Hut life

✖ NUSA LEMBONGAN, BALI, INDONESIA

Ennen kuin jatkan matkakertomusta Jakartasta takaisin Balille, palaan vielä hetkeksi pikkusaarelle nimeltä Nusa Lembongan, jossa vietin joutilaita päiviä matkan alussa. Vuokrasimme ystävän kanssa kaksikerroksisenolkikattoisen pikkumökin eli hutin läheltä rantaa.  Maksoimme siitä per yö muutaman hassun kympin, jolla sai hyttysverkolla vuoratun leveän sängyn valkoisine lakanoineen ja sen eteen aukeavan terassin, ulkoilmakylpyhuoneen jonka hanasta ja suihkusta tulee kylmää merivettä sekä yksinkertaisen aamiaisen, johon kuuluu lasillinen kitkeränmakeaa appelsiinimehua ja pannukakkuja tai paahtoleipää hillolla. Minusta vallan hyvä diili.

Unelias saarirytmi ja hut life vie vaivihkaa mukanaan jo parissa päivässä. Ensin katoavat viikonpäivät: kuka niitä tarvitsee, kun jokainen päivä on samanlainen? Seuraavaksi kellonajat alkavat liueta aaltojen kohinaan. Nukahtelemme ja heräilemme miten sattuu eikä sillä oikeastaan ole kovin paljon väliä. Ensimmäisinä öinä olemme vielä vähän sekaisin aikaerosta ja pojotamme pirteinä pystyssä aamuneljältä, lueskelemme hyttysverkkomme sisällä kirjoja ja katselemme leffoja kunnes valo alkaa kajastaa taivaanrannassa. Lähettelen muutamia rästisähköposteja Suomeen enkä enää aivan tavoita niitä syitä miksi ennen matkaa stressasi niin kovasti.

Rantaan on sata metriä. Siellä on kymmeniä veneitä, muutama surffari, pari ravintolaa ja lauma rantakoiria, jotka torkkuvat raflojen pöytien ja tuolien alla ja heräävät välillä hiomaan toiveikkaina ihmisten pohkeita. Yksi läähättää kuumissaan, kaadan vettä kämmeneeni ja se latkii kaiken, kaadan lisää ja kaikki menee. Ketunpoikasen näköinen pikkukoira jahtaa kärpäsiä ja nojautuu kättäni vasten silmät ummessa kun rapsuttelen sitä. Nälkää ne eivät selvästikään näe: yritän tarjoilla niille katkarapuja, mutta he vain nuuhkaisevat niitä ja nyrpistävät kuononsa. Ehkä hekään eivät pidä makeasta kastikkeesta, jolla se on valeltu.

Päivät kuluvat trooppisella pikkusaarella ilman kovin mainittavia tapahtumia. Pyyhkeet lojuvat kaiteella eivätkä kuivu, koska on niin kosteaa. Selkääni piirtyy joka päivä uusia rusketusrajoja, kun yritän vaihdella bikiniremmien paikkoja. Alamme ilmeisesti rentoutua, sillä ystäväni huomaa yhtäkkiä yhtenä iltana ettei ole nähnyt kenkiään koko päivänä.

Käymme melkein joka päivä samassa paikassa lounaalla (koska siellä on koiranpentu) ja samassa paikassa illallisella (koska se on lähellä ja siellä on halpaa ja tarpeeksi hyvää ruokaa). Sielläkin kaikki toistuu illasta toiseen lohdullisen samanlaisena. Tilaamme lautasellisen kalaa ja salaatin, johon haluamme kanan sijaan rapuja: tämä keskustelu toistetaan joka ilta ilman yhteistä kieltä kolme tai neljä kertaa ja toivotaan parasta. Ravintolan paimenkoira on kroonisesti närkästynyt kaikille ihmisille, jotka liikkuvat ilman lupaa, ja haukkuu sekä tulijoille että lähtijöille. Sama trubaduuri soittelee akustisia versioita samoista kappaleista. Eric Claptonin Layla soi joka ilta ja minä laulan tyytyväisenä mukana.

Öisin kahden maissa alkaa saarikuoro. Ensin aloittavat kukot. Niiden äänet kantautuvat joka puolelta saarta ja kuulostaa siltä, että ne kisaavat keskenään siitä kuka kiekuu kovimmalla äänellä. Pian koirat heräävät ja liittyvät kuoroon. Yksi gekkokin huutaa puskasta ihan hutimme takana ja saa muutamassa minuutissa myös kylpyhuoneemme kaapin päällä asuvan kaverinsa yhtymään kuoroon.

