Kun Stella ja Jarno menivät viime syksynä naimisiin, ehdotin heti, että voisin antaa heille parisuhdevinkkejä. Olen todella innokas neuvomaan ihmisiä, erikoisosaamistani ovat ihmissuhteet, synnytys ja lastenkasvatus, reseptit, raha ja politiikka.
Olen ollut yhdessä Parkkoseni kanssa 27 vuotta, joista 20 vuotta naimisissa. Olen siis ollut elämästäni enemmän Parkkosen kanssa kuin ollut olematta. Olin 21-vuotias kun sanoin Kaarle XII:n mekkalassa Parkkoselle, jonka kanssa olimme veivanneet edestakaisin jo jonkin aikaa, että nyt joko ollaan tai ei olla. Parkkonen sanoi että ollaan vaan.
(Olin vietellyt Parkkosen aikoinaan karkaamalla ensimmäisen yhteisen yön jälkeen hänen Pohjoisrannan luukustaan jättäen jälkeeni vain samppanjapullon korkin metallikehikosta taivuttelemani pikkuruisen tuolin ja lapun, jossa luki: “Rohkea oli se mies, joka ensimmäisenä nielaisi osterin. – Jaakko III”.)
(Parkkonen muuten vietteli minut hiukan myöhemmin voileivällä. Ja sitten minä vielä tuplaviettelin hänet roquefort-pastalla. Vatsan kautta ja niin edelleen.)
Tänä syksynä meillä on ollut ilo ja kunnia vierailla kaksissa häissä, joissa molemmissa oli pääosassa jo pitkään yhdessä ollut pariskunta. Siinä on ehdottomasti oma, kaunis latauksensa, että tahtoo vielä vuosikausienkin jälkeen. Nuorenahan sitä nyt tietysti tahtoo, ja uskoo ja luottaa. Mutta että vielä vuosienkin jälkeen.
Toisen pariskunnan häissä sulhasen puhe päättyi yllätysohjelmanumeroon, kun estradille astui tähtiesiintyjä laulamaan morsiamelle sulhasen valitseman ja puheen teemaan sopivan laulun. Esitys kirvoitti meissä Parkkosen kanssa hyvät keskustelut. Mitä musiikkia me valitsisimme hääjuhlaamme, tai meidän tapauksessamme valojenuusimisseremoniaan? (En tiennyt mistään valojenuusimisjuhlista yhtään mitään ennen Kauniita ja rohkeita.)
Minä ajattelin, että ehkä kutsuisin esiintyjäksi Palefacen, koska en millään malttaisi jättää käyttämättä mahdollisuutta pieneen porvarillisuuden ravisteluun, kun niin iso joukko ihmisiä olisi kerrankin koolla. Parkkosen mielestä se oli vähän outo valinta hääjuhlaan (tai vastaavaan), mutta niin oli minusta hänenkin ehdotuksensa: Prince. Joka on kuollut.
Sanoin loukkaantuneena, että jos en saa Palefacea, voisin siinä tapauksessa EHKÄ antaa uuden mahdollisuuden Red Hot Chili Peppersille, joiden esiintymiseen petyin Kaisaniemessä muutama vuosi sitten. Parkkosen mielestä se taas olisi aivan liian kallista, toisin kuin ilmeisesti Prince.
Olemme keskustelleet aiheesta ennenkin, esimerkiksi tietysti silloin kun kerta kaikkiaan menimme naimisiin. Keksimme heittäytyä vihittäviksi kolme viikkoa ennen häitä, joten ei siinä hirveästi ehtinyt järjestellä, musiikkia eikä muuta. Parkkonen olisi halunnut häämarssiksemme Pakkanen, siitä suomalainen tykkää, esittäjänä Papu ja pojat. Meidät vihittiin nimittäin Senaatintorille rakennetussa lumikirkossa. Jos kirkko, joka uhkasi sulaa, sortuisi, hän valitsi minulle myös varmuuden vuoksi hautajaiskappaleen, joka oli Neil Youngin She’s like a hurricane.
