibris

Olen lukenut viime kuukausina enemmän kuin vuosiin ja se tekee minut kuplivan onnelliseksi! Yöpöydällä keikkuva kirjapino ei ole yhtään pienempi, mutta siinä olevat kirjat vaihtuvat. Luen myös e-kirjoja, kun olen liikenteessä: raitiovaunumatkat ja pankissa jonottamiset sujuvat nykyään sukkelaan, kun taskusta löytyy aina kiinnostava kirja.

Valitin joskus, että aikani ei riitä lukemiseen, mutta sittemmin huomasin, että vuorokauden tunnit riittävät kaikenlaiseen, kun lopettaa turhan somessa roikkumisen. Ehdin silti harvoin lukea tuntikausia kerrallaan, mutta lueskelen pitkin päivää: muutaman sivun siellä ja toiset täällä. Iltaisin luen sängyssä kirjaa somevirran selaamisen sijaan – pelkästään se on tehnyt elämästä niin paljon parempaa.

Lukemisella on nimittäin samanlainen välitön elämänlaatua parantava vaikutus kuin kävelyllä käymisellä. Molemmat samaan aikaan rentouttavat ja sysäävät ajatukset liikkeelle. Sekä kävellessä että lukiessa horisontti suoristuu ja mieli kirkastuu.

Lukemisella on muutenkin valtavasti positiivisia vaikutuksia. Lukeminen on halvin ja nopein tapa siirtyä ajassa ja paikassa. Se laajentaa maailmankuvaa ja opettaa empatiaa. On myös tutkittu, että lukeminen vahvistaa sosiaalisia taitoja, parantaa keskittymiskykyä, vähentää stressiä ja edistää jopa terveyttä hidastamalla ikääntymisen haittoja. Eihän sitä tällaista lukiessaan ajattele – vaikutukset ovat väistämättömät, olipa niistä tietoinen tai ei. Itse luen ehkä eniten viihtyäkseni, inspiroituakseni ja oppiakseni.

Kun aikoinaan pääsin yliopistoon opiskelemaan kirjallisuustiedettä, olin äimänä siitä, että minulle maksettiin opintotukea lukemisesta. Sellaisten kirjojen lukemisesta, joita olisin jokatapauksessa lukenut.

Yhteistyö Adlibriksen kanssa on enemmän kuin luonteva: olen ostanut sieltä vuosien varrella monet, monet kirjat. Laaja valikoima palvelee vaativaakin makua, hinnat ovat edulliset ja tilaaminen on vaivatonta. Vaikka mietin nykyään tarkoin mitä tarvitsen, kirjojen kohdalla en vastusta heräteostoksia – monet kiinnostavimmista kirjoista olen klikannut ostoskoriin äkillisen inspiraation vallassa keskellä yötä. Eikä ne koskaan ole virhehankintoja.

Rakastan kirjoja ja meillä onkin niitä siellä sun täällä, kirjahyllyjen lisäksi ikkunalaudoilla ja pöydillä. Osa saa pysyvän paikan kodista, mutta kierrätän paljon myös eteenpäin: kirjat, joita en enää tarvitse tai aio lukea toista kertaa. Ystävien kesken on tapana myös lainailla ja vaihdella kirjoja ristiin.

(Jumaloin kirjastokonseptia ja haluaisin olla kirjastoihminen, mutta en ole. Tulee kalliimmaksi maksaa myöhästymismaksuja kuin ostaa kirjat omaksi. En pysty sitoutumaan rajallisiin laina-aikoihin ja myös kirjojen palauttaminen on toisinaan liian tuskallista.)

Tutustuin Adlibriksen syksyn kaunokirjallisiin uutuuksiin ja poimin sieltä luettavaksi italialaisen Elena Ferrenten esikoisteoksen. Amalian rakkaus on julkaistu alunperin kaksikymmentä vuotta sitten, mutta siitä on julkaistu nyt uusi suomenkielinen laitos. Ferrante on Italian tärkeimpiä nykykirjailijoita ja monille tuttu maailmanlaajuista mainetta niittäneestä Napoli-sarjastaan, josta olen itse ehtinyt lukea vasta ensimmäisen osan.

Amalian rakkaus on vimmainen kertomus äidin ja tyttären monimutkaisesta suhteesta, perhesalaisuuksista ja miesten ja naisten välisestä vallankäytöstä. Tarina sijoittuu Napolin kaoottisille, kiihkeille kaduille, jotka ovat miesten valtakuntaa ja naiselle usein ahdistava, jopa väkivaltainen paikka. Latautunut tunnelma säilyy loppuun asti.

En paljasta enempää polveilevan kirjan juonesta, mutta tarina alkaa koukuttavasti, kun roomalaisen sarjakuvataiteilija Delian syntymäpäivänä hänen äitinsä Amalia hukuttautuu. Pidän paljon siitä miten vangitseva tarina kerii itseään auki, paljastaa itsensä pala kerrallaan Delian torjuttujen muistojen noustessa pintaan. Lukija ymmärtää asioita samaan tahtiin kuin Delia, joka vuoroin sulautuu Amalian persoonaan, vuoroin rimpuilee siitä irti. Tarinassa on surullinen alavire, sillä Delia ei koskaan todella tuntenut salaperäistä äitiään. Monet Amalian varjelemista salaisuuksista sisältävät avaimia myös Delian oman henkilöhistorian ymmärtämiseen.

Toisin kuin realistiseen kerrontaan perustuvassa Napoli-sarjassa, Ferranten esikoisteoksessa on ripaus maagista realismia. Delia havainnoi ympäristöään kuin verhon tai sumun läpi – kaiken yllä leijailee painostava, epätodellinen tunnelma, aavistus siitä että mitä tahansa voi tapahtua. Lukija saa tulkita mikä tarinassa on totta ja mikä unta.

Syksyn tietokirjauutuuksista valitsin luettavakseni amerikkalaisen Austin Kleonin Varasta kuin taiteilija -teoksen, joka tarjoaa jokapäiväisiä työkaluja oman luovuuden kehittämiseen. Tartuin piirroksilla ja käsinkirjoitetuilla teksteillä varustettuun opukseen pienellä varauksella, mutta ytimekkäästi kirjoitettu, viihdyttävä teos tempaisi nopeasti mukaansa. Kirja ei ole tarkoitettu vain taiteilijoille tai luovaa työtä tekeville, vaan kenelle tahansa luovemmasta ja hauskemmasta elämästä kiinnostuneelle.

Sen ydinajatus on, että ainutlaatuisia ideoita ei ole, joten kannattaa ottaa vaikutteita, kerätä inspiraatiota ja ravistella siitä omannäköinen sekoitus. Pidin tästä lähtökohdasta: on lohdullinen ajatus, että maailmassa ei voi enää keksiä mitään todella omaperäistä, kaikessa on kyse vain olemassaolevien aineksien yhdistämisestä omannäköisellä tavalla. Kleon lainaa kirjailija Jonathan Lethemia: Kun ihmiset pitävät jotain “omaperäisenä”, yhdeksässä tapauksessa kymmenestä he eivät vain tunnista viittauksia alkuperäisiin inspiraationlähteisiin.

