Teimme neulemalliston!

Kaupallinen yhteistyö Novita ja Asennemedia

Suhtautumiseni pukeutumiseen on muuttunut viime vuosina. Olen aina ollut kiinnostuneempi omasta tyylistä kuin jatkuvasti vaihtuvista muotivirtauksista. Aikoinaan tuli kuitenkin osteltua huolettomasti uusia “omaan tyyliin sopivia” vaatteita miettimättä sen tarkemmin mistä ne tulevat, kuka ne on valmistanut ja paljonko oikeastaan tarvitsen niitä. Koin silloinkin suosivani laatua, mutta toki vaatteet kestävät, jos niitä on kaapissa niin paljon, että kullekin kertyy vain jokunen käyttökerta vuodessa.

Nykyään ajattelen laatua eri tavalla. Ei ole kyse vain pikamuodin tai heikkolaatuisten materiaalien välttämisestä, vaan laajemmin tietoiseksi tulemisesta, sen pohtimisesta mikä riittää ja mikä tuntuu tärkeältä. Mieluummin yksi täydellinen vaate kuin kymmenen ihankivaa. Mieluummin Suomessa valmistettu vaate kuin sellainen, jonka tuotanto-olosuhteista en tiedä mitään. Mieluummin kompakti vaatekaappi, jossa kaikki on käytössä, kuin rönsyilevä ja runsas vaatekokoelma, jonka äärellä tuntuu silti ettei ole mitään päällepantavaa. Tämä on prosessi, jossa ei taida tulla valmiiksi – olen itsekin sen kanssa yhä kesken.

Olen silti tyytyväinen, etten koe enää tarvitsevani jatkuvasti uutta. Hitaampi kierto kiinnostaa. Mieluummin huollan ja korjaan kuin hankin jatkuvasti uutta. En tarvitse viittätoista paria farkkuja tai kymmeniä gaalamekkoja, jos gaalailen kerran vuodessa. Haluan omistaa vähemmän, mutta muodostaa vaatteisiini isomman tunnesiteen. Sitoutua niihin, rakastaa niitä, elää niiden kanssa, käyttää niitä kauan.

Toki tämä on helpompaa, jos sattuu olemaan ihminen, joka viihtyy 90% ajasta farkuissa ja villapaidassa eikä ole tyylillisesti kovin kokeilunhaluinen, tai esimerkiksi tarvitse työtään varten erillisiä vaatteita. Ajattelen kuitenkin, että muotia on halutessaan mahdollista harrastaa kestävämmilläkin tavoilla. Kaikkien ei tarvitse ryhtyä minimalisteiksi tai haahuilla päivät pitkät samoissa villapaidoissa, kyse on enemmänkin arvojensa pohtimisesta ja valintojensa tiedostamisesta.

Kun Novita ehdotti meille yhteistyötä, tajusin että tässä se on: mahdollisuus luoda jotain uutta ja eri tavalla kestävää. Itsetehty vaate jos jokin on hidasta muotia, jotain mikä suurella todennäköisyydellä päätyy käyttöön, johon muodostuu tunneside ja josta pidetään huolta. Itse tekemällä saa juuri sen värisen ja kokoisen kuin haluaa, ja jokainen vaatekappale on varmasti uniikki. Tuotanto-olosuhteetkin ovat kunnossa, ei tarvitse arvailla missä vaate on valmistunut ja kenen kustannuksella.

Meitä Instagramissa seuraavat jo tietävätkin mistä on kyse: olemme siis tehneet yhdessä Novitan kanssa neulemalliston! Innostuimme ehdotuksesta heti. Mehän käytännössä elämme villapaidoissa, neuletakeissa ja villasukissa. Jarno käyttää talvisin pipoa sisälläkin. Kinastelemme paksuimmista kaulahuiveista. Suurin osa neuleistamme ovatkin niinsanotusti yhteiskäytössä, olkoonkin, että se ei ole aina ollut yhteisesti sovittu järjestely vaan lopputulos jommankumman nyysimisestä.

Vähänpä tiesivät mihin ryhtyivät: meillä molemmilla on kaikista pukeutumiseen liittyvistä asioista todella paljon mielipiteitä. Mallisto onkin suunniteltu yhdessä Novitan väen kanssa siten, että me ideoimme tuotteita, esitimme toiveita ja näkemyksiä Erittäin Tärkeistä Nyansseista, ja tämän pohjalta mahdollisen tuskastumisensa hyvin peittänyt, supertaitava Sari Nordlund suunnitteli lopulliset mallit. Huh, hienosti suunnittelikin! Monet singahtivat kertaheitolla vaatekaappimme käytetyimmiksi.