Oikeasti Parkkonen on kuitenkin romantikko. Hän laittoi aikoinaan aina ennen töihin lähtöään levylautaselle kieppumaan Marilyn Monroen When I fall in love, it will be for ever, johon heräsin.
En enää muista mitä musiikkia lumikirkossa soi sisään kävellessämme tai ulos tullessamme, mutta sen muistan kuinka lumikirkon ulkopuolelle oli kokoontunut iso joukko turisteja, ystäviä ja Säätytalon puistotädit toppahaalareissa törröttävine lapsilaumoineen, jo olemassa olevien tyttäriemme pieniä kavereita. Hilpeällä joukolla oli ilmapalloja käsissään ja he lauloivat Nousee päivä, laskee päivä ja laskivat pallot helmikuiselle taivaalle leijumaan. Isäni kaatoi kuohuviiniä kaikille pahvimukeihin. Menen ihan kananlihalle edelleen sitä ajatellessani. Kaiken kukkuraksi Parkkosen serkku lauloi meille Akselin ja Elinan häävalssin, kun juhlimme vihkimisen jälkeen seurueinemme Ekbergillä kello viiden teellä. Saimme siis musiikkia yllin kyllin.
Ryhtyessäni nyt ponnekkaasti muotoilemaan postausta aiheesta Neuvojani vastanaineille pitkän parisuhteen omaavilta, tajusin kuitenkin, että mitään kovin päteviä neuvoja ei olekaan. Kukaan ei voi mitenkään välttää kaikkia niitä karikkoja, joita ihmissuhteissa väistämättä tulee eteen. Ja pitkissä ihmissuhteissa niitä tulee oletettavasti tietysti enemmän kuin lyhyissä ehtii tulla.
(Sanon nyt varmuuden vuoksi tähän väliin, että puhun tavallisen mittaluokan parisuhdeongelmista, en huomattavista, raastavista, isoista ja vakavista ongelmista. Niistä minulla ei ole kokemusta.)
On sulaa hulluutta kuvitella, että joku ihminen olisi montakymmentä vuotta putkeen koko ajan ihana. Välillä toinen ottaa niin paljon pattiin, että on hankala nähdä miten ikinä voisi koskea pitkällä kepilläkään. Parkkonen totta vieköön osaa ajaa minut raivon partaalle ja minä epäilemättä hänet, vaikka olenkin omasta mielestäni enkelistä seuraava.
Meillä on ollut tosi hauraita aikoja. Olemme olleet mykkiä, kylmiä ja kaukana toisistamme. Tiedämme molemmat, että puhuminen auttaa, mutta emme silti puhu. On aika paljon vaadittu, että silloin parikymppisenä olisi osannut käsitellä puhumalla parisuhteen ongelmakohtia, joten kannamme mukanamme hankauksia sieltä asti. Ja jos emme silloin osanneet tai tajunneet puhua, niin nyt emme enää halua kajota. Tietyllä tavalla on varmasti helpompi joskus aloittaa puhtaalta pöydältä, jonkun uuden ihmisen kanssa, ilman vanhoja taakkoja. Mutta silloin toisaalta katoaisi joitakin pitkän parisuhteen eduista, kuten se, että vain me kaksi voimme puhua lastemme potkupukuajasta kaihoisasti ja palauttaa puolella sanalla mieliin yhteisen historian kohokohtia vuosikymmenien taakse. Olemme kehittäneet melkein kuin salakielen, du och jag, Alfred.
Meidän parisuhteemme ei ole ollut niin tasa-arvoinen, kuin olisin toivonut. Ei kenenkään syystä, elämä vain on mennyt niin. Me emme ole mitään ilmiselviä sielunkumppaneita, mitä ikinä se tarkoittaakaan. Olemme aika erilaisia. Olemme varmasti loukanneet toisiamme, olleet välinpitämättömiä, pitäneet toisiamme itsestäänselvyyksinä, käyttäytyneet itsekkäästi. Tehneet kaikkien parisuhdeoppien useimmat alkeelliset virheet.