“Hyvä taiteilija ymmärtää, että kaikki on peräisin jostain. Kaikki luova työ rakentuu sille, mitä on ollut aikaisemmin.”

Kirjoittajana, jonka oma luova kirjoitusprojekti on takkuillut vuosia milloin uupumuksen, milloin huijarisyndrooman vuoksi, teos tuntui minulle täsmäräätälöidyltä. Myös huijarisyndrooma mainitaan. Ah miten tuttu aihe, tunne siitä, että ihan just jään kiinni siitä etten oikeasti osaa mitään ja olen huijannut ihmisiä kaikki nämä vuodet! Kaikista niistä tavoista, joilla olen omaa kirjoittamistani sabotoinut, kiinni jäämisen kauhu on ollut merkittävin. Kirja ei tarjoa ratkaisuksi mitään monivaiheista paranemisprosessia, vaan luottaa ytimekkään imperatiivin voimaan: “Olet valmis. Ala luoda.”

Uskon itsekin, että joskus elämässä tulee vastaan tilanne, jossa pitää lopettaa ikuinen analysointi ja ryhtyä vaan hommiin. Tulin tähän johtopäätökseen viime kesänä ja sen jälkeen kaikki on kummasti ollut helpompaa.

Pieni kirja on täynnä päteviä pointteja, ei mitään radikaalisti uutta, mutta eri alojen taiteilijoiden kokemukset ja havainnot on kirkastettu ja koottu selkeiksi vinkeiksi, jotka on helppo napata käyttöön.

Kirjassa lainataan useampaan otteeseen myös Patti Smithia, joka on paitsi loistava kirjoittaja, myös inspiroiva ihminen ja taiteilija, joka ei mystifioi tekemisiään, vaan suhtautuu työhönsä käytännöllisesti ja inhimillisesti. Smithilta Kleon poimii klassikko-oivalluksen fake it until you make it. Kun Patti Smith ja Robert Mapplethorpe alkoivat kuluttaa yhdessä New Yorkin katuja, he käyttäytyivät kuin taiteilijat kauan ennen kuin heistä varsinaisesti tuli taiteilijoita. Tämä on tietysti kärjistys, hehän olivat lahjakkaita ja tekemisen vimma oli olemassa, mutta ydinajatus on, että altistamalla itseään riittävän kauan oikeanlaisille vaikutteille, elämälle jota haluaa elää, siitä alkaa ennemmin tai myöhemmin tulla todellisuutta.

Ahmin helppolukuisen kirjan nopeasti. Sitten jätin sen työpöydälle näkyvälle paikalle, koska se on juuri sellainen opus, jota kannattaa silloin tällöin selailla muistin virkistämiseksi, kun tekeminen tuntuu tahmealta eikä ajatus kulje. Seuraavaksi aion pakottaa Jarnonkin lukemaan kirjan.

Myös Austin Kleon suosittelee lukemista: “On taianomaista olla kirjojen ympäröimänä.” Se on alkuperäislähteiden ääreen hakeutumista, oman inspiraationsa ruokkimista kaikkein ravitsevimmalla tavalla.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Elossa olemisesta

American essayist and writer Joan Didion

Kaupunkikodin keittiöremontti ~ Mikrosementtilattia

Lattiamateriaalit saatu: Värisilmä Showroom Suomenoja

Kun aloitimme uuden kodin keittiöremontin suunnittelun, oli selvää, että keittiökalusteiden lisäksi kannatti samalla vaivalla uudistaa vähän muutakin. Kulahtanut ysärikeittiö oli muutoin kuvankauniin asunnon heikko lenkki. Kaapit olivat nähneet parhaat päivänsä eivätkä lattiakaakelit olleet linjassa ajattoman arvoasunnon kanssa. Keittiö sijaitsi asunnon perällä eteishallin päässä, kummallisesti eristyksissä kaikista muista huoneista. Tila oli pitkänmallinen, minkä vuoksi siihen oli mahdoton sovittaa kunnollisen kokoinen ruokapöytä, vaikka neliöitä huoneessa oli sentään peräti seitsemäntoista – enemmän kuin yhdessä opiskeluvuosieni kodissa.

Operaatio oviaukko

Huoneen mallille ei ollut kantavien seinien vuoksi tehtävissä mitään, mutta pohjasta oli mahdollista saada toiminnallisempi ja avarampi avaamalla keittiöön toinen oviaukko, joka johtaisi olohuoneeseen. Keittiön ja olohuoneen erottavassa seinässä oli itseasiassa alunperin ollut oviaukko, joka oli vielä näkyvissä olohuoneen puolella syvennyksenä paksussa seinässä. Myöhemmin oviaukko oli tukittu, kun olohuonetta oli käytetty makuuhuoneena eikä suora käynti keittiöön ollut silloin tarpeellinen.

Kerkesimme haaveilla tuon seinänpätkän kaatamisesta kokonaan niin että keittiö ja olohuone olisivat yhdistyneet toisiinsa yhdeksi suureksi tilaksi. Ah, se olisi ollut upeaa! Tarkempien tutkimusten myötä tuli valitettavasti selväksi, että se ei ollut mahdollista, sillä seinän sisällä meni hormeja, joita ei oltu merkitty yhteenkään viime vuosisadan alussa rakennetun talon piirustuksiin. Vanhojen talojen remontointi opettaa kärsivällisyyttä – vastaavia rakenteellisia yllätyksiä voi olla (ja meillä tosiaan oli) joka mutkan takana.

Näkymä olohuoneen puolelta: vanha oviaukko oli jäänyt näkyviin syvennyksenä seinässä.

Tyydyimme siis puhkomaan seinään sen saman oviaukon, joka siinä oli alunperin ollut. Se oli huomattavasti pienempi homma kuin tiiliseinän purkaminen parin metrin matkalta: kirvesmies sai puhkottua aukon parissa tunnissa ja sitten periaatteessa ei tarvinnut enää kuin viimeistellä. (Sanon “periaatteessa”, koska jokainen remontin tehnyt tietää, että ainahan siinä on sitten vielä kaikenlaista “pientä säätöä”.)

Oviaukon puhkominen oli hyvä ja lopulta aivan riittävä ratkaisu: asunto tuntuu nyt kokonaiselta, ilma ja valo kiertää, kulkeminen tilasta toiseen sujuu helposti ja ruokapöydällekin löytyi luonteva paikka olohuoneen puolelta heti oviaukon vierestä (siitä julkaisinkin muutaman kuvan).

Uusi lattia – mutta mikä?

