FINDERS, KEEPERS

Mulla on outo tapa löytää asioita. Tarkoitan ihan oikeita asioita enkä mitään oivalluksia. Enimmäkseen löydän tavaroita kadulta, mutta paikat vaihtelevat sohvatyynyjen väleistä kirpputoritakkien taskuihin. Löytöni ovat loogista kyllä usein koruja, niitä tippuu ihmisiltä. Yksikään koru ei ole kuitenkaan ollut minua varten, joten tapaan laittaa ne kiertoon toisten löydettäviksi. Poltettuani viimeisen savukkeeni olen monesti potkaissut maassa lojuvaa tupakka-askia ja huomannut, että se on puoliksi täynnä. Äärimmäisessä rahapulassa olen löytänyt kadulta käteistäkin. Elämän ihmeellisiä oikkuja, jotka tipahtavat eteen kuin tilauksesta. Joskus ihan konkreettisesti.

Löytämisen lahjani ei suinkaan rajoitu kaiken maailman rihkaman bongaamiseen kaduilta. Minulta kysytään kotona jatkuvasti missä asiat ovat ja useimmiten tiedän. En tiedä johtuuko se intuitiosta, onnekkaista arvauksista vai alitajuisesta tarkkaavaisuudesta, mutta onnistumisprosenttini lähentelee sataa. Se on oikeastaan aika hullua, sillä en mielestäni kiinnitä huomiota siihen mihin muut puhelimiaan laskevat tai jättävät viinilasejaan lojumaan. Välillä tuntuu, että tiedän paremmin missä muiden omaisuus kulkee kuin he itse.

Yksi lempilöydöistäni on vuorikristalli, jonka löysin sohvatyynyjen alta keikkapaikan bäkkärillä juuri ennen kuin menimme bändin kanssa lavalle. Olimme juuri vitsailleet tyttöystäväni kanssa siitä, että kivikorujemme energia oli hiipumassa ja ne kaipasivat latausta. Kiviasioihin perehtymättömille tiedoksi, että vuorikristalli on muinainen matkalaturi, jolla voi ladata muiden kivien energiaa. Sanottuani tuon ääneen voinen virallisesti todeta olevani kivihippi. Se tuntuu kaikkein tärkeimmältä löydöltäni juuri siksi, että se oli niin ajankohtainen: se tuli vastaan juuri silloin kun sitä tarvittiin.

Toinen tarina on vaan niin absurdi, että se on pakko jakaa. Se on myös hieno esimerkki kavereiden keskinäisestä solidaarisuudesta – eli siitä, kuinka nopeat syövät hitaat. Olimme kavereiden kanssa matkalla baariin. Kahdella meistä oli pyörät, muut istuivat kyydissä. Oli lauantai-ilta ja Tampereen Kalevankadulla oli kohtalaisen vilkasta. Huomasimme kaikki samaan aikaan ison kasan kahden euron kolikoita, jotka vain lojuivat maassa vailla omistajaa, kenenkään kiinnittämättä niihin huomiota. Muistan niin elävästi sen hetken, kun yksi potkaisee pyörän altaan ja lähtee juoksuun, toinen koittaa kampata muut ja yksi on kontallaan rahakasan päällä kahmien käteistä paidan sisäänsä. Emme ikinä saaneet tietää kolikkokasan yhteissummaa, sillä kukin piti saaliinsa visusti itsellään. Omani oli kahdensadan euron suuruinen, joten ihan pienestä läjästä ei ollut kyse. Yksi kavereistamme ei ehtinyt lainkaan apajille ja olikin humalaisen ahneusnäytelmämme jälkeen sitä mieltä, että saalis tulisi jakaa. Ajatus oli niin jalo, että tarjosin hänelle siitä hyvästä kaljan, mutta kolikkoja ei koskaan jaettu. Keskellä katua lojunut hervoton rahakasa herättää edelleen kysymyksiä – miksi, miten?