Mutta Parkkonen on paras ystäväni ja ihminen, jonka kanssa kaikkein mieluiten vietän aikaa. Hänen kanssaan on hauska matkustaa ja meillä on paljon yhteisiä kiinnostuksenkohteita. Myös ihan tavallinen arkemme on hyvää. Luemme toisillemme ääneen ja sen lisäksi, että käymme yhdessä elokuvissa, hän käy niissä myös minun puolestani, jos minä en uskalla. Tunnen häneen edelleen hyvin voimakasta fyysistä vetoa ja hän onneksi minuun. Meillä on aika kuuma suhde, kipinät sinkoilevat pienestä kosketuksesta. (Miksi tästä on niin vaikea puhua, iso ja tärkeä osa parisuhdetta kuitenkin sekin. Kuulen Hankoon asti äitini ja tyttärieni vaikeroivan noloudesta.)
Mitä yritän tällä kaikella sanoa? Parisuhteen ei tarvitse olla täydellinen ollakseen onnellinen. Parisuhteen ei tarvitse olla koko ajan onnellinen, ollakseen hyvä ja antoisa. Parisuhteen ei edes tarvitse olla aina antoisa. Joskus riittää, että pusketaan hampaat irvessä eteenpäin jonkin yhteisen asian eteen.
On myös tosi tärkeää muodostaa juuri teidän kahden näköinen liitto, ei kenenkään muun odotuksia vastaava. Pieni juttu: me nukuimme jonkin aikaa erillämme, häiritsimme toistemme unta heräilyillämme. Ensin ajattelin, että erillisten vuoteiden täytyy tarkoittaa jotain pahaa ja huolestuttavaa, lopun alkua, mutta kun kumpikin oli tyytyväinen tilanteeseen, ymmärsin senkin ajatuksen tulleen ulkoapäin. Nukuimme paremmin, heräsimme vihaamatta toisiamme (aina plussaa pitkässä parisuhteessa) ja mikään suhteessamme ei kärsinyt tilanteesta. Nyt jaamme taas parisängyn, mutta haaveilen silloin tällöin omasta makuuhuoneesta ja tunnen pariskuntia, onnellisia sellaisia, joille saattaisi tehdä hyvää asua peräti eri osoitteissa, siis ihan ilman mitään eroamisia.
Blogini 15 vuotta sitten -juttusarjassa kirjoitan: “Olen niin kypsä Parkkoseenkin, täytyy tarkkaan harkita rupeanko sen kanssa mitään taloja ostelemaan”. Muisto oli hauska kirjata ylös nyt, kun aikaa on kulunut tarpeeksi ja asumme edelleen ja yhdessä siinä talossa, jonka ostelemista epäröin. Kun katson taaksepäin, näen meidän tehneet joitakin asioita oikein. Ei siksi, että olisimme erityisen taitavia tai olisimme viisaasti niin suunnitelleet, vaan oikeastaan ihan vahingossa.
✖ Me olemme vaalineet kahdenkeskistä aikaa aina. Siitä on hyötyä nyt, kun lapset ovat muuttaneet kotoa. Siitä oli toki hyötyä myös silloin, kun lapsiperhearki oli kiivaimmillaan.
✖ Olemme myös vaalineet omaa aikaa. Se, että olemme aina viettäneet osan viikoista töiden takia eri kaupungeissa, on sattumalta sopinut meille.
✖ Olemme unohtaneet paljon. En epäile yhtään, etteikö olisi terapeuttista käydä menneisyyden vaikeita vaiheita läpi, mutta joskus vanhojen kaiveleminen on ihan turhaa. Ihmisiä tässä vaan ollaan. Eteenpäin.
✖ Vaikka jokaisen vauvan, muuton ja remontin kohdalla olemme olleet eron partaalla, olen silti sitä mieltä, että olemme vahvistuneet silloin kun olemme olleet voimiemme ja osaamisemme (siedettävillä) äärirajoilla ja jonkin hiukan liian ison seikkailun syövereissä. Siksikö menimme ja ostaa paukautimme juuri yhden tiilirotiskon lisää, juuri kun elämä oli vihdoin helpottamassa?