Kun vanhat keittiökaapit oli purettu pois, vuorossa oli lattia. Asunnon muissa huoneissa on minimalistinen vaalea laattalattia, joka on kestänyt hyvin niin aikaa kuin käyttöä. Saumat ovat puhdistuksen tarpeessa, mutta yleisesti ottaen lattia on ajaton ja kaunis – kuvia voi kurkkia vanhasta muuttokirjoituksesta. Keittiössä sen sijaan oli röpelöiset ysärikaakelit, joiden kuvioinnista tuli mieleen kasarifarkkujen kivipesu. Ei suosikkini. Ei varmaan nykyään kenenkään suosikki.

Pohdimme pitkään millainen lattia keittiöön sopisi. Puulattia ei tuntunut asunnon tyyliseltä. Uudet kaakelit olisivat toimineet, mutta oli vaikeaa keksiä millainen laatta olisi toiminut muissa huoneissa olevan laattalattian kanssa: olisi pitänyt olla riittävän samantyylinen, mutta silti selvästi eri, ettei lopputulos olisi näyttänyt siltä, että vanhaa ja uutta olisi yritetty sovittaa huomaamattomasti yhteen.

Käytännöllisin ja kaunein – mikrosementti

Päädyimme siihen, että paras vaihtoehto olisi selkeästi erilainen lattia, joka toisi kontrastia asunnon muihin pintoihin. Haaveilimme betonilattiasta, mutta hinta ja monimutkainen valmistusprosessi hirvittivät. Silloin ystävämme, sisustussuunnittelija Anni Taimisto, joka toimi tukenamme remontin suunnittelussa, ehdotti mikrosementtiä. Konsepti oli minulle täysin uusi ja rakastin sitä heti: mikrosementti muistuttaa lopputulokseltaan betonia, mutta on tuntuvasti edullisempi ja huomattavasti helpompi asentaa, sillä sen voi tehdä jopa itse. Mikrosementin voi myös asentaa suoraan vanhan kaakelin päälle, kunhan se on ehjä. Kun vanhaa laattaa ei tarvitse piikata pois, säästyy älyttömästi työvaiheita, aikaa, pölyä ja rahaa. Periaatteessa mikrosementillä on kaikki betonin hyvät, muttei sen huonoja puolia.

Tässä demonstraatio mikrosementtilattian asennuksesta: se tehdään kerros kerrokselta kestäväksi, kovaksi pinnaksi, joka sopii niin lattiaan kuin seiniin ja jopa märkätiloihin.

Löysimme täydellisen vaihtoehdon samasta paikasta mistä olimme jo käyneet katsomassa kaakeleita, Espoossa sijaitsevasta Värisilmä Showroomista Suomenojasta. Vastikään uudistuneessa myymälässä on valtavan laaja valikoima erilaisia pintamateriaaleja sekä suunnittelu- ja asennuspalvelu, joka auttaa, jos ei ole aivan kristallinkirkasta näkemystä siitä mitä on tekemässä. Hyödynsimme tietysti heidän asiantuntemustaan ja kävimme myymälässä useita kertoja viikossa: ensin tervehdittiin mäyräkoira, sitten mentiin asiaan. Juno istui tuolissa sillä aikaa kun vertailimme mikrosementtivaihtoehtoja ja sävyjä.

Päädyimme lopulta myyjien avulla Novacolorin Wall2Floor-mikrosementtiin ja keskiharmaaseen sävyyn (W2F 061), joka muistuttaa paljon betonia. Pinnalle valitsimme ultra mattalakan. Kiiltoasteita ja sävyjä on loputtomasti, joten jokaiseen makuun varmasti löytyy sopiva yhdistelmä – haasteena on pikemminkin valinnanvaikeus! Hommaa helpotti kovasti se, että saimme myymälästä mukaan nipun malleja, joiden avulla erilaisia mikrosementtituotteita ja -sävyjä oli helppo sovitella kotona. Vain sillä tavoin oikeastaan hahmottaa miltä jokin sävy tulee juuri siinä tilassa ja siellä vallitsevassa valossa näyttämään.

Mikrosementtilattian asennus (ja maailman paras Jani)

Mikrosementtilattian saa DIY-henkinen remontoija tehtyä itsekin, mutta päädyimme käyttämään asentajaa – meillä oli samanaikaisesti toinen työmaa pohjoisessa, joten tuntui paremmalta diililtä maksaa kaupunkikodin lattian asennuksesta ja lähteä siksi aikaa Lappiin edistämään toista raksaa. Värisilmä Showroom Suomenoja työllistää sattumalta samaa ammattimiestä kuin keittiövalmistajamme Kitzen, joten lopulta kävi niin, että lattian ja keittiön asensi meille sama huipputyyppi, Jani, joka vilahtaa näissä kuvissa. Ah, jokaisessa remontissa pitäisi olla mukana yksi Jani. Rakastamme Jania. Häntä on vähän ikävä nyt kun remontti on ohi emmekä tapaa enää.

Vanhan kaakelin päälle on vedetty verkotus ja pohjustuslaastia. Seuraava kerros tasoittaa ja piilottaa saumat alleen. 

Asennus oli monivaiheinen, mutta yllättävän simppeli. Vanha laattalattia puhdistettiin ensin huolellisesti, lattialistat irroitettiin ja sähköjohdot teipattiin pois tieltä. Sen jälkeen se olikin vaan uutta kerrosta kerroksen päälle ja jokaisen kerroksen väliin riittävästi kuivumisaikaa. Meidän keittiön kokoiseen tilaan tekee mikrosementtilattian noin viikossa, josta suurin osa on kuivumisaikaa: varsinainen työstö on melko nopeaa. Meidän lattiaa tehtiin aikatauluteknisistä syistä vähän pidempään, olimme suurimman osan ajasta Lapissa, mutta halusimme olla läsnä parissa työvaiheessa ottamassa kuvia ja oppimassa.

Pohjustusvaiheessa vanhan laattalattian päälle levitettiin arsenaali erilaisia pohjustusaineita: tartuntapohjuste (jota kaikki kutsuvat primeriksi), kerros pohjustuslaastia, vahvistusverkko ja sen päälle vielä yksi kerros pohjustuslaastia. Verkotus tekee pohjasta todella kestävän.

Seuraavassa vaiheessa levitettiin pintalaasti. Yleensä kaksi kerrosta riittää, mutta tällä kertaa kerroksia tuli kolme, sillä vanhojen kaakeleiden saumat olivat epätavallisen syvät ja kuulsivat läpi pitkään, vaikka pinta oli jo täysin tasainen.

Levitystekniikalla voi vaikuttaa siihen miltä lattia näyttää. Pinnasta voi tehdä halutessaan täysin sileän, joka sopii hyvin esimerkiksi kiiltolakan alle. Me halusimme mattapinnasta elävän ja rosoisen, joten Jani levitti pintalaastin rennolla kädellä ja jätti vetoja näkyviin. Jarnokin pääsi avuksi ja totesi, että homma on helppo, mutta vaatii rivakkuutta, sillä laasti alkaa jähmettyä nopeasti.

