Vuosi on lähtenyt vauhdikkaasti käyntiin. Hiljalleen lisääntyvä maidonvaalea, varovainen valo saa olon toiveikkaaksi. Tässä vaiheessa usein tuntuu, että jotain erityistä on alkamassa. Aina niin ei suinkaan loppujen lopuksi ole, mutta tunne on kihelmöivä ja ihmisparan optimismi liikuttavaa, vaikka loppuvuosi vähän lässähtäisikin. Elämää se sekin on, se lässähtänyt.
Edellisessä kotijutussa kerroinkin välivaiheesta kotona, kun nuorinkin poikanen oli lentämäisillään pesästä. Hänen muuttonsa takapihan vierastaloon tapahtui 16-vuotispäivän kunniaksi syyskuussa ja yhtäkkiä talo oli tyhjä. On kestänyt kauan, ja kestää edelleen, saada koti asettumaan aloilleen, vain kahden aikuisen omaksi. Ihan kuin en ihan vielä uskoisi, että saan laittaa kaiken ihan kuten itse haluan (ja vähän kuten Parkkonen haluaa).
Vaikka talomme on isohko, niin huoneita on vähän. Tarkemmin sanottuna kaksi huonetta ja keittiö. Avaruus on ylellistä, mutta vaativaa sisustaa. Makuuhuoneemme (eli koko riivatun yläkerta) on valtava ja kodikkuutta on täytynyt hakemalla hakea. Tilassa leijuu vielä muistona pienten lasten unituhina, nukuimme kaikki täällä sulassa sovussa kunnes vanhin tytär muutti Helsinkiin ja keskimmäinen melkein heti perässä. Sen ajan jättämää aukkoa on vaikea täyttää millään maailman materialla.
Tavoitteenani oli, ettemme ostaisi juuri mitään uutta, vaan pyörittelisimme niitä huonekaluja mitä meillä jo oli. Kirjoituspöytä löytyi Parkkosen studiolta, se on vain pukkijalkojen päälle nostettu vanha ovi, jonka päällä on lasilevy. Enkä oikeasti kirjoita sen ääressä koskaan, kirjoitan nytkin tuhannen mutkalla ja jalka puutuneena keittiön nojatuolissa. Mikä tahansa pinta minulle annetaankin, täyttyy se vaihtuvilla asetelmilla rakkaita esineitä. Olkoot niin, saan niistä iloa.
Vanha matka-arkku toimi pitkään kenkiensäilytyspaikkana, mutta koska suurin osa kengistä on muuttanut muualle, otti se nyt paikkansa sohvapöytänä. Matto on tavallaan uusi, mutta oikeasti vanha, vintagea ja villaa Marokosta. Rakastan sitä ja kanniskelen sitä selässäni vaihtelevasti yläkerrasta alakertaan ja takaisin.
Yläkerran päädyssä vilahtaa kylpyhuone, huone tuntuu jatkuvan silmänkantamattomiin. Mimosakimppu valaisee tilan ja vie ajatukset Etelä-Ranskaan, jonne kaipaan kovasti. Vaikka lentolakkovuoteni päättyikin, haluaisin silti lähteä seuraavalle matkalleni junalla. Ehdin jo opiskella junamatkustusta niin paljon, että sen toteutumattomuus jäi harmittamaan. Mutta vielä ei ole matkailun aika, mennään mimosalla vielä tovi.
Tauluja emme ole vieläkään saaneet seinille muutamaa poikkeusta, kuten sängyn päällä olevaa Parkkosta, lukuunottamatta. Nostelin vasta erilaisia asioita olemassa oleviin nauloihin ja vähän jo kiinnyinkin vahingossa syntyneeseen harmoniantapaiseen. Joskus välitila on ihan hyvä tila.
En tiedä seuraatteko minua jo instagramissa, mutta on tapahtunut myös seuraavaa: ostaa pamautimme vanhan pankin Hangon Bulevardilta ja aloitamme remontin nyt keväällä. Vuonna 1903 rakennettu, jälleen yksi tiilirotisko on jossain siellä alla kaunis kuin koru. Pankki, joka nyt on pizzeria, tulee olemaan studio-galleriamme, jos selviämme remontista eroamatta tai edes hengissä. Stressaa, naurattaa.
