Suomi 101

Olimme syyskuussa Lapissa ystäviemme kanssa, suvun talossa, josta teemme pikkuhiljaa omamme. Lämmitimme saunaa, kannoimme sinne saaveissa vettä, poltimme puuroskia valurautapadassa. Pimeän tullen seisoimme pihalla katsomassa upeimpia revontulia, joita olin koskaan nähnyt. Tai no, minä ja ranskalainen ystävämme seisoimme, Mikko ja Jarno kurkkivat näytöstä saunan ikkunasta ja kävivät välillä kantamassa lisää roskia keskellä pihaa ritisevään pataan. Koiria eivät taivaalla tanssivat valot tai kynttilälyhdyin valaistu puusauna kiinnostaneet, ne nukkuivat pirtissä kääriytyneenä peittoon.

Tekee hyvää kerran vuodessa ajatella niitä, jotka ovat mahdollistaneet meille kaiken mitä meillä nyt on. Kaksikymppinen isoisäni oli yksi heistä, jotka taistelivat itsenäisen Suomen puolesta. Oli hiuskarvan varassa, että äitiäni tai minua ei koskaan ollut. Isoisäni oli juuri nähnyt pikkuveljensä kuolevan, kun häneenkin osui: hänet ammuttiin piikkilanka-aitaan, jonka yli hän oli kiipeämässä. Kolme luotia lävistivät hänet ja hän olisi varmasti vuotanut kuiviin, ellei olisi ollut talvi ja kolmenkymmenen asteen pakkanen. Hän oli roikkunut aidassa vuorokauden, kun hänet löydettiin ja kannettiin ruumiskasaan. Siellä vasta joku huomasi, että suun seutu oli sula – hän eli vielä. Isoisä makasi viikkoja sairaalassa muistamatta nimeään tai mistä oli kotoisin, tuntolevy oli kadonnut taisteluissa. Hänet vietiin kolme kertaa kuolemantupaan, ruumishuoneen viereiseen tilaan jonne kuolevat kuljetettiin, ja kolme kertaa hän tuli sieltä hengissä takaisin. Lopulta hän muisti isänsä nimen. Toipilaana hän tapasi sotalotan, tytön, josta tuli minun isoäitini.

Minun maailmani kaksikymppisenä oli kovin toisenlainen ja olen siitä ikionnellinen. On yhä paljon paikkoja, joissa mikään tästä ei ole itsestäänselvää. Että kaikki saavat äänestää, kaikki pääsevät kouluun. Että enimmäkseen saamme valita millaista elämää haluamme elää ja kenen kanssa jaamme sen. Että enimmäkseen olemme turvassa ja saamme ilmaista itseämme juuri sillä tavoin kuin tahdomme. Paljon on vielä parannettavaa, mutta se ei tarkoita, ettei voi olla iloinen ja kiitollinen siitä mitä on jo saavutettu.

Onnea 101-vuotias Suomi!

PHOTOS BY STELLA HARASEK

9 thoughts on “Suomi 101

  1. Olen Torniosta kotoisin. Lukiossa ollessani meidän historian tunnilla vieraili sotaveteraani, joka kertoi juuri tuollaisen tarinan omasta selviytymisestään. En tiedä kuinka yleistä sodassa oli joutua elävänä ruumiskasaan ja selvitä sieltä, mutta en voi nyt olla ajattelematta että mies mahdollisesti oli sinun isoisäsi! Tarina oli niin mieleenpainuva että muistan sen näin hieman yli kolmekymppisenäkin vielä ihan selvästi.

    • Oho! Isoisäni kuoli 80-luvun alussa, joten jos tämä tapahtui sitä ennen, se lienee täysin mahdollista.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.