Viimeisenä levitettiin mattalakka. Minusta lattia näytti ihan valmiilta (ja törkeän hyvältä) ilmankin, mutta lakka on kuulemma tärkeä muistakin kuin esteettisistä syistä: se tekee suojaavan pinnan, joka estää roiskeita ja tahroja imeytymästä lattiaan.

Laasti näyttää märkänä tummalta ja vaalenee kuivuessaan.

Näin pari remonttia läpikäyneenä täytyy todeta, että mikrosementtilattian asennus on siitä kiitollista ja kivaa puuhaa, että se ei vaadi suuria työkaluja eikä aiheuta meteliä tai järjettömästi pölyä. Laastia sekoittaessa voi toki roiskua, mutta sotku pysyy rajatulla alueella eli raksalla. Eristimme keittiön muusta asunnosta pressuovilla, jotta koirat eivät eksyisi tassuttelemaan märkään mikrosementtiin, mutta erityistä haittaa lattianteosta ei asumisen kannalta ollut. Toki tilanne on eri, jos mikrosementtilattian asentaa samanaikaisesti koko asuntoon.

Paljonko mikrosementti maksaa?

Kustannukset kiinnostavat varmasti monia remonttia suunnittelevia. Värisilmä Showroom Suomenohja lahjoitti meille 17 neliön lattiapinta-alaan tarvittavat mikrosementtimateriaalit, joiden arvo oli noin 1200€. Säästää voi asentamalla lattian itse, mutta jos haluaa ulkoistaa asennuksen ammattilaiselle, kannattaa pyytää asennuspalvelulta tarjous. Lopullinen hinta riippuu monista seikoista, kuten tilan koosta, siitä asennetaanko mikrosementti lattialle vai seinille, onko alla vanha kaakeli ja niin edelleen.

Valmis mikrosementtilattia – ensimmäiset kokemukset

Lattiasta tuli juuri sellainen kuin toivoin: modernilla tavalla ajaton, selkeä, aavistuksen elävä ja rosoinen. Sävy on täydellinen: ei kylmä eikä lämmin, vaan puhdas, kaunis harmaa. Lattia tuntuu paljaiden jalkojen alla sileältä, mutta ei ole yhtään liukas – ohuetkin matot pysyvät hyvin paikoillaan eikä alle tarvitse laittaa liukuestemattoa. Tällä on tietysti erityisen paljon merkitystä erityisesti kosteissa tiloissa, monethan käyttävät mikrosementtiä nykyisin kylpyhuoneissa.

Lattian kestävyys tuntuu ensimmäisten kuukausien perusteella olevan jotain parketin ja laminaatin väliltä. Esimerkiksi koirien kynsistä ei ole jäänyt mitään jälkiä, mutta kolhu tulee, jos lattiaan tipahtaa sopivassa kulmassa jotain painavaa. Betonihenkisessä lattiassa pienet kolhut eivät ole vaarallisia, mutta kolhukohdat on halutessaan helppo paikata: ne hiotaan, täytetään mikrosementtimassalla ja lakataan uudestaan. Luin myös jostain, että jos lattiaan tulee naarmuja, ne voi peittää vahaamalla lattian esimerkiksi laminaattivahalla.

Mitään tahroja lattiaan ei ole tähän mennessä jäänyt, vaan se on ollut helppo puhdistaa. Ilmeisesti lakkavalinnalla on vaikutusta siihen kuinka herkästi tahrat imeytyvät lattiaan.

Olen ärsyttävä enkä vilauta vielä koko keittiötä, vaan säästän sen seuraaviin remonttikirjoituksiin! Kuvassa alla näette saman kohdan, joka näkyi kirjoituksen alussa olevissa kuvissa – kovasti näyttää avarammalta ja paremmalta, vai mitä? Huonetta ei ole tunnistaa enää samaksi, se heräsi ihan uudella tavalla eloon oviaukon ja freesin lattian myötä.

Mitäs tykkäätte? Entä ovatko remonttiaiheet ajankohtaisia sillä puolella ruutua?

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Elektroa Brooklynin undergroundista

Musiikkivinkki viikonloppuun! Instagramini inbox räjähti, kun tämä biisi soi videoklippien taustalla, joten tämä lienee jakamisen arvoinen. Bob Moses ei nimestään huolimatta ole värisevä-ääninen profeetallinen poptähti, vaan newyorkilainen duo, joka tekee indierokilla, 80-luvun popilla ja deep housella maustettua, todella tanssittavaa elektroa.

Tom Howie ja Jimmy Vallance ovat alunperin koulukavereita Kanadasta, mutta tapasivat uudelleen muutettuaan molemmat omia aikojaan New Yorkiin. Kumpikin oli touhunut musiikkimaailmassa, Howie rockin ja Vallance trancen parissa, ja niinpä he päättivät kokeilla mitä tapahtuu kun näin erilaiset taustat yhdistetään samaan kokoonpanoon. No, näköjään taikaa. Eivätkä he tietenkään notku enää missään undergroundissa, vaan kiertävät maailman suurimipia festareita ja voittavat Grammyja. Duon livemaine on kiirinyt heidän edelleen, toivottavasti osun joskus jonnekin heidän keikalleen.

Enough to Believe -kappaleen video on unenomaisen kaunis, mutta pääasiallinen syy juuri tämän videon jakamiseen on silti musiikki. Voisin kuunnella kappaleen viimeistä minuuttia tuntikausia ja huojua transsissa jonkun klubin tanssilattialla. Mutta veikkaan, että oikeilla klubeilla ei suostuta luuppaamaan tuntikaupalla minun pakkomielteitäni, joten huojun kotona ja kuvittelen ympärilleni yön täynnä neonvaloja.

PS. Yllättävää kyllä, kiitos tästä musiikkilöydöstä kuuluu Jarnolle, joka on yleensä huomattavasti vähemmän innostunut elektrovetoisesta musiikista kuin minä. Hän luuppaa Bob Mosesin biisiä Tearing me up ja minä luuppaan tätä ja olemme kumpikin onnellisia.

Korvapuustipäivän kunniaksi: syntinen puustivohveli

Kaupallinen yhteistyö Gateau

Läheinen suhteeni korvapuusteihin on epäilemättä tullut blogia pidempään seuranneille selväksi. Olen korvannut korvapuustilla lukemattomia aamiaisia, testaillut ahkerasti korvapuusteja ympäri Suomen ja juhlinut vuosittain korvapuustipäivää – joka onkin taas ajankohtainen, sillä perjantaina 4. lokakuuta vietetään jälleen tätä tärkeää kansallista juhlapäivää!