Halusimme, että neuleista tulee käytännöllisiä ja kauniita, sellaisia joita voimme käyttää joka päivä. Yksinkertaisia ja toimivia perusvaatteita, jotka on helppo yhdistää erilaisiin asuihin ja tyyleihin. Mallit sopivat kaikille sukupuoleen katsomatta, kokoja voi skaalata.

Jokaiseen malliin valittiin yhdessä Novitan kanssa juuri siihen sopiva lanka. Halusimme ehdottomasti kokeilla Novitan uutta Suomivillaa, joka on 100% suomalaista villaa. Tiedän, että moni on odottanut kiihkeästi suomalaisen villan rantautumista lankavalikoimiin ja nyt sitä saa!

Mallit ovat enimmäkseen tosi simppeleitä, koska halusimme, että kynnys niiden toteuttamiseen on mahdollisimman matala ja mukaan uskaltautuvat sellaisetkin ihmiset, jotka eivät ole aiemmin innostuneet neulomisesta. Muutamassa mallissa on enemmän neulomista, kuvioita ja yksityiskohtia, mutta nekään eivät ole erityisen haastavia.

Sukuni on täynnä tekstiilitaiteilijoita, mutta itse olin isoäitini suunnattomaksi häpeäksi aikoinaan käsityötuntien kauhuoppilas ja ajauduin jatkuvasti erimielisyyksiin ompelukoneen kanssa. Kutomisesta kuitenkin pidin, vaikka en ollut siinä kovin hyvä, ja myöhemmin lukio- ja yliopistoaikoina neuloinkin itselleni pitkiä myttyjä ja möhkäleitä, jonkinlaisia kaulahuivin ja peiton välimuotoja, joihin kääriydyin talvisin. Ne olivat kyllä rumia. Muistan, että neulominen oli koukuttavaa ja hyvin meditatiivista, vielä rentouttavampaa kuin lukeminen, joka voi rehellisyyden nimissä olla joskus hyvinkin mieltä kiihdyttävää.

Nämä meidän mallikappaleet ovat kuitenkin Novitan neulojien tekemiä, sillä aikataulu oli tiukka eikä kukaan ehkä halunnut ottaa riskiä, että kuviin päätyisi epämääräisiä möhkäleitä. Houkuttelisi kuitenkin viritellä tämä harrastus ja kokeilla syntyisikö puikoista käsissäni esimerkiksi kuvissa vilahtava perusvillapaita jossain toisessa värissä. Luulen, että nuoruusvuosien neulomusten perimmäinen ongelma oli ohjeiden puuttuminen – ja vaikka ohjeita olisi ollutkin, tuskin olisin malttanut niitä kärsimättömänä keskenkasvuisena noudattaa. Neulomista harrastava ystäväni sanoo, että ohjeita seuraamalla kuka tahansa osaa neuloa, ja uskon, että hän on asian ytimessä.

Ohjeet yhteensä kolmeentoista malliin löydätte Novitan uudesta Kevät 2021 -lehdestä, joka on saatavilla nyt lehtipisteistä kautta maan.

Kaamos-villapaita (neulottu Novita Suomivilla -langalla)

Kaamos-villapaidan ajatuksena oli luoda täydellinen perusneule, joista on jostain syystä vaikea löytää laadukkaana versiona kaupasta. Minulle täydellinen perusneule on aina harmaa, jollekin muulle jonkun toisen värinen – nyt saa onneksi jokainen valita itse! Olen supertyytyväinen lopputulokseen, jossa on kaikki nyanssit kohdallaan: aavistuksen lyhyt ja laatikkomainen malli, istuvat olkapäät ja aavistuksen ylipitkät hihat. Paita on neulottu tiheästi ohuesta ja lämpimästä suomalaisesta villalangasta, joka on pehmeä päällä.

 Taiga-neuletakki (neulottu Novita Isoveli -langalla)

Yksinkertainen, monikäyttöinen pitkä neuletakki toimii sekä Jarnon että minun yllä. Minulle se on aavistuksen oversize ja saan kääriä hihoja, Jarnolle se on istuvampi.