✖ Me olemme jossain syvällä sisimmässämme luottaneet siihen, että saatamme vaikeiden aikojen jälkeen rakastua uudelleen ja nimenomaan toisiimme. Se tunne on yhtä vahva kuin ensirakkaus, yhtä suuri ihme ja kiitollisuuden aihe. Niin on käynyt jo monta kertaa.
Loppuun Parkkosen parisuhdeneuvo, jonka hän huutaa kysyttäessä teille tuolta eteisestä, samalla kun kiskoo kenkiä jalkaansa, lähteäkseen taas päiväkausiksi keikoilleen:
“Helpottaa kun ajattelee, että tämä nyt kestää loppuelämän. Silloin ei säikähdä pienistä.”
Sanoinhan. Romantikko.
Lue lisää: Olen kirjoittanut tutustumisestamme tietysti ennenkin, ja tässä jutussa jaan lopussa pari varteenotettavaa parisuhdevinkkiä lisää.
PHOTOS BY JARNO JUSSILA
Tutulle kuulostaa elonne. Meillä yhteistä taivalta takana toki tuplamäärä, seurustelu mukaan lukien tuli just 50 v täyteen – olin 16, hän 19. Ja edelleen tuo mies notkauttaa polveni!
Nyt on sitten käynyt niin, että ollaan uudelleen hullaanuttu totaalisesti toisiimme!! Kun yhtäkkiä tajuaa, ettei enää mikään, ei aika, terveys, liikkuminen… siis niin mikään, olekaan itsestäänselvyys ja kaikki voi loppua jo tänään – se antaa kummasti perspektiiviä ja tasaa aika monta aallokkoa. Why bother, joutava kitistä paljoa mistään, ei me enää suuresti muututa. On tässä ehditty olemaan kaukanakin, ärtyisiä ja piittaamattomia toisiamme kohtaan, liehuttu maailmalla. Kunnes sitten tajuttiin, että edelleen ollaan naimisissa parhaan kaverin kanssa, ruvetaas oleen ihmisiks!
Nuorille pareille olen monesti todennut, että älkää odottaako sen valtavan ensihuuman jatkuvan iänkaiken. Yhteiselo ja avioliitto on valtaosaltaan ymmärtämistä, hyväksymistä ja sietämistä, molemmin puolin. Se rakkaus kulkee kyllä mukana ja tuikkii aina välillä vahvemmin, välillä heikommalla liekillä, mutta kun pyrkii keskittymään niihin hyviin ominaisuuksiin ja asioihin ja pitää suuren suunsa soukemmalla tai ainakin jättää puolet huomauttamatta, voi olla että se vastapuolikin jättää mainitsematta minun (satunnaiset ja olemattomat, tottakai) viheliäisyyteni.
Nyt silitellään, suukotellaan ja puhutaan nätimmin ja rakkaammin kuin ikinä tähän saakka, nukahdetaan käsi kädessä. Hän tuo mulle yöllä (niin, hän käy tiedätkyllämissä) keittiöstä palan suklaata ja raaputtaa kutisevaa selkääni. Minä hieron vaihtarina hänen pakottavia ranteitaan ja sivelen Voltarenia siihen juilivaan olkapäähän.
Eeva Kilven Laulu rakkaudesta alkaa olla niin totta. “Ja eräänä päivänä me koukistumme toistemme ympärille….emme erkane konsana ei”
Minua nauratti kommenttisi siitä,että olet innokas jakamaan neuvoja! Olen itse samanlainen ja jaan niitä kaikille kiinnostuneille ja ei-kiinnostuneille. Meillä on mieheni kanssa omasta mielestäni ( ja hän sanoo joka päivä,että myös hänen mielestään) superihana parisuhde. Tästä johtuen (suhde on kestänyt 20v) katson itseni oikeutetuksi antamaan kaksi neuvoa; vapaaehtoisessa suhteessa ei kannata tyytyä,ansaitsette molemmat vain parasta( koska kuka itsekään haluaisi olla suhteessa se(kään) osapuoli,johon toinen tyytyy) ja toisena asiana se,että olennaista onnistuneessa parisuhteessa on se,että molemmilla on samansuuntainen näkemys siitä mitä onnellinen parisuhde tarkoittaa (esim. jos toinen haluaa olla paljon yksin,mutta toinen yhdessä koko ajan,niin lopputulos tietää ongelmia). Älä yritä muuttaa toista äläkä myy itseäsi (tällä tarkoitan arvoja tai muuta,mitä itse pidät tärkeänä).