Merkkipäivän kunniaksi artesaanileipomo Gateau – joka muutenkin tekee kaupungin herkullisimpia ja kosteimpia korvapuusteja – on keksinyt todella syntisen konseptin nimeltä puustivohveli. KYLLÄ! Puhumme vohveliraudan rakkautta saaneesta korvapuustista, jonka oma mehevyys nousee paistettuna ja jäätelöllä höystettynä aivan uudelle tasolle. Testasimme juuri ja voin kertoa, että se on juuri niin hyvää kuin miltä kuulostaa. Toimii loistavasti jälkiruokana, tai aamiaisena, tai välipalana, miten nyt kukin haluaa omansa nauttia. Tuunausmahdollisuudet ovat loputtomat, vaikka vaniljajäätelössä ja vaahterasiirapissa ei ole kyllä mitään vikaa.

Gateau on tuonut markkinoille myös vegaanisen version korvapuustista, nimittäin kanelisolmun, joka on tehty maidon sijaan kauramaitoon. Näin myös puustivohvelista saa helposti vegaanisen version.

PUUSTIVOHVELIT KAHDELLE

2 Gateaun korvapuustia (vegaaniversioon 2 Kanelisolmua)
2 dl maitoa (vegaaniversioon kaurajuomaa)
2 dl kookoskermaa
pikku pussi mantelilastuja
vaniljajäätelöä (vegaaniversioon kaurajäätelöä)
vaahterasiirappia

Paahda mantelilastuja 180-asteisessa uunissa kunnes mantelit saavat kauniin paahteisen värin. Muutaman minuutin pitäisi riittää.

Pistä vohvelirauta kuumenemaan. Sekoita vispilällä maito ja kookoskerma tasaiseksi ja dippaile kokonaisia korvapuusteja seoksessa niin, että ne kostuvat kunnolla kauttaaltaan.

Paista kostutetut korvapuustit vohveliraudassa mehevän rapsakoiksi.

Kokoa annokset puustivohveleista, jäätelöstä ja paahdetuista mantelilastuista. Viimeistele vaahterasiirapilla.

Kuuma vinkki! Kannattaa painaa vohveliraudan kantta paiston aikana niin saat tasaisesti paistuneen pinnan korvapuusteihin. Varo, ettei kädet pala. Vohveliraudan lämpö kannattaa säätää keskilämmölle, ettei korvapuustien välissä oleva sokeri kärähdä paiston aikana.

MAISTUUKO? Ilme kertoo kaiken olennaisen. Jarno on muuten käynyt taas kuvaushommissa Sörnäisten leipomolla ja saanut leipureilta lempinimen Kauraleipämies. Kaikkia osapuolia naurattaa. Kauraleipämies kantaa nimensä kunnialla – ja herkuttelee kauraleivän lisäksi myös korvapuusteilla.

Jos kokeilette puustivohveleita niin vaadin, että tulette kertomaan miltä maistui!

PS. Perjantaina 4.10. Gateaun klassikko Korvapuusti ja uusi vegaaninen Kanelisolmu maksavat vain 2€/kpl.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

✖ Syyskuun kootut

Seuraavaksi syyskuun kootut olennaisuudet, isot ja pienet.

✖ On ollut hattarainen alku syksylle. Menimme elokuun lopussa naimisiin ja juhlimme syyskuun alussa häitämme. Viime viikot ovat kuluneet kuplassa, joka on vähän irti arkitodellisuudesta. Ei ole mikään kiire täältä pois, eikä toivottavasti tarvitsekaan palata todellisuuteen vielä hetkeen. Suunnittelemme häämatkaa vanhoille kotikulmilleni Australiaan, tarkoitus olisi lähteä jouluna tai vuodenvaihteessa. Vähän jännittää, viimeksihän en olisi halunnut tulla sieltä ollenkaan pois.

✖ Blogin syntymäpäivät. Jep, on ollut varsinainen juhlasesonki, sillä blogi tuli täyttäneeksi 12 vuotta syyskuun aikana – kiitos kaikille kommenteista ja onnitteluista! On myös ihana kuulla, että suhtaudutte uuteen vieraskirjoittajaan Annaan odottavin fiiliksin, niin minäkin. Annan ensimmäinen kirjoitus ilmestyy langoille vielä tämän viikon aikana. Tästä tulee mahtavaa.

✖ Kotikaupungissa lomailu kiehtoo. Viime aikoina on tullut joko reissattua tai sitten pyörittyä turhan tiukasti parin korttelin säteellä kotinurkilla, enkä ole aikoihin tutkiskellut Helsinkiä ihan ajan kanssa, ottanut irti kaikkea siitä mitä täällä voi tehdä tai nähdä. Olikin ihanaa, kun kävimme viime viikonloppuna kiertelemässä gallerioita ja piipahdimme iltaretkelle Kruunuvuorenrantaan, jossa Öljysäiliö 468:lla on nyt alkusyksystä avoimien ovien päiviä. Paikka oli superkaunis illalla, kun valot loistivat pimeässä! Suosittelen myös mm. Kim Simonssonin Chosen-näyttelyä, joka on auki Galerie Forsblomissa 20. lokakuuta saakka: sammaleiset voodoolapset ovat taianomaisia.

✖ Digitaalinen suursiivous. Säännöllisin väliajoin menetän hermoni tietokoneillamme ja kovalevyillämme vallitsevaan sekasortoon ja käyn läpi vanhoja kuvia, poistelen turhat ruudut ja arkistoin tärkeät. Samalla aina muistaa kuinka paljon arkistoihin on unohtunut kuvia reissuista ja retkistä, joista en ehtinyt aikoinaan kirjoittaa (jep, vauhti on ilmeisesti ollut välillä turhan kova). Mutta ei kai ole koskaan myöhäistä! Joku juuri kyseli joko pian ennätän kirjoittaa matkastamme Marokkoon, josta on vasta… hmm.. puolitoista vuotta. Mutta muistiinpanot ovat tallessa ja kuvat niin kivoja, että niitä olisi sääli jättää julkaisematta, joten: matkajuttuja luvassa.

✖ Paljon uutta vahdattavaa. Se on selvästi syksy, kun sohva kiinnostaa. HBO Nordicilla on alkanut uusi kausi The Affairista, joka on neljän aiemman tuotantokauden aikana salakavalasti uinut ihon alle, vaikka en varsinaisesti pidä yhdestäkään henkilöhahmosta. Babylon Berlinin toinen kausi odottelee vuoroaan: sarja on niin tiheä ja täysi, että sitä tekee mieli nautiskella jakso kerrallaan. Mutta tärkein uutinen tällä saralla on Euphoria, Draken tuottama sarja, joka on hienointa mitä on tehty vuosiin. Googlaan pakkomielteisesti Hunter Schaferia ja soitan luupilla Labrinthin tekemää score-musaa. Tähän on pakko vielä palata.

Miten teidän syyskuu sujui? Valoa alkavaan lokakuuhun!

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

12 vuotta blogihistoriaa

Kirjoitus sisältää juhlan kunniaksi ajatuksia bloggaamisesta, yhden uutisen ja ei-kaupallisen sika säkissä -arvonnan, johon kannattaa ehdottomasti osallistua.