Ehkä ne kaikki tietävät, että olemme valveilla ja pitävät meille konsertin.

Joinakin öinä ukkostaa ja sataa, ja sähköt katkeilevat vähäväliä. Silloin kiipeämme hutin portaat alas ja hiivimme yöpissalle taskulampun valossa.

Puolittain trooppisessa ulkoilmassa sijaitseva kylpyhuone tarjoaa lomailuun ylimääräistä jännitystä, kun ei koskaan tiedä mitä on vastassa – varsinkaan, kun sinne menee yöllä taskulampun kanssa. Kerran käsipyyhkeen alta lehahtaa tiskirätin kokoinen musta perhonen. Toisella kertaa paikalle porhaltaa pienen hornetin kokoinen ja siltä myös kuulostava pikimusta ampiainen. Seuraavana aamuna jättikokoinen kuoriainen on heittänyt henkensä kylpyhuoneen lattialle ja muurahaisarmeija organisoi kovalla tohinalla raadon kuljetusta pois tapahtumapaikalta. En raaski keskeyttää ilmeisen tehokkaasti etenevää operaatiota, vaan väistän kun menen pesemään hampaita. Niksejä selviytymiseen: ei vaan pidä katsoa kaikkea liian tarkkaan. Tosi iso ja hidas hyttynen, pelkkä hyttynen vaan, hoen ja puristan silmät kiinni kun huomaan jonkin ryömivän seinällä kesken suihkun.

Olen jättänyt järeämmän kamerakaluston kotiin, koska Jarno tarvitsee sitä siellä, ja pakannut matkalaukkuun vain ketterän pienen kameran. Sekin on järjestelmäkamera, jossa on kaikki manuaalisäädöt, mutta päätän unohtaa hetkeksi kaiken mitä tiedän valokuvauksesta ja ottaa pelkkiä lomakuvia. Turistinäpsyjä, yhden sieltä ja toisen täältä. Etsimättä toista tai parempaa kuvauskulmaa, miettimättä millaista tarinaa nämä kuvat kertovat. Mustavalkoiset kuvat ovat minulle helpoimmat, niitä otin myös silloin kun kolmetoistavuotiaana aloin valokuvata.

Laitan kameran kassiin iltaisin, kun maisema tummuu sineen. Silloin alkaa luonnon oma näytös: koko illan ja joskus yön läpi jatkuva salamointi. Veneiden valot välkkyvät pimeällä merellä, Balin pääsaaren valot kimaltavat vastarannalta, vielä hiljainen Mount Agung kohoaa mustana horisontissa. Salmat välähtelevät kaiken yllä valtavina vaaleanpunaisina ja violetteina juovina. Ne ovat äänettömät, valaisevat maiseman, jossa kuuluu vain aaltojen kohinaa ja ravintoloiden juustoinen pop.

Ennen pitkää se tapahtuu: väistämätön saarelaistuminen. Eräänä iltana sataa vettä kaatamalla, mutta vatsanpohjaa raapiva nälkä ei odota sateen loppumista. On vain yksi sateenvarjo, joka hädin tuskin pitää molemmat kuivana, sillä vettä loiskuu kaikista ilmansuunnista. Lähdemme vaappumaan suuret rantapyyhkeet kiedottuna ympärillemme kuin kaavut, tavarat tungettuna kahisevaan muovipussiin. Varvastossut litisevät rapalammikoissa ja hiuksemme hapsottavat pyyhkekaapujen alta hikisen päivän jäljiltä. Katsomme toisiamme kesken vaappumisen ja alamme nauraa kun tajuamme samaan aikaan miltä näytämme. Ehkä olisi hyvä, jos lähtisimme huomenna Cangguun ihmisten ilmoille, ystävä ehdottaa.

HOLIDAY SNAPSHOTS BY STELLA HARASEK

8 thoughts on “Hut life

  1. Alkaa jo Bali houkuttaa, jos tulivuori pysyttelee rauhallisena. Ehkäpä ensi talvena, tämän talven talvipakoloma on jo varattu.

Leave a Reply

Your email address will not be published.