Hei olen vähän eri mieltä tuosta tyytymisestä! Minusta nimenomaan pitää vähän opetella tyytymään eikä vaatia vain parasta, ellei ole IHAN 100% VARMA, että on itse vain ja ainostaan kaikkea mahdollista parasta sille toiselle. Minä en kyllä ole, olen tosi onnellinen, että Parkkonen katsoo sormien läpi muutamia (harvoja) vikojani :)
Hyvää ja rakastavaa jatkoa teille, superihanat!
Huikean hyvä kirjoitus parisuhteesta, niin totta. Joku jo sen sanoikin, mutta paras, mitä olen lukenut ikinä pitkästä parisuhteesta. Kiitos <3
Syvästi kiitollinen sanoistasi <3
Ihana teksti! Löysin nuo ”15 vuotta sitten” -jutut tämän myötä ja ahmin ne seuraavaksi.
Toivottavasti pidät niistäkin, aika hauska perspektiivi taaksepäin!
Ihana teksto. Olispa tällaisia blogimaailmassa enemmän. Viisautta, lämpöä ja huumoria. Onnea tuleviin vuosiin!
Kiitos ihana ihminen <3
Pitää ihan erikseen jättää vielä kommentti, koska pelkän sydämen painaminen ei riittänyt. Tämä kirjoitus lämmitti kuin kuppi kuumaa teetä pakkaspäivänä. Ihana Anna! Tekstistä oikein huokuu toisen kunnioitus ja syvä välittäminen. Romantiikan ei tarvitse aina olla samppanjaa ja vaahtokarkkeja, eikä toisen naamasta tarvitse tykätä koko aikaa. Riittää, kun pääasiassa tykkää. Elämässä tilanteet muuttuvat ja joskus on aikoja, kun toinen ottaa päähän. Ei sekään kestä ikuisesti.
Kiitos kivasta viestistä! Juuri näin, ei mikään kestä ikuisesti, kaikki virtaa <3
Oli hienosti sanottu, että vain te voitte puhua lastenne potkupukuajoista. Niinpä. Itse ajattelen, että on onnekas jos löytää elämänsä rakkauden niin, että molemmat osapuolet ovat nuoria (ei välttämättä 14-vuotiaita, mutta vaikka 20-vuotiaita). Siinä vaiheessa ei ole vielä suuria vaatimuksia ”mun elämälle”, joten aletaan rakentaa yhteistä elämää. Pitkään suhteeseen mahtuu hyviä ja huonoja aikoja. Jos huonompina aikoina (enkä minäkään tarkoita isoja, raastavia, vakavia ongelmia) jaksaa uskoa, että hetken päästä me nauretaan yhdessä tälle kriisille ja jos pystyy ajattelemaan, että minä en vaadi kaiken aikaa ylitsevuotavaa onnea, löytyy se onni siitä turvallisesta ja arkisesta suhteesta.
Pitkässä, uskollisessa suhteessa on ajan kestävää kauneutta, joka voi parantua vanhetessaan kuin arvokas vuosikertaviini.
Eikä tämän toteaminen tarkoita muunlaisten suhteitten väheksymistä.
Hyvä kun sanoit tuon viimeisen lauseen, sitä minäkin haluan korostaa vaikka pitkästä parisuhteesta kirjoitinkin: muunlaisetkin suhteet voivat olla juuri oikeita ja hyviä <3
Ihana juttu!
Romantiikkaa ja realismia!
Kuten tässäkin jutussa, jossa 60 vuotta yhdessä ollut pariskunta:
“Kati sanoo, että 20 ensimmäistä vuotta meillä oli vaikeaa, mutta minusta 30, Pekka Peltola arvioi.” :)
https://www.kansanuutiset.fi/artikkeli/4313967-rakkaus-iski-kuin-salama-kati-ja-pekka-peltola-ovat-olleet-naimisissa-60-vuotta
Tää oli niin hauska, kiitos linkistä!