Joukossamme on varhaisteini! Blogi nimittäin täytti tovi sitten kaksitoista vuotta. Olin kirjoittaa, etten tiedä mihin nämä vuodet ovat menneet, mutta se ei oikeastaan ole totta, tiedän minä. Olen paiskinut töitä, matkustellut, perustanut ja myynyt yrityksiä, hengannut koirien kanssa, muuttanut ja remontoinut, juonut viiniä ystävien kanssa, tehnyt paluun varhaisnuoruuteni maisemiin Lappiin, kasvanut aikuiseksi, mennyt naimisiin.

Ja kirjoittanut tätä blogia. Aivan kaikki on muuttunut matkan varrella. Kertasinkin tärkeimmät pari vuotta sitten kun ensimmäiset pyöreät tulivat täyteen. Seuraava juhlapuhe odottakoon vielä muutaman vuoden, mutta mitä uutta auringon alla, sitten viimeisimmän?

Instagramista on tullut koko ajan tärkeämpi kanava blogin rinnalla. Vielä muutama vuosi sitten saatoin rustailla blogiin lyhyitä postauksia, joissa oli puhelimella otettu kuva ja kolme riviä tekstiä. Nyt Instagramista on tullut se kanava, joka elää hetkessä mukana, varsinkin instavideoista, jotka ovat näkyvissä vain 24 tunnin ajan: perfektionistille on ollut vapauttavaa julkaista nopeita, hiomattomia videoklippejä, joiden ei ole tarkoituskaan jäädä historiaan. Olen tosin tallentanut suosikkivideoitani kohokohtiin, joita voi käydä katsomassa milloin vaan.

Blogiin puolestaan päätyy nykyään mietitymmät jutut: haluan, että jokaisella kirjoituksella on jokin syy tulla julkaistuksi. En tahdo täyttää internetiä turhalla hölinällä, vaan toivon, että kirjoitukset ilahduttavat, inspiroivat tai viihdyttävät, ovat informatiivisia, antavat perspektiiviä tai tarjoavat vertaistukea. Ainakin jotakin näistä, ainakin jollekulle, sillä kaikkia ei voi eikä tarvitse miellyttää. Luotan siihen, että jokainen osaa poimia sisällöstä sen mikä kiinnostaa ja puhuttelee. Jotkut nauttivat kepeistä jutuista tai tyylikuvista, toiset palaavat blogiin henkilökohtaisempien tekstien takia.

Blogin nykyinen nimi Notes on a life kiteyttää sen mihin olen kaikkina näinä vuosina pyrkinyt. Blogin tavoite ei ole ollut dokumentoida elämääni, vaan jakaa muistiinpanoja, olla päiväkirjan sijaan kuratoitu muistikirja, johon tallennan havaintoja ja kuvia viikkojen varrelta. Toki arkistoihin on vuosien varrella kertynyt muistiinpanoina melkoinen määrä henkilöhistoriaa, mutta se ei ole koskaan koko totuus kaikesta, ja hyvä niin. Tässä hullussa, sijoiltaan suistuvassa, alati kiihtyvässä maailmassa kannattaa jokaisen ammatinvalinnastaan riippumatta päättää mitä jakaa ja mitä pitää itsellään.

Blogin visuaalisuus on ollut aina enemmän tai vähemmän heijastus mielenmaisemistani – sitä mikä milloinkin on inspiroinut, kiehtonut tai tuntunut olennaiselta. Kuva on aina valinta, olipa se napattu lennosta tai otettu harkinnalla, eikä ole olemassa kuvaa, joka ei valitsisi näkökulmaa, rajaisi todellisuutta. Toisinaan tahdon kuvittaa kirjoitukseni paljettien kimalluksella tai auringonvalon läikähdyksellä, joskus otoksella kodissamme vallitsevasta kaaoksesta. Kaikki se on totta. Mutta ei koko totuus.

Rajaaminen on edellytys oman mielenterveyden säilyttämiseen työssä, joka vaatii itsensä likoon laittamista ison yleisön edessä. Mutta koko ajan tuntuu tärkeämmältä olla rehellinen siitä, että minunkin eämässäni on ikuisen hattaran sijaan läsnä kaikki sävyt, ne tummatkin.

Henkilövetoisen blogin suurin vahvuus ja heikkous on, että sen sisältö elää kirjoittajansa mukana. Tässä työssä onkin haastavinta, että joka päivä pitäisi olla läsnä ja täyttää yhä ristiriitaisempia odotuksia, olla samaan aikaan samaistuttava ja virheetön, inhimmillinen ja silti täydellinen, uudistua mutta olla muuttumatta. Uuvuttavaa ja mahdotonta! Pidätän jatkossakin oikeuden olla tavallinen tyyppi virheineni ja vikoineni, koitetaan kaikki kestää.

On harmi, että kiristynyt ilmapiiri on tehnyt kynnyksen henkilökohtaisten asioiden jakamiseen entistä korkeammaksi, mutta toisaalta: yllätyn positiivisesta palautevyörystä aina kun teen niin. On tietysti kivaa jakaa vinkkejä parhaista cocktaileista tai siitä miten samat kengät voi pukea joka viikko vähän eri tavalla, mutta kaikkein eniten iloitsen siitä, jos joku saa henkilökohtaisemmista teksteistäni lohtua, vertaistukea tai apua. Viimeisen vuoden aikana olen saanut valtavasti viestejä erityisesti kirjoituksistani liittyen endometrioosiin. Näin henkilökohtaisen asian jakaminen on todellakin sen arvoista, jos sen ansiosta yksikin nainen lopettaa yksin kärsimisen ja hakeutuu tutkimuksiin.

On ollut myös ihanaa jakaa kanssanne ilo kihlauksestamme ja naimisiinmenostamme, kerrottuna sillä tavoin ja silloin kun olemme itse halunneet.

Blogi on ollut vuosien ajan minun muistikirjani, mutta viime aikoina näkökulma on alkanut laajentua. Vuosi sitten Jarno tuli virallisesti mukaan remmiin ja alkoi kirjoittaa silloin tällöin juttuja miehen näkökulmasta – niitä tulee säännöllisen epäsäännöllisesti tulevaisuudessakin. Olen alkanut tehdä taiteilijahaastatteluita ja suunnitellut muutamaa juttusarjaa, joissa kiinnostavat ihmiset pääsevät ääneen. Tykkään ajatuksesta, että Notes on a life -otsikon alle mahtuu minun havaintojeni lisäksi jatkossa yhä enenevissä määrin myös muiden näkökulmia ja ajatuksia. Siitähän voi syntyä jopa dialogia! Tarkoitus ei ole viedä blogia anonyymin median suuntaan, uskon yhä henkilökohtaisiin ääniin. Mutta näin reilun kymmenen vuoden monologin jälkeen niitä mahtuu tänne varmasti enemmän kuin yksi.