Juuri kun elämä oli hiukan helpottamassa, alkaa uusi seikkailu.
Nyt on kyllä pakko ihan hetken hehkuttaa, että saan työkseni kirjoittaa tämänhetkisestä lempisarjastani! En ole nimittäin erityisesti salannut tosiasiaa, että Sam Levinsonin käsikirjoittama ja ohjaama Euphoria on parasta mitä television puolella on tehty moneen vuoteen, enkä ole yksin mielipiteeni kanssa, sillä sarja on ollut valtava suksee. Osin Levinsonin omiin huumehuuruisiin nuoruudenkokemuksiin pohjautuva, high school -nuoriin keskittyvä sarja on herättänyt kansainvälisesti paljon keskustelua ja shokeerannutkin, sillä sarja on aika graafinen niin seksin kuin väkivallan osalta eikä varsinaisesti säästele katsojaa.
Sarjan ainoa miinus on, että ensimmäisessä kaudessa on vain kahdeksan jaksoa, mutta ne ovat niin timanttisia, että voin antaa tämän anteeksi.
Euphorian kovasti odotettu toinen tuotantokausi on toistaiseksi jäissä vallitsevan pandemian takia, mutta meidän true fanien suunnattomaksi iloksi on tuotettu rajoitusten puitteissa hyvin pienellä tuotantotiimillä, vain muutaman näyttelijän voimin, kaksi erikoisjaksoa. Toinen on jo katsottavissa ja toinen julkaistaan 25. tammikuuta – eli aivan pian! En spoilaa mitään Ruen näkökulmasta kuvatusta ensimmäisestä erikoisjaksosta, mutta RAKASTIN sitä enkä malta odottaa toista jaksoa, joka keskittyy puolestaan Julesiin.
Seuraa viisi syytä katsoa (ja rakastaa) Euphoriaa.
✖ Kokonaisuus yksinkertaisesti toimii.
Tiukasti käsikirjoitettu ja ohjattu sarja vyöryttää katsojan silmille visuaalista tykitystä ja tarinan, jonka imuun jää kiinni. Vuoroin kiihdyttävä ja hidastava kerronta on suoraviivainen, ei kiertele tai vihjaa vaan menee suoraan ytimeen. Sarja kuvaa irrallisuutta ja ulkopuolisuutta universaalilla tavalla ja silti kommentoi juuri tätä aikaa, jonka nuoret eivät muista maailmaa ennen sosiaalista mediaa. Surullisuudestaan ja ajoittaisesta synkkyydestään huolimatta se ei ole epätoivoinen, vaan sykkii villisti ja haluaa elää.
Myös: kimaltavat meikit ovat alkaneet toden teolla kiinnostaa!
✖ Hunter Schafer & Zendaya (ja muutkin näyttelijät).
Upea Hunter Schafer tekee sarjassa debyyttiroolinsa kaupungin uutena tyttönä, Jules Vaughnina, ja hurjan hienosti tekeekin. Valtava karisma nuoreksi naiseksi, lähestulkoon taikaa – vai onko se vain minä? Serious girl crush ilmoilla jo ensimmäisestä Euphoria-jaksosta lähtien (sittemmin olen toki katsonut ekan kauden kahdesti läpi).
Ei voi puhua Hunter Schaferista antamatta tilaa myös Zendayalle, joka voitti nuorimpana koskaan palkittuna näyttelijänä Emmyn ilmiömäisestä pääroolistaan Euphorian kertojana Rue Bennettina. Välillä on todella vaikea erottaa, että 17-vuotias huumeaddikti Rue on fiktiivinen henkilöhahmo eikä suinkaan Zendaya itse.
Sarja on maagisimmillaan, kun nämä naiset ovat ruudussa yhtäaikaa.