Neva-villasukat (neulottu Novita Nalle -langalla)

Ruksilla varustetut villasukat tuntuvat spesiaaleilta, kuin nimikkosukilta! Muoto on peräisin ranteeseeni tatuoidusta ruksista, joka toimii minulle tarpeellisena muistutuksena. Minulla on paha tapa elää tulevissa ja menneissä, joten ruksi on ikään kuin karttaan piirretty symboli: OLET TÄSSÄ. Pidän myös siitä miten hyvin sukat istuvat. Myönnän, etten ole raaskinut ottaa näitä vielä käyttöön, vaan säilytän niitä näkösällä kaapissa ja silitän niitä välillä. (Mallistosta löytyy myös yksinkertaisempi Aro-sukka, joka vilahtaa ylemmissä kuvissa Jarnon jalassa.)

Väylä-huppuhuivi (neulottu Novita 7 Veljestä -langasta)

Jarno tiesi heti yhteistyön alussa mitä halusi: huppuhuivin, jota hän kutsuu haltijahuiviksi. Hän on aina haaveillut asteen boheemimmasta talviasusteesta, jossa yhdistyy huivi ja huppu, kaikissa takeissa kun ei ole!

Tähkä-kohoneulepeitto ja tyyny (neulottu Novita Isoveli -langalla)

Tähkä-kohoneulepeitto (neulottu Novita Isoveli -langalla)

Mallistoon päätyi myös muutama kodin asuste. Kalanruodon mallisella kohoneuleella toteutettu viltti on yhteinen suosikkimme ja sitä käytetään yleisesti myös hartiahuivina ja viittana. Myös koirat rakastavat sitä yli kaiken. Tyynynpäälliset on tehty samalla tekniikalla ja vähän kiinnostaisi neuloa muutama lisää.

Aarnio-neulepusero (neulottu Novita Hygge Wool -langalla)

Muhkeasta pooloneuleesta tuli tosi kaunis ja monikäyttöinen. Se on täydellisen lämmin talvitakin alla, mutta kaavailen myös pukevani tämän nahkatakin alle kevään tullen. Paksu Hygge Wool -villalanka sopii tällaiseen chunky-malliseen neuleeseen hyvin.

Nietos-palmikkoneule (neulottu Novita Suomivilla -langalla)

Jarnon luonnonvalkoinen palmikkoneule on aivan täydellinen perusneule, siinä on kaikki mitä voi neuleelta toivoa. Novita itseasiassa oli se, joka ehdotti tällaista klassisen tyylistä kalastajaneuletta, mikä sopi Jarnolle heti, sillä hän rakastaa juuri sellaisia. Arvostaa kuulemma erityisesti sitä, että villa ei kutise iholla, vaan neule tuntuu pehmeältä päällä.

Koiran palmikkoneule Nuttu (neulottu Novita 7 Veljestä -langasta)

Tottakai koiratkin saivat oman neuleensa! Koirien Nuttu-neule on toteutettu samalla tyylillä kuin Jarnon palmikkoneule, toki muoto on sattuneista syistä hiukan pitkulaisempi. Poolokaulus on taitettava ja hihnalle on jätetty pieni kolo niskan kohdalle.

Korpi-pipo (neulottu Novita Suomivilla -langalla)

Tästä muhkeasta piposta tuli sellainen, josta kilpailemme joka päivä. Siinä on pituutta sen verran, että sitä voi käyttää useammalla tavalla: antaa sen lököttää rennosti takaraivolla, tai taitella siitä ryhdikkäämpi.

Tundra-neuletakki (neulottu Novita Isoveli -langalla)

Vaaleasta neuletakista tuli vielä ihanampi kuin ajattelin. Se on raikas, rento ja väljä, viimeistelee asun kuin asun. Täydellinen talveen, mutta arvaan, että keksin sille käyttöä pitkin vuotta. Villatakille löytyy perinteisesti käyttöä Suomessa kesäiltoinakin.

No mitä tykkäätt? Löytyikö suosikkia? ALKOIKO NEULOMINEN KIINNOSTAA? Kaikki mallit eivät sitten olleet tässä, säästimme vielä pari yllätykseksi lehteen!

Ja kas näin saat itsellesi jonkun kuvissa vilahtavista neuleista!