Tämä on eittämättä paras koskaan lukemani parisuhdekirjoitus.
Hyvä ja kiitos!
KIITOS! Olen tosi otettu <3
Niin minustakin! Olen tullut lukemaan tämän uudelleen jo kolmesti.
Ihana kirjoitus ja niin asiaa. Terveisin 32v yhdessä, joista 25v naimisissa.
Kiitos Täti ja ihanaa yhteiseloa teille!
Aivan huimaa ja samalla inhimillistä viisautta. Jos joku olisi kertonut 27-vuotiaalle itselleni nämä neuvot, saattaisin olla vielä aviossa.
No mutta ehkä sitten jotain olisi jäänyt kokematta. Kaikkea hyvää tulevaan!
Tällainen yrittäminen ja toisen epätäydellisyyden sietäminen tuntuu kadonneen ihmisiltä nykypäivänä. Ja samaa mieltä pitkä parisuhde vaatii tahtotilaa ylitse kaiken muun. Puhuminen ja tahtotila on tärkeää, niihin oma 8 vuotinen parisuhteeni muutama vuosi sitten kaatui. Sinkkumarkkinatkin ja ihmisten ääretön pinnallisuus, on omalta osaltaan järkyttänyt. Uuden ihmisen kun saan rinalle lopulta, niin voin tehdä monia asioita toisin ja koittaa olla toistamatta aiempia virheitäni, hän ei kuitenkaan tule koskaan tuntemaan minua samalla tavalla, tai siihen menee taas vuosikymmen, että niitä yhteisiä muistoja madollisesti saa kerrytettyä. Itselleni ero o myös jollain tapaa niin repivä ja tarinallamme niin traaginen päätös, että on vaikea enää samalla tavalla luottaa uudenkaan ihmisen kanssa siihen juttu. Mutta toivottavasti vielä löytyisi ihminen jolla olisi tahtoa mennä yhdessä vaikeidenkin vaiheiden yli. Kiitos hyvästä tekstistä.
Puhuminen olisi niin tärkeää!! Meillä on vielä hirveästi opeteltavaa siinä. Olen pahoillani kurjan erosi vuoksi, toivotan sulle paljon rakkautta tulevaan. Ajattelet viisaasti, se on jo mielettömän hyvä lähtökohta uuteen parisuhteeseen.
Tämä oli kaunis kirjoitus. Juuri noin, epätäydellisyydestään huolimatta tavoittelemisen arvoinen kuvaus pitkästä parisuhteesta. Johon kuuluu ainutlaatuisia asioita, joille pitää muistaa antaa niiden ansaitsema arvonsa. Ja ne muut ”ei niin täydelliset” sielunkumppanuuden osoitukset kannattaa hyväksyä parisuhteessa, ihan kuin ystävyydessäkin. Uskottava parisuhde teillä, hienoa.
Kiitos, paljon on juuri hyväksymisestä kysymys. Ja aina kun mielessään vaatii jotain siltä toiselta, kannattaa miettiä onko itse täydellinen :)
Olen huomannut, että vaikken ole suuria raameja kumppanille ikinä asettanutkaan sai teksti minut pohtimaan, että ensimmäinen parisuhteeni (9v) sisälsi loppuviimeksi monia asioita joita olin toivonut ja miettinyt mitä haluaisin kumppanilta ja millaista elämää haluaisin hänen kanssaan jakaa. Uusi parisuhteeni sisältää myös pieniä toiveita millaista parisuhdetta toivoin. Joskus vain ajattelen, etten ole luonut mielikuvia tai raameja, mutta silti huomaan miettiväni, että tässähän minulla on joitakin osia mitä olen toivonut. Jännästi ilmaistu, mutta jos joku nappaa tästä sepustuksesta jonkin ymmärrettävän kohdan niin hienoa! :D
Viimeisenä puheena vielä lisään, että itse kaikesta huolimatta pyrin tutustumaan ihmiseen ja olemaan kantamatta vanhaa parisuhteen taakkaa selässäni. Eihän se olisi reilua, ymmärrystä silti menneen elämän mutkiin, mutta katsotaan toisiamme uusin innolla odottavin silmin.