Näyttelijävalinnat ovat muutenkin onnistuneita: Jacob Elordi tunne-elämältään häiriintyneenä jalkapallolupauksena ja Eric Dane hänen isänään, Angus Cloud sairasta äitiään hoitavana huumediilerinä, Barbie Ferreira koulutyttönä, joka haluaa eroon epävarmuudestaan ja siinä sivussa neitsyydestään.
“HERE FOR THE SNACKS”
✖ Musiikki on mieletön.
Harvassa sarjassa käytetään musiikkia niin taitavasti kuin Euphoriassa. Musiikki rytmittää kohtauksia ja virittää tunnelman oikealle taajuudelle ennen kuin mitään on oikeastaan edes tapahtunut. Sarjan tuottajaa, Drakea lienee kiittäminen sarjan vahvasta musiikkivetoisuudesta.
Soundtrack vilisee nykymusiikkia ja sarjan lopussa kuullaan myös Zendayaa, joka on paitsi näyttelijä myös laulaja. En kerro enempää etten spoilaa.
Sarjan viralliseksi säveltäjäksi palkattiin brittiläinen lauluntekijä-räppäri-tuottaja Labrinth, joka teki työnsä niin hyvin, että sai kaksi Emmy-ehdokkuutta ja voitti toisen. Score on todella onnistunut, kietoutuu osaksi sarjan DNA:ta ja puhuttelee minua jollain alitajuisella taajuudella, joka jää rätisemään päähän päiviksi.
Elektronisia soundeja, R&B:ta ja hiphopia villinä mashupina sekoitteleva score löytyy vihdoin Spotifyssa omana soittolistanaan (kuuntele ainakin Forever, Formula ja The Lake). Vartavasten elokuvaa tai sarjaa varten kirjoitettu alkuperäismusiikki ei välttämättä toimi kuulijan korvaan sellaisenaan, mutta itse kuuntelen niitä usein. Ne toimivat myös loistavana taustana kirjoittamiselle, koska ovat monesti osin tai kokonaan instrumentaaleja.
Hyvän mielen viihteelle on aikansa ja paikkansa: välillä pitää saada nostaa aivot narikkaan ja olla vaan. Mutta sellaiset sarjat eivät ryömi ihon alle, nosta karvoja pystyyn, sysää ajatuksia liikkeelle ja aiheuta tunnekuohuja. Euphoriassa on läsnä elämän kauneus ja kammottavuus ja kaikki mitä löytyy väliltä. Samalla se onnistuu olemaan viihdyttävä, lämmin, jopa hauska.
Sarja ristivalottaa tarinoitaan ja näyttää niiden molemmat puolet. Nate Jacobs (Jacob Elordi) on jonkinlainen high school -versio Amerikan Psykon Patrick Batemanista, mutta hänen käytöksensä asettuu kontekstiin, kun selviää keneltä hän on sen oppinut. Sarja ei suinkaan tee henkisestä ja fyysisestä kaltoinkohtelusta hyväksyttävää, vaan näyttää kuinka se useammin on kuin ei ole osa surullista opittua jatkumoa. Kaikki mitä koemme jättää jälkensä, jää meihin, säteilee meistä ulos.
✖ Mielenterveysongelmat näkyväksi.
Sarja kuvaa tämän päivän teinien todellisuutta paikoin järkyttävällä tavalla, joka on herättänyt myös kritiikkiä: kaikki eivät tunnista sarjasta omia kokemuksiaan. Zendaya totesi hyvin jossain haastattelussa, että vaikka ei itse olisi kokenut juuri näitä asioita, se ei tarkoita etteikö niitä valitettavasti kokisi moni muu joka päivä.
(Mistä muuten on syntynyt tämä taiteeseen ja kulttuuriin kohdistuva samaistumisen vaatimus? Miten mikään teos voisi kiteyttää kaikkien maailman ihmisten kokemuksen, ja miksi edes pitäisi?)