✖ Osta Novitan uusi Kevät 2021 -lehti ja valitse sieltä mieluisa malli. Lehdestä löydät ohjeet sen neulomiseen.
✖ Valitse sopiva lanka haluamassasi sävyssä ja osta se esimerkiksi Novitan verkkokaupasta. Sieltä saat tarvittaessa myös puikot. Sopivaa lankaa ei tarvitse osata valita itse, lehdestä löytyy lankasuositus joka malliin.
✖ Ei muuta kuin puikot heilumaan! Hätätapauksessa: lahjo tehtävään äiti tai ystävä. Instagramissa saamamme palautteen perusteella et olisi ainoa.
✖ Jos ohjeisiin liittyen tulee kysyttävää, tiedustelut kannattaa ohjata suoraan Novitalle osoitteeseen ohjetiedustelut@novita.fi.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Pohjoisen vintageastiat

Kaupallinen yhteistyö Pentik ja Asennemedia

Rakastan vintageastioita! Olen puolivahingossa, melkein huomaamattani alkanut suorastaan harrastaa niitä. Käytännöllisenä saksalaisena en suostuisi keräilemään mitään täysin hyödytöntä, mutta astioita käytämme joka päivä, joten funktionalisti minussa suhtautuu tähän intohimoon suopeasti.

Olen aina ollut kirppishaukka ja rakastanut vanhoja kalusteita ja vaatteita, mutta vintageastioiden metsästys alkoi alunperin työn kautta. Olemme kuvanneet vuosien varrella asiakkaille paljon ruoka- ja viinikuvia, joihin tarvitaan paljon erilaisia astioita, mielellään sellaisia, jotka eivät yhdisty selkeästi mihinkään tiettyyn brändiin. Parhaat astiat ovat vanhoja, käsintehtyjä tai molempia – niillä syntyy rentoja, persoonallisia kattauksia joissa on pääosassa ruoka ja tunnelma. Ostimme astioita edullisesti kirppiksiltä kuvausrekvisiitaksi ja kierrätimme niitä säännöllisesti eteenpäin, mutta kiinnostus kasvoi ja jossain kohtaa kauneimmat astiat alkoivat pinoutua omiin kaappeihin.

Esteettisen ilon lisäksi on ollut inspiroivaa tutustua vanhojen astiasarjojen taustoihin ja suunnittelijoihin. Ei niitä tietenkään tarvitse tietää voidakseen nauttia vanhoista esineistä, mutta pienikin perehtyminen syventää suhdetta aarteisiin. Taustalla olevat tarinat ovat sitäpaitsi tosi kiinnostavia. Arjen muotoilukulttuuri heijastaa aina aikaansa, kertoo siitä miten aiemmin on eletty ja ajateltu ja mitä on pidetty tärkeänä.

Nykyään löytöjä tulee tehtyä harvemmin ja niukemmin, koska astiakokoelmamme uhkasi jossain kohtaa paisua yli käytössä olevan säilytyskapasiteetin. Kuvausrekvisiittaa kierrätämme edelleen säännöllisesti silloin kun sitä tulee, omiin kaappeihin jää ainoastaan tarkoin valitut suosikit.

Kaikki vintageastiamme ovat päivittäisessä käytössä. Emme hilloa edes harvinaisuuksia kaappeihin oikean hetken varalle, elämä on sellaiseen liian lyhyt. Käytämme suosikkejamme paljon ja usein, ne pitävät siitä etteivät ehdi kerätä pölyä.

Laajasta astiakokoelmasta oli hyötyä, kun jokunen vuosi sitten aloimme kunnostaa sukuni vanhaa taloa. Talo oli täynnä irtaimistoa, mutta vain osa siitä oli käyttökelpoista. Kaapeista löytyi isoisovanhempien häälahjaksi saama siro posliininen kahviastiasto sekä jokunen vanha vati, kannu ja jälkiruokakippo, mutta esimerkiksi kylmävarastoina vuosikymmeninä olleista perähuoneista löytyneet satavuotiaat ruokalautaset olivat kuluneet ja lohjenneet sellaiseen kuntoon ettei niitä voinut ottaa käyttöön. Jokapäiväiseen (tai mihinkään) käyttöön sopivia astioita ei siis juuri ollut.

Valkkasimme kokoelmastamme talon henkeen sopivat vintagekipot ja -kupit, loput löytyivät myöhemmin kirppiksiltä. Talon astiat muodostavat nykyään rennon ja sekalaisen kokoelman erilaisia sarjoja ja aikakausia, joille yhteistä on suomalaisuus. En ole kovin tarkka siitä sopiiko kaikki yhteen. Ei voi mennä pahasti pieleen jos yhdistelee sellaista mistä pitää. Kaikki lempparini ovat kotimaisia, sillä astioita Suomessa on aina osattu suunnitella.