Uskon, että löytäminen on taito, jota voi kehittää siinä missä mitä tahansa muutakin taitoa. Kyse on enimmäkseen intuitiosta ja siihen tarttumisesta. En kulje kaupungilla etsimässä mitään, en tutki tai potki joka ikista kadulla lojuvaa röökiaskia tai muovipussia. Joskus vain tulee tunne, että tilanne vaatii lähempää tarkastelua. Esimerkiksi viime vuonna Flow Festivaalissa maa oli ääriään myöten täynnä roskia ja paperisilppua. Kävelimme juuri pois Morrisseyn keikalta yleisötungoksessa, joka puolella oli ihmisiä. Ensimmäistä kertaa koko festarin aikana tulin vilkaisseeksi maahan, ja tartuin hetken mielijohteesta pieneen pussiin, jonka näin jalkojeni juurella. Pussi oli täynnä pilveä. Tilanne nauratti, mutta en myöskään halunnut tulla pidätetyksi hallussapidosta. Lahjoitin nyssykän eteenpäin, sillä – kuten harmittavan usein – tämäkään löytö ei ollut juuri mua varten.

Näitä tarinoita on niin monia, että blogista loppuisi taas kaista kesken, jos kertoisin ne kaikki. Löydettyäni jokin aikaa sitten kaikista arvokkaimman jalokiven, jonka kanssa jaan nykyisin katon pääni päällä, toivon, että löytäjän tieni ei ole tullut vielä päätökseen. On vielä monta toivetta, joita haluan lähetellä universumille ja joihin toivon vastauksia.

Mikä on teidän mieluisin löytö?

PHOTOGRAPHY BY STELLA HARASEK

5 thoughts on “FINDERS, KEEPERS

  1. Mahtava kirjoitus, mahtava taito! Minä löysin pari vuotta sitten Tähtitorninmäeltä, uuden vuoden päivänä, muovikassin joka oli oikea aarre: avaamaton skumppa- ja viskipullo, pari bisseä ja korkkaamaton karkkiaski. Whooooaaaaa!!! Ja jossain vaiheessa löysin kaduilta aina sulkia/höyheniä — kuvittelin, että olivat enkeleiltä pudonneet :)

    • Oho, ne se oli kyllä täsmäräätälöity löytö! Mullakin oli joskus tapana keräillä kaikki sulat kadulta ja väkertää niistä jotain tilataidetta mun vanhaan kämppään :D
      Kiva että tykkäsit kirjoituksesta!

  2. Pakko “taas” kommentoida: oohh! Sulla on melkoset taikavoimat! Universumin tapa korjata joskus tapahtuneita vääryyksiä ♡
    Eipä silti, kun ny olin siinä annankadulla, niissä kulmissa siellä on kyllä jtn outoo? Mäkin nimittäin löysin uuden hemmetin kalliin ratsastusulsterin siitä viiskulmasta ja kuukauden päästä uudet monitehot joissa pokat oli jo sitä merkkiä että on rahaa palanut! Ja täällä tampereella mun päähän leijaili satanen :D!

    Mutta, se rahakasa?! Whaat! Oisko joku onneton tunari “kikkarin”ryöstäjä jättäny osan saalistaan maahan että pääsi nopeemmin pakoon?! :D:D

    Ois ihana kyllä lukee enemmän näitä sun löytöjä!! Yks isompi postaus, kiitos :)!

    • MMMITÄ, Satanen?! Ihan hullua :D
      No joo, toi teoria vois pitää kyllä paikkaansa! Ite en ainakaan oo keksiny järkevämpää selitystä asialle.
      Noita löytöjähän kyllä piisaa. Se alkoi jo ihan pienenä, kun kerättiin kaveriporukalla pulloja ojanpielistä. Mä löysin rahaa, ja sen enempää en sitte kerännytkään niitä pulloja :D
      Voin joskus palata aiheeseen! Ja se on kiva kun sä kommentoit, pääsee edes hiukan vuorovaikuttamaan ihmisten kanssa.

      • Hahaa .. :D!
        Okei..! Kiitos :)) No, mä nyt diggaan tätä teidän blogienergiaa koska TE ♡
        Ja, pakko myöntää: en pysty seuraamaan enää esin Nataa/Lilyä etc muitakaan, mitä vielä keväällä, koska se liikamainonta! Siellä ei ole enää kohta mitään oikeasta elämästä. Joten te olette jäljellä :DD

        Joo, mutta noi löydöt Kiinnostaa aina! Ne vaan on ihan huikeita ☆Ja, no hepat, ja koirat ja kissat ja ja ja… :) Ootsä kokeillu sitruunapuuta pitää hengissä suomessa?

Leave a Reply

Your email address will not be published.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.