Seuraa siis uutinen! Toivotan tänä syksynä 12 vuoden kunniaksi tervetulleeksi blogin ensimmäisen vieraskynän, hankolaistuneen helsinkiläisen Anna Piiroisen. Anna on uusi ystävä, joka tuntuu vanhalta ystävältä. Saatatte tuntea hänet, sillä hänelläkin on blogi: älykäs, sarkastinen ja viihdyttävä Anna palaa Anna on ollut pitkään yksi lempipaikoistani internetissä. Anna on vilahtanut blogissakin pariin otteeseen, ainakin viimesyksyisen Hanko-visiittimme yhteydessä ja silloin kun kolme vuotta sitten yövyimme Annan valokuvaajapuolison studiolla. Olimme myös Pariisissa yhdessä viime syksynä ja viimeistään siellä tuli selväksi, että meillä on sekä paljon yhteistä että vähintään yhtä paljon riemukkaita eroavaisuuksia.

Ihailen Annan terävää kynää ja nopeaa älyä, sisustusmakua, valtavan laajaa kulttuurista sivistystä, karismaa, yhteiskunnallista aktiivisuutta, kokintaitoja, varmaa kättä mustan kajalin käytössä, matalaa ääntä ja todella seksikästä ranskaa. (Sukat pyörivät jaloissani koko Pariisin matkan ajan, kun kuuntelin Annan keskusteluita taksikuskien ja tarjoilijoiden kanssa, ymmärtämättä niistä tietenkään sanaakaan.)

Annaa kuullaan siis blogissa syksyn mittaan ja kuka tietää, vaikka hän viihtyisi ja jäisi pidemmäksi ajaksi. Hän esittäytyy pian, sitten saatte moikata ja ehkäpä esittää toiveitakin. Olkaa Annalle kivoja!

Jos kuitenkin haluaa lukea jatkossakin vain minun kirjoituksiani, se onnistuu klikkaamalla sivupalkista kuvani alta “Lue Stellan kirjoittamia juttuja”. Julkaisujonossa ryysii (odottelee, tönii toisiaan) kaikenlaisia kivoja juttuja, kuten remonttitarinoita kaupunkikodista, hirsitalojuttuja Lapista, matkakertomuksia läheltä ja kaukaa, haastatteluita, ravintola- ja kahvilavinkkejä sekä paljon toivottuja kirja- ja sisustusaiheita. En ole vieläkään onnistunut ratkaisemaan miten saan tunnit riittämään kaikkeen mistä haluan kirjoittaa, mutta jatkan jonon purkamista kirjoitus ja kuvakansio kerrallaan.

Ah, toinen miniuutinen: blogiin on päässyt jo tovin osoitteella www.notesonalife.com. Vanha osoite toimii yhä myös.

Loppuun vielä suuri kiitos ja kippistys, jokaiselle teistä, jotka luette tätä. Maailman havainnoiminen ja ajatusten jakaminen teidän kanssa on yhä parasta.

Olisi ihana kuulla mitä tuumailette tämän kirjoituksen aiheista. Juttutoiveitakin saa esittää! Jaan kommentoineiden kesken KOLME YLLÄTYSPALKINTOA. Ehkä luonnonkosmetiikkaa! Tai leffalippuja! Kirjoja! Sana on vapaa ja skabaan ehtii osallistua ensi sunnuntaihin 6. lokakuuta saakka.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Suuntavaistosta

American poet and civil rights activist Maya Angelou

Sata vuotta Negronia

Tienasin ensimmäisinä opiskeluvuosinani vuokrarahat työskentelemällä baarimikkona. Baarissa kävi enimmäkseen opiskelijoita ja poppareita, jotka joivat hanaolutta tai halpaa viiniä, mutta opin siinä sivussa tekemään myös cocktaileja. Baarityöt ovat sittemmin jääneet, mutta arvostus hyviä cocktaileja kohtaan on säilynyt. Mainitsen erikseen “hyvät”, sillä tuli toki opittua myös sellaisia ohjeita, joihin ei ole tarvinnut turvautua baarivuosien jälkeen.

Omat suosikkini ovat konstailemattomat ja klassikkopainotteiset, useimmiten tilaan G&T:n. Tykkään muutenkin ginipohjaisista juomista, sillä ginistä saa monia loistavia cocktaileja. Toinen ginipohjainen ikisuosikkini on Negroni. Italialainen klassikko syntyy neljästä yksinkertaisesta ainesosasta eikä sen tekoon tarvita baarikokemusta – se on oikeastaan mahdoton mokata.

Kuten lähes kaikkeen mikä tulee Italiasta, Negroniin liittyy erimielisyyksiä siitä kuka sen keksi ja milloin. Suosituimman tarinan mukaan Negroni valmistettiin ensimmäisen kerran firenzeläisessä kahvilassa vuonna 1919, kun muuan herra Camillo Negroni halusi Americano-cocktailin, jossa soodavesi on vaihdettu giniin. Silloisen Caffé Casonin (nykyisin Caffé Cavalli) baarimikko toteutti toiveen ja koristi juoman sitruunan sijaan appelsiinilla, jotta se erottuisi Americanosta myös ulkonäöltään.

Tästä historiallisesta hetkestä on tullut tänä vuonna kuluneeksi sata vuotta ja niinpä katkeroista elegantein, italialainen Campari onkin juhlinut koko vuoden satavuotiasta Negronia. Hurraa!

Camparin, ginin ja punaisen vermutin yhdistelmä on tiukka ja kitkerä, mutta siinä on syvyyttä ja mehevyyttä, joka saa monimutkaiset cocktailit vispattuine kananmunanvalkuaisineen tuntumaan turhanpäiväiseltä hössötykseltä.

Firenzessä ei kuulemma oltu aikoinaan kovin tarkkoja juoman mittasuhteista, vaan kaadettiin lasi puolilleen giniä ja loput päälle. Sekoitussuhteella toki saa leikitellä, itse tykkään eniten perinteisestä kaikkea saman verran -ohjeesta.

Jos olet muuten joskus maistanut Negronia etkä ollut vakuuttunut, se ei välttämättä tarkoita ettei se ole sinun juomasi. Aivan kuten ruoassa ja viineissä, cocktaileissakin maku kehittyy maistellessa. Mielenkiintoisemmat makuyhdistelmät alkavat ajan mittaan kiehtoa.

Negroni on aperitiivi, mutta mielestäni Negronin voi tarjoilla ihan pokkana milloin vain. Ainahan se seuraava ateria on kuitenkin mielessä.

 NEGRONI  

1 osa giniä (meillä on aina kaapissa Hendrick’sia)
1 osa punaista vermuttia (Vermouth Rosso)
1 osa Camparia
Appelsiinin viipale tai pala kuorta
Jäitä (mieluiten yksi iso)

Tiukka cocktail tarjoillaan matalasta lasista, tavallinen juomalasi käy jos et omista viskilaseja. Jos haluat tehdä vaikutuksen vieraisiin, sujauta lasit hetkeksi pakkaseen ennen tarjoilua.

