Kevään ensimmäiset merkit: pinkkeinä palavat auringonlaskut. Niitä ei voi olla huomaamatta, mutta harva tunnistaa ne siksi mitä ne ovat: vihjeiksi siitä, että ovella kurkkii ujo uusi vuodenaika, joka pohtii oikeaa hetkeä astua sisään. Ei vielä, ei vielä, mutta pian. Sitä odotellessa koko kaupunki värjäytyy kirkkaina iltoina vaaleanpunaiseksi tavalla, joka aiheuttaa akuuttia läikähtelyä rinnassa. Sunnuntaina katselin sitä vain ikkunasta, eilen pääsin ulos asti. Karkasin töideni ääreltä pienelle kävelylle Jarnon ja Juno-koiran kanssa, tarvitsin happea ja hetken tauon silmissä vilisevistä sanoista ja sähköposteista. Sitäpaitsi kadulta hohkasi valo, jonka kutsu oli mahdoton vastustaa.

Vähän väsynyt nainen se siinä sulautuu lempiseiniinsä kotikulmillaan. Olin valvonut edellisenä yönä liian myöhään: naputtanut töitä ja saanut vihdoin ajatuksen päästä kiinni enkä malttanut lopettaa. Aamulla avasin tietokoneen heti kun sain silmät auki ja jatkoin siitä mihin yöllä lopetin. Koirat – oma ja lainaeläin – kuorsasivat iglussaan välittämättä vähääkään siitä, että joidenkin on tehtävä töitä, joilla maksetaan vuokra, mäykkypata ja muut elämän jatkumisen kannalta välttämättömät (vielä koittaa se päivä kun pistämme molemmat Ärrän kassalle myymään hodareita henkensä pitimiksi). Aamun pelasti ämpärillinen kahvia ja Italian matkaltaan palannut Mikko, joka piipahti kahville ja toi tullessaan pussillisen tuoreita mantelikakkuja. Että voikin aamuapatia kaikota sekunnissa taivaan tuuliin ja tilalle tulla karvasmantelilta maistuva kepeys! Italialaiset ovat neroja.

Sulat kadut eivät kerro keväästä vielä mitään, samalla tavalla on märkää niin joulukuussa kuin juhannuksena. Väristä sen erottaa: asfaltti kiiltää samoissa magentan sävyissä kuin taivas. Ja kun plussan puolelle nousseet lämpö leijailee kaduilla vielä auringon laskettua, muistaa taas millaista on kulkea ulkona, kun kylmä ei nosta hartioita korviin ja takin tarkenee jättää auki.

Tuli tuolla pinkeillä kaduilla mieleen Uber-kuski, keski-ikäinen kiinalainen mies, joka vei minut viime perjantaina Kallioon. Hän kertoi rakastavansa tanssimista ja kysyin missä hän käy. Well I don’t actually go anywhere to dance, hän vastasi, I just stop the car and dance in the streets. Loppumatkan keskustelimme sivistyneesti kuin ketkä tahansa aikuiset siitä olemmeko parempia karaokelaulajia selvinpäin vai humalassa. Näen yhä mielessäni kiinalaisen miehen joka tanssii tyhjällä tiellä autoradionsa tahtiin. Mikä odottamaton mielikuva! Olen myös varma, että tässä piilee jokin opetus.

Koira vaappuu kaupungilla sonnustautuneena villapaitaan, joka saa sen näyttämään vyötiäiseltä. Kun kaduilla siroteltu suola alkaa kirvellä polkuanturoissa, vyötiäinen lopettaa vaappumisen ja jää surkeana paikalleen nostelemaan tassujaan, kunnes pääsee syliin. Kuljetan taskussa pientä pyyhettä, jolla saan sen tassut kuivattua ja luulen, että olemme yhtä mieltä siitä, että se seuraava vuodenaika on jo todella, todella tervetullut. Junoa ei tanssita kaduilla ennen kuin ne ovat kuivat ja suolattomat – paitsi jos joku rapistelee juustohampurilaisen käärepapereita raitiovaunupysäkillä. Silloin vyötiäinen ilahtuu ja saattaa esittää pienen spontaanin vokottelusamban. Se on läheistä sukua onnensamballe, joka nähdään kotikeittiössämme joka aamu ja ilta hetkeä ennen kuin ruokakuppi lasketaan lattialle.

Siitä en ole ollenkaan pahoillani, että pipokausi jatkuu vielä. Pörröinen pipo on Balmuirilta saatua kid mohairia* – samaa sarjaa kuin huivini* mutta sävyltään hitusen intensiivisempi. Salaa haluaisin tuon hattaraisen pipon kaappiini kaikissa eri sävyissä, mutta ehkä selviän tällä vaaleanpunaisella. Se nyt näyttää olevan vuoden virallinen väri eikä vain minun mielestäni, sillä luin juuri lehdestä, että se on tänä keväänä kuuminta hottia. Aah, rakastan näitä hetkiä kun olen vahingossa trendien aallonharjalla! Kaikki pyörittelivät silmiään kun ostin tuon vaaleapunaisen villiksen viime kesänä, nyt kaikki yrittävät ostaa sen päältäni. Turha yrittää, ei tipu.

Maanantaista on mitenkuten selvitty, kotiinkuljetetut mantelikakut ja hattaranvärinen auringonlasku kyllä auttoivat. Eivät ne maanantait vieläkään lempipäiviäni ole. En tiedä onko tähän olemassa jokin tieteellinen selitys, mutta herääminen tiistaina, keskiviikkona, torstaina ja perjantaina ei ole ollenkaan niin vaikeaa.

Syy siihen, että Tehtaankatu oli yksi suosikkikaduistani jo kauan ennen kuin muutin sen varteen: aurinko laskee sen toiseen päähän Telakkarannan taakse ja saa koko kadun tulvimaan värejä ja valoa. Varjot tummuvat, kunnes rakennukset kohoavat mustina taivasta vasten. Nyt saan katsella tätä näkyä kotiparvekkeelta vaikka joka ilta.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA
*THIS POST INCLUDES AFFILIATE LINKS