Yksi suosikeistani on Pentik, jonka vintagekeramiikkaan rakastuin jo vuosia sitten. Ei minulla tainnut olla mitään muita mahdollisuuksia, sillä olen Pentik-lover jo toisessa polvessa: äitini keräilee Viinimarja-sarjaa, jota hän nimittää trauma-astiastokseen. Trauma johtuu siitä että hän vietti nuorena kaikki kesänsä kökkien sukutalojen pihojen viinimarjapensaissa ja jollain Tukholma-syndrooman logiikalla hän haluaa elää viha-rakkaussuhteessa viinimarjojensa kanssa lempiastiastonsa muodostossa. Onnekseni Viinimarjaa liikkuu hyvin kirppiksillä: pidän päässäni listaa mitä äitini kokoelmasta vielä uupuu ja keräilen niitä mukaani aina kun näen. Joululahja on joka vuosi hoidossa kauan ennen joulua.

Pentik lainasi kuva-arkistoistaan vanhoja kuvia, ihan mielettömiä!

Monen mielikuva Pentikistä perustuu vaniljantuoksuisiin myymälöihin, porokuvioituihin villaviltteihin, jonkinlaiseen keskiluokkaiseen idylliin jossa takassa palaa tuli ja joulu on koko ajan kulman takana. Ei se väärin ole, ja ymmärrän tietysti hyvin, että lappilainen kodikkuus vetoaa. Minulle 70-luvun alussa Posiolla perustettu Pentik on kuitenkin aina edustanut jotain ihan muuta, taiteilijalähtöisempää muotoilukulttuuria ja käsityötä, jossa on tekemisen tuntu.

Pentik on ollut kauan maailman pohjoisin keramiikkatehdas. Nyt Pentik on myös Suomen ainoa keramiikkatehdas ja isommista suomalaisista astiavalmistajista ainoa, joka yhä valmistaa kaiken keramiikkkansa Suomessa. Se on oikeasti ihan mieletön asia. 50 vuoden juuri täyttäneen eli juhlavuottaan viettävän yrityksen perustaja Anu Pentik suunnittelee edelleen aktiivisesti sekä käyttöesineitä että taidekeramiikkaa ja on usein ensimmäisenä aamulla tehtaalla.

Pentik oli aluksi pieni savipaja Anu ja Topi Pentikäisen perheen kelohirsisen kodin alakerrassa. Pariskunta ymmärsi pian tarvitsevansa ammattilaisia sekä suunnitteluun että tuotantoon, ja ensimmäisen taiteellisen johtajan palkkaamisen jälkeen yritys alkoi kasvaa nopeasti.

Pentik on tehnyt historiansa aikana myös paljon keraamisia taide-esineitä!

Pentikin vanhat astiat erottuvat suomalaisessa muotoiluperinteessä rustiikkisilla nyansseillaan. Eniten pidän kaikkein vanhimmista, luonnonläheisistä 70-luvun sarjoista, jotka olivat Lapin vastaus silloiselle hippiliikkeelle. Kukkien sijaan astiat huokuvat arktista luontoa. Rakastan niiden helppoutta ja monikäyttöisyyttä ja sitä miltä ne tuntuvat kädessä: vankoilta, kestämään tarkoitetuilta. Sitä ne ovatkin, sillä Pentikin kaikki keramiikka-astiat on todellakin tehty käyttöön: ne saa laittaa niin uuniin, pakastimeen, pesukoneeseen kuin mikroon.

Pentikin astiat on tehty muovaamalla, lukuunottamatta teekannuja ja kaatimia, jotka on tehty valamalla. Tehtaan mallimestari työstää suunnittelijan ideasta kipsimallin, keraamisen prototyypin ja lopulta äitimuotin, jolla astiat valmistetaan. Alusta loppuun Suomessa tehtyä keramiikkaa.

Olen supermielissäni siitä, että astiavalmistajat ovat itsekin alkaneet havahtua vintageastioidensa arvoon. Pentik on avannut tehtaansa yhteyteen Posiolle Pentik Vintage -kaupan, johon on kerätty merkin 70- ja 80-luvun aarteita. Olen nähnyt kuvia, ah mitkä apajat! Elättelen toiveita retkestä Posiolle, sitä odotellessa olen viime viikkoina nappaillut kuvia meidän kokoelmamme Pentik-helmistä.