Jos jaksat panostaa aromeihin, leikkaa appelsiininkuoresta pitkä pala välttäen kitkerää valkoista osaa ja pyyhkäise lasin reunaa kuorella for extra flavour.

Täytä lasi jäillä (tai mieluiten, käytä yhtä jättikokoista jääpalaa, joka sulaa hitaammin kuin pienet jääpalat). Kaada jäiden päälle saman verran giniä, punaista vermuttia ja Camparia. Sekoita.

Voit puristaa appelsiininkuorta vielä päälle, jotta sen eteeriset öljyt maustavat juoman. Pudota kuorenpala juoman sekaan.

Vintagelasi on 50-luvun Iittalaa, Tapio Wirkkalan suunnittelema Niva. Yksi ihanimmista.

Appelsiininkuoren kanssa puuhastelu voi tuntua turhalta nipotukselta, mutta se tuo cocktailiin ihanaa kepeyttä. Itse tosin laiskottelen usein ja sujautan lasiin vaan appelsiininviipaleen, joka toimii hyvin myös.

Jos cocktail on sellaisenaan turhan tiukka makuusi, kokeile lisätä vähän tonicia tai soodaa. Tätä eivät italialaiset tietenkään hyväksy, mutta emme nyt kysy heiltä.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Asioita, joita ette ehkä tiedä Jarnosta

Jarnon kirjoitus asioista, joita ette ehkä tiedä minusta, sai kesällä paljon kiitosta. Lupasin silloin tehdä samanlaisen Jarnosta.

✖ Osa keskinäisestä kemiastamme perustuu siihen, että jompikumpi on maanisella tuulella ja viihdyttää toista sekoilullaan. Usein se on Jarno, jolla on käynnissä jatkuva yhden miehen show. Päivästä riippuen siihen saattaa kuulua improvisoituja lauluja, imitaatioita, taikatemppuja, performansseja, tanssiesityksiä, kärrynpyöriä sun muuta akrobatiaa ja joskus ihan vaan todella huonoja juttuja, joille naureskelen silti, koska ne ovat viihdyttäviä. Mitä voin sanoa. Olemme ansainneet toisemme. Joskus olemme maanisella tuulella samaan aikaan ja se vasta onkin spektaakkeli.

✖ Myös väittely Jarnon kanssa on usein viihdyttävää (joskus raivostuttavaa), koska looginen ajattelu ei ole korkealla hänen prioriteeteissaan. Hän ymmärtää ja osaa sitä kyllä. Se ei vaan ole hänestä kiinnostavaa. Hän senkun valitsee näkökulman riippumatta siitä onko todella sitä mieltä vai ei, ja keksii lennosta sen tueksi argumentteja. Olen kuullut, että tämä on tyypillistä kaksosille. Usein tulee mieleen Monty Pythonin Confuse the cat -sketsi. Tämä on tavallaan Jarnon kannalta nerokasta: you can’t beat no logic with logic.

✖ En tiedä tuleeko tämä yllätyksenä vai ei, mutta Jarno on meistä se, joka on enemmän kiinnostunut tyylistä ja pukeutumisesta. Valinnat syntyvät intuitiivisesti ja nopeasti: hän seisoo aamuisin vaatekaappinsa äärellä, miettii mikä on päivän fiilis ja minuutin päästä hän on täysissä pukeissa. Hän omistaa melko vähän vaatteita, mutta skaala on laaja, sillä yhdistely on hallussa. Hän näyttää joskus kodittomalta rokkarilta, seuraavana päivänä hänellä saattaa olla päällä skarppi musta puku. Hän hankkii suuren osan arkivaatteistaan kirppiksiltä ja kokeilee ennakkoluulottomasti ihan kaikkea. Viimeksi hän tuli kotiin kasarihenkisen silkkipaidan kanssa eikä ollut kuulevinaan, kun mainitsin Ronnie James Dion.

Jarno on myös entinen vaatemyyjä ja nalkuttaa minulle jatkuvasti siitä miten säilytän vaatteitani (lattia ei kuulemma ole ihanteellinen paikka). Löydän usein vaatteeni viikattuna siisteihin pinoihin sängylle, lajiteltuina värin ja vaatekappaleen mukaan. Kts. seuraava kohta.

✖ Jarnolla on tarve pitää tietynlaisille esineille sotilaallista kuria. Saatan kotiin tullessani löytää kaikki eteisen lipaston päällä ajelehtineet pikkutavarani huulirasvoista ja kolikoista millimetrintarkoista riveistä. Siivotessaan hän vasta onkin systemaattinen. Kun hän tiskaa astioita joita ei voi laittaa astianpesukoneeseen, hän levittää ne puhtaan pyyhkeen päälle kuivumaan kokojärjestyksessä niin että niiden väliin jää täsmälleen samankokoinen väli. Kun hän imuroi, jokaikinen asia pitää siirtää pois tieltä, jotta tulee varmasti imuroiduksi sen alta, sivulta ja takaa. Olen opettanut Jarnolle ex-kämppikseltä oppimani mullistavan konseptin nimeltä kosmeettinen imurointi, jossa imuroidaan vain ne kohdat, jotka eniten näyttävät olevan sen tarpeessa. Hän pitää sitä epäilyttävänä, mutta turvautuu siihen nykyään silloin kun on kiire.

Olimme olleet jo monta vuotta yhdessä, kun hän vihdoin lopetti kohteliaan vaikenemisen ja ilmoitti, että minä olen todella sotkuinen tyyppi. Se on epäilemättä täysin totta, tiputtelen tavaroitani mitään miettimättä sinne sun tänne enkä ikinä tiedä missä ne ovat. Hän on silti aika kärsivällinen. Olohuoneen sohvan takana, hän sanoo vain aavistuksen osoittavalla äänellä ilman että minun tarvitsee edes kertoa, että etsin tietokoneen laturia.

✖ Jos joku on miettinyt mikä on Jarnon laihuuden salaisuus, voin nyt paljastaa sen: Jarno ei ole koskaan paikallaan. Hän liikkuu, naputtaa, hytkyy koko ajan. KOKO AJAN. Hänen koko olemassaolonsa tuntuu perustuvan fyysiseen liikkeeseen. Jopa käsitellessään kuvia tietokoneella hänen jalkansa hakkaa kuvitteellista bassopedaalia ja leuka nytkyy musiikin tahtiin. Tämä on varmasti syy siihen miksi mies viihtyy nykytanssitunneilla. Kerrankin saa riehua, loikkia ja pyöriä lattialla niin paljon kuin sielu sietää. Tanssiopiston salit vaan ovat kuulemma harmillisen pienet.

PHOTOS BY STELLA HARASEK