Jännittävää kyllä, Parkkonen ei ollut sitten yhtään sellainen kuin olin elämäni miehen kuvitellut olevan. Ja silti on käynyt näin hyvin! Ainakaan ei kannata takertua omiin vaatimuksiinsa.
Ihana tuo viimeinen lauseesi <3
Viisasta tekstiä. Erityisen virkistävää oli se, että vaikka suhteenne selvästi ihana onkin, tekin olette käyneet läpi tavallisten kuolevaisten pienisieluiset kriisit: puhumattomuudet ja muut. Kiva kuulla, että suhde voi olla edelleen ihana kaiken tuon jälkeenkin. Oma liittoni päättyi puhumattomuuden kautta eroon, ja se oli siinä tilanteessa hyvä ratkaisu. Vaikea löytää yhtä onnen kaavaa näihin tarinoihin:)
Sepä se, ei yhtä kaavaa olekaan. Meidänkin tarinamme olisi voinut päättyä jo monta kertaa toisin tässä matkan varrella, paljon on ihan sattumaakin, ajoitusta, ties mitä pitkän liittomme jatkumisen takana. Ja edessä, toivon.
Että jotakin muistaa
ja jotakin unohtaa,
että hymyilee
lapsen lailla
eikä pelkää rakastaa.
– Tommy Tabermann –
Rakkaudellisia marraskuuta! Tuija
Juuri näin, jotain muistaa ja jotakin unohtaa <3
Hyvä ja mielenkiintoinen kirjoitus Anna. Olenkin odottanut sinun uusia kirjoituksia jo pitkän aikaa. Minua kiinnostaisi myös kuulla sinun uudesta hoikistuneesta olemuksestasi. Miten teit sen? Mikä on salaisuutesi?
Joo, voisin mä siitäkin kirjoittaa, jos se kiinnostaa! Kunhan lupaatte, että kuuntelette sitten kuitenkin ravintotieteilijöitä enemmän kuin mua :) Palataan tähän!
Jaahas, mikä kirjoitus! Kyllä vaan upposi kyynisen romantikon sieluun, valoi luottamusta ja asetti elämää mittasuhteisiin. Kiitos siitä.
Kiitos kyyninen romantikko! :D
Minulla oli onnellinen avioliitto ja se päättyi onnelliseen eroon. Se kesti sen ajan minkä piti. Ei onnellisen avioliiton tarvitse jatkua, kunnes kuolema erottaa.. joskus pitää osata lähteä oikeaan aikaan, että ystävyys säilyy.
Viisaita sanoja, hyvä te!
Aijettä kuinka hyvin ja ihanasti kirjoitettu <3 Rakastan elämänmakuisia rakkaustarinoita. Omaanikin.
PS lisää! Haluan kokonaisen kirjan jotain tämmöstä.
Ihanaa kun pidit! Ei tästä ehkä ihan kirjaksi asti riitä, onneksi Stella hoitaa sen puolen. En malta odottaa!
Nämä ovat järjen sanoja, hyvässä mielessä. Pitkän parisuhteen myötä sellainen säikähtely ja herkkänahkaisuus katoaa, sitä alkaa luottaa meihin, vaikka välillä olisi paskaakin. Tarvitsin tätä muistutusta juuri nyt. Kiitos Anna! Ja ihanat kuvat Jarno!
Ihana! Kiitos tästä!
Kiitos, ihanaa jos onnistuin muistuttamaan olennaisesta!
Aivan ihana kirjoitus, parisuhdetta vaalien <3
Kiitos <3 Ja kyllä, vaalimistakin se vaatii.
Palefacella on sitä paitsi vanhassa englanninkielisessä tuotannossaan yksi ihanimmista skenen rakkauslauluista, Colgate Soulmate, täydellinen valinta: https://open.spotify.com/track/6iEsk3AFu8BW0CHb6agMo1?si=4F2_FULYTyS5n5BIxgRJMQ
Haha, tää oli mulle uusi, kiitos!