Sarjassa moni hahmo painii apatian, stressin, ahdistuksen ja masennusoireiden kanssa. Ne ovat hälyttävässä kasvussa olevia, todellisia ongelmia. Vaikka aiheet ovat surullisia, rakastan realismia, lämpöä ja inhimillisyyttä jolla niitä käsitellään, ja että ne ylipäänsä tehdään näkyviksi, annetaan tilaa asioille, joista perinteisesti on vaiettu. Mielenterveysongelmia ei kuvata poikkeuksellisina tai huono-onnisen yksilön ominaisuuksina, vaan näytetään koko tarina: kuinka ympäristö, kasvatus, kokemukset ja traumat kaikki osaltaan vaikuttavat.
Rue Bennettin silmin näytetty addiktion kuvaus on myös hienosti, uskottavasti rakennettu ja teema saa myös ensimmäisessä kahdesta erikoisjaksosta paljon tilaa.
✖ Raikkaat representaatiot.
Jules on transnainen, samoin kuin häntä näyttelevä Hunter Schafer. On ihan mahtavaa, että transrooliin on valittu transsukupuolinen näyttelijä. Aihe on ollut Suomessakin pinnalla viime syksynä, sillä ei suinkaan ole yhdentekevää millaisia transrepresentaatioita meille näytetään: ne vaikuttavat asenteisiin ja valitettavasti juuri transihmiset ovat rakenteellista syrjintää kokevana vähemmistönä yhtenä kaikkein haavoittuvimpien joukossa.
Merkittävältä tuntuu myös, että Julesin transsukupuolisuutta ei erityisesti korosteta eikä se ole sarjassa aiheena tai pääasiallisena ahdistuksen aiheuttajana. Se itseasiassa tulee esiin ohimennen vasta kolmannessa jaksossa. Euphoria on tavoittanut yli miljoona katsojaa, se on valtava määrä ihmisiä. Tällaiset representaatiot todella muuttavat sitä miten suhtaudumme asioihin. Tällaisiakin tarinoita tarvitaan.
Hunter Schafer on ollut mukana Julesin hahmon käsikirjoittamisessa. Käsikirjoittaja-ohjaaja Sam Levinson on kertonut muutenkin luoneensa hahmojen tarinat yhdessä näyttelijöiden kanssa, keskustellen heidän kanssaan siitä miten he kokevat hahmojensa kehityksen. Tuntuupa freesiltä, että jotain näin hienoa on saatu aikaan yhteistyöllä, ilman neromyytillä ratsastavaa, omissa visioissaan leijailevaa ohjaajaa. Näin rankkoja aiheita kuvatessa se tuntuu myös tärkeältä. Voin kuvitella, että kaikkien kohtausten kuvaaminen ei ole ollut helppoa.
NO JOKO KIINNOSTUIT? Vai oletko jo nähnyt ensimmäisen kauden ja olet valmis siirtymään erikoisjaksoihin? Tulkaa kommenttilootaan keskustelemaan mun kanssa aiheesta, mutta jos kommenttinne sisältävät spoilereita, VARUSTATTEHAN NE VAROITUKSELLA. Tämä on tärkeää, ettei pilata mitään niiltä, jotka eivät ole vielä ehtineet sarjan pariin.
Euphorian ensimmäinen kausi ja ensimmäinen erikoisjakso ovat katsottavissa suoratoistopalvelu HBO Nordicissa, itseoikeutetusta hyvien sarjojen kodista. Olemme tykänneet tosi paljon myös seuraavista:
Killing Eve, Succession, Sharp Objects, The Handmaid’s Tale, Big Little Lies, Chernobyl, True Detective, The Affair, Here and Now ja Westworld. Omista vanhemmista suosikeistani myös Girls löytyy sieltä.
Niin, myös hillittömän hieno Normal People on lisätty nyt valikoimiin! Seuraavaksi ajattelimme katsoa The Undoing -uutuutta, jota moni tuttu on kehunut. Kiinnostaa myös ensimmäinen suomalainen HBO-tuotanto Eristyksissä, joka sai viime vuoden puolella ensi-iltansa.