Peter Winquistin suunnittelema Halla-sarja 70-luvulta

Suurimpia suosikkejani ovat 70-luvun alussa syntyneet Halla– ja Riekko-sarjat, joita yhdistää tummien pilkkujen täplittämä vaalea keramiikka. Taustalta löytyy tarina: Kaj Franck vieraili Posiolla Pentikin keramiikkatehtaalla vuonna 1973 ja kuuli ongelmasta, että Posion vesijohtovedessä on niin paljon rautaa, että keramiikkaan tuli poltossa ruskeita pilkkuja. Franck ehdotti asian ratkaisemista niin, että lisätään pilkkuja. Näin Hallan ja Riekon pilkullinen lasite sai alkunsa. Arvostan tällaista käytännönläheistä ajattelua: käännetään voitoksi se, mihin ei voida vaikuttaa.

Molemmat sarjat on suunnitellut Peter Winquist, joka toimi Pentikin taiteellisena johtajana 70-luvulta 80-luvun alkuun. Nyrkkisääntönä voi sanoa, että pyöreistä muodoista tunnistaa Hallan (ainakin osa teistä ehkä muistaa kaksikorvaisen klassikkomukin) ja suoremmista linjoista Riekon. Ei se ole niin tarkkaa, sekoittelemme niitä iloisesti keskenään. Sarjoja yhdistää käytännöllisyys ja helppous: nämä astiat ovat tukevia ja kestäviä ja yksinkertaisen muotoilunsa ansiosta ne sopivat tilanteeseen kuin tilanteeseen.

Kuvassa harvinaisempi lasitekokeilu herkullisen kinuskisella sävyllä.

Myös taiteilija Reidar Säreistöniemen kotimuseon yhteydessä toimivassa kahvilassa on muuten vanhat Halla-astiat käytössä!

Meillä on aika hyvin Hallaa ja Riekkoa, mutta kahvikuppeja ja teemukeja haluaisin muutaman lisää – esimerkiksi ylläolevan kuvan jättimukia on löytynyt vain yksi. Menneinä vuosikymmeninä suosittiin pieniä kahvi- ja teemukeja, ja nykyihmisen kofeiinintarpeisiin sopivia isoja mukeja valmistettiin vain vähän. Haaveilen myös kakkuvadista, koska teen usein banaanikakkua ja ainakin pari kertaa kesässä pavlovaa. Toistaiseksi Hallan iso ruokalautanen on ajanut asian hyvin.

Halla-tarjoiluvati on tosi monikäyttöinen, pidämme siinä usein hedelmiä ja vihanneksia tai tarjoilemme salaatin. Laakealle vadille levitettynä moni salaatti näyttää minusta kivemmalta kuin kulhoon pinottuna.

Hiisi-sarjaa Pentikin tehtaanmyymälässä 70-luvulla

Hallan pyöreät muodot perustuvat kellertävään Hiisi-sarjaan, joka on luultavasti tunnetuin Pentikin 70-luvun sarjoista. Sarja luolamaalaus- ja saamelaiskuvioineen olivat aikansa tuote, enää niitä ei tehtäisi. Meillä on sarjasta tuo pikkuinen, epätyypillisen tumma munakuppi.

70-luvun tummanpuhuva Miilu-sarja on niinikään muotokieleltään sukua Hallalle. Pyöreä vati on yksi suosikkiesineistäni, se seilaa huoneesta toiseen milloin mihinkin tehtävään valjastettuna. Juuri nyt: verigreippejä.

Kanerva-sarjan lautaset palvelevat milloin iltapalalautasina, milloin suitsukealustana. Pentikin vanhojen sarjojen astioissa on paljon sävyvariaatioita ja muutenkin elävät, luonnonläheiset värit.

Kanerva-kahvikupit ostin aluksi eräitä kuvauksia varten, mutta saattaa olla, että ne jäävät taloon, sillä vierailevat eläkeläiset rakastavat juoda kahvinsa pienistä kupeista. Sitäpaitsi katsokaa miten hyvin ne sopivat pirtin sävyihin!

Ruskea kuviollinen maustepurkki on Pirtti-sarjaa vuodelta 1976. Muut maustepurkit ovat peräisin Pentikin alkuajoilta, kun Pentikillä oli keramiikkatyöntekijöitä valmistava ammattikoulutus. Peter ja Anja Winquistin johdolla opeteltiin lasitusta, valutuotantoa ja käsinkoristelua. Winquistit saatiin houkuteltua Arabian tehtaalta suunnittelemaan, käynnistämään ja johtamaan 30 oppilaan keramiikkatyöllisyyskurssia, joka alkoi keväällä 1974.

Rakastan tätä harvinaisuutta, kulhoa joka kuuluu Ranua Murr Murr -linnaa varten 80-luvulla tehtyyn keramiikkasarjaan. Olemme keskustelleet siitä mikä eläin kulhon pohjalle on käpertynyt ja erinnäisen erimielisyyksien jälkeen päätyneet siihen, että kyseessä on tarkemmin määrittelemätön kissaeläin. Sarja suunniteltiin turistien ja lapsiperheiden iloksi, itse käytämme sitä karkkikippona.

Uusin löytöni on niinikään harvinaisuus, Pentikin keraaminen pöllötuikku! Pentikin väki kertoi, että se on ruotsalaisen Henrik Allertin suunnittelema. Savipajan tiloissa on pidetty aikoinaan kuukauden pituisia keramiikkasymposiumeja, joiden osallistujina oli keramiikkataiteilijoita eri puolilta maailmaa. Allert suunnitteli myöhemmin Fauna-studiomalliston, jonka tunnetuin osa on riekkolintu.

Pahaenteinen pikkupöllö istuu leivinuunin reunuksella tuomitsemassa eläviä ja kuolleita. Sillä on yllättävän suuri auktoriteetti ottaen huomioon, että sillä on korkeutta noin 15 senttiä.

Pöllöjä tehtiin aikoinaan vain pieni määrä, meillä kävi siis tuuri! Pöllö on lietsonut Instagramin puolella suurta hilpeyttä ja niinpä mietinkin olisikohan joukossanne kiinnostuneita, jos tekisin Pentikille aloitteen uudesta pienestä PÖLLÖERÄSTÄ? En voi tietenkään luvata mitään, mutta voin yrittää!

Rakastan yli kaiken näitä painavia pieniä kippoja, jotka eivät kuulu mihinkään sarjaan, vaan ovat luultavasti käsindreijattuja yksittäiskappaleita. Pentikin keramiikkatehtaalla vieraili 70-luvulla keraamikkoja monista eri maista, Amerikasta asti. Käytämme näitä pieniä kulhoja ja kippoja kaikenlaiseen, kuten sormisuolan, dipin,hillon tai pähkinöiden tarjoiluun, tai apuna kattauksessa, kun pitää olla jotain mihin nakata teesiivilä tai kananmunakuoret.

Koirien pastellisävyiset ruokakupit ovat päivittäisessä käytössä – painavat kulhot eivät pyöri pitkin lattiaa vaikka illastajat yrittävät toisinaan nuolla lasitteetkin niiden pohjalta. Vaaleanpunainen on 80-luvulla Hallan runkoon tehtyä Koivu-sarjaa, ja vaaleankeltainen luultavasti erivärisillä lasitteilla tehdystä koe-erästä, joita on myyty jo 70-luvulla Posiolla ikäänkuin outlet-mallistona. Monista muistakin sarjoista tehtiin koe-eriä eri väreillä, joten kaikenlaisia harvinaisuuksia voi tulla vastaan.

Myös puulusikka on Pentikin ja löytynyt kirppikseltä!

Kirppisonni voi olla myöten missä vaan, mutta parhaat apajat Pentikin vintagekeramiikan bongaamiseen ovat ehdottomasti nyt Itä-Lapissa Posiolla, sillä Kulttuurikeskus Pentik-mäelle on tosiaan avattu Pentik Vintage -kauppa. Siellä myydään juurikin näissä kuvissa vilahtavia vanhoja 70- ja 80-luvun sarjoja, jotka eivät ole enää vuosikymmeniin olleet tuotannossa.

Pentik-mäki on muutenkin vierailun arvoinen, ja siellä käykin vuosittain 100 000 ihmistä. Matkailukohde on saanut kestävän matkailun eteen tekemästään työstä Green Key- ja Sustainable Travel Finland -merkit.

Pentik-mäeltä löytyy inspiroivaa tekemistä ja näkemistä koko päiväksi: erilaisia näyttelyitä, Kahvikuppimuseo, tehtaanmyymälä, kahvila ja Pentik Kotimuseo eli Pentikäisen perheen entinen kotitalo, jonka alakerrassa savipaja alkoinaan aloitti toimintansa ja jossa on esillä nyt Pentikin varhaistuotantoa ja työvälineitä. Pentik-mäellä on myös Anu Pentik Galleria sekä parinkymmenen kilometrin päässä sijaitseva Pentik Kartano, pian 160-vuotias porotila, jonka pariskunta on kunnostanut taiteen kodiksi. Tila toimii näyttely- ja tapahtumapaikkana, vierasateljeena ja taidekotina. Kesäisin siellä toimii kahvila, josta saa vohveleita.

MYYTY. Maakuntaretki tiedossa heti kun löytyy sopiva hetki.

Anu Pentik Galleriassa avautuu muuten 18. helmikuuta Pentik 50 vuotta -näyttely, jossa esitellään Pentikin matka 70-luvulta tähän päivään. Juhlavuoden kunniaksi Pentik jakaa tarinoita tekijöiden, tuotteiden ja tapahtumien takaa, ja kutsuu myös asiakkaansa jakamaan omat Pentik-tarinansa kuvan tai kertomuksen muodossa! Kaikkien tarinoidensa jakaneiden kesken arvotaan kuukausittain 100€ Pentik-lahjakortti. Lisäksi sykähdyttävimmän tarinan kertoja kutsutaan vierailulle Pentikin kotiin, Posiolle.

Kiinnostaako Pentik? Entä mitäs tuumaatte kokoelmastamme, löytyykö suosikkia?

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Annan korvanapeissa

Toissayönä, kun heräsin kello neljä valvoskelemaan (pms-viikko), mietin että mitäköhän muut unettomat tekevät öisin? Minä katsoin A-studion puheenjohtajatenttiä. Kerron tämän tähän nyt alkuun varoituksen sanaksi liittyen seuraavaan lempipodcastieni (ja radio-ohjelmieni) listaukseen. Tuskinpa meillä kaikilla on ihan samanlainen maku. Eli en voi tietenkään kertoa kenenkään muun lemppareista, joten ottakaa tai jättäkää, Annan lempi-podcastit!

HS Uutisraportti podcast

Arvostan maasta kuuhun Tuomas Peltomäen avoimuutta ja kykyä heittäytyä, sanoa mielipiteensä, usein hömelöt tai epäkorrektitkin, ilman loputtomia disclaimereita. Peltomäki tuntuu olevan rajattoman kiinnostunut KAIKESTA. Politiikantoimittaja Marko Junkkari puolestaan on podcastin maadoittava voima.

Kolmas vetäjä on vaihdellut tässä seuraamieni vuosien saatossa, tällä hetkellä terävä Maria Manner on aika lailla vakkarina. Pidin paljon myös Hesarin Washingtonin kirjeenvaihtajan Anna-Sofia Bernerin (“ystävien kesken Sohvi”) kaudesta, ja hän vierailee edelleenkin silloin tällöin podcastissa etänä.

En tietenkään ole aina samaa mieltä juontajien kanssa maailman menosta, mutta se vasta tylsää olisikin.

Koska olen aikamoinen asiapertti, minua on vaikea saada nauramaan, juuri mikään huumori ei pure minuun. Uutisraportin kanssa olen joskus säikähtänyt itsekin itseäni Hangon autioilla rannoilla hekotellessani. Lopuksi suositellaan aina jotain arvaamatonta luettavaa tai seurattavaa. Pisteet yli tunnin kestosta!

JETP eli Jaa, ei, tyhjiä, poissa & Politbyroo

JETPiä vetävät ansiokkaasti toimittajat Helmiina Suhonen, Olli Seuri ja Robert Sundman ja Politbyroon juontajina toimivat politiikan asiantuntijat Sini Korpinen, Matti Parpala ja Juha Töyrylä, ruotien reippaan ironisesti myös edustamiaan puolueita (kok. ja dem.). Nämä kaksi podcastia niputan mielessäni jotenkin samaan kastiin. Tekijät ovat samanikäisiä ja saman oloisia, keskustelunaiheetkin usein samoja, tietysti kun ajankohtaisohjelmista on kyse. Molemmissa podeissa on myös usein vieraita. JETPin Olli Seurilla oli myös hieno podcast-sarja Avoin kysymys, suosittelen sitäkin. Siinä Seuri haastattelee haastattelijoita, eli lähinnä toimittajia heidän työstään, superkiinnostavaa.

Politiikkaradiosta kaikki alkoi

Politiikkaradio taisi kuitenkin olla ensikosketukseni poliittisten podcastien tai radio-ohjelmien maailmaan. Sakari Sirkkanen oli