Olen pidempään (tyylilleni uskollisesti eli laiskasti) metsästänyt möhkälemäisen isoa sormusta. Sopiva sattui vastaan viime syksynä Santorinilla: kulmikas ja kolhittu hopeasormus, johon on istutettu kirkas kivi. Se taittaa valosta riippuen enemmän tai vähemmän vaaleanpunaiseen, juuri sen viileimpään sävyyn, jolle musta sydämeni salaa sykkii. Tykkään. Sormus tarjoaa oivan tekosyyn kulkea kemuista toiseen samoissa simppeleissä mekoissa – kun koru säihkyy ja säkenöi, muun asun ei tarvitse.
No nyt on muuten upea sormus! Ei voi kuin tuijottaa ja huokailla.
Äläpä! Minun ensireaktioni taisi olla sama.
OI miten kaunis ! Miten leveä ja millainen tuossa on se sormusosa, onko sekin “kolhittu” ?
Sormus on ehkä sentin levyinen ja suht sileä, saisi puolestani olla kolhiintuneempikin.
No on kyllä kaunis!
Niin on!
Oi että on kaunis! Juurikin sellaiset korut on mahtavia, jotka säihkyvät, jolloin muun asun ei tarvitse olla niin bling bling.
Niinpä!
Sinä kyllä tarkoitushakuisesti mainostat sydämesi mustuutta, kyllä näin keväällä varsinkin täytyy antaa väreille ja valolle tilaa, liian ikäväksi menee elämä muuten ;)
Kyllä minunkin sydämeni sykkii mustalle _värille_, niin kuin olen ajatellut Stellankin sydämen sykkivän. Sitten se joku sivuääni käskee laittamaan päälle neonvärisiä urheiluvaatteita ja pinkkiin taittavia koruja. Vaatteiden ja kodin värivalinnat eivät mielestäni vähennä yhtään Stellan loistetta ja valoa.
Ihana sormus!
Sivuääni! Sellainen täälläkin hempeilee, kyllä.
Haha! Kyllä niitä värejä ja valoakin on, älä huoli. Mustalla sydämellä vitsailu on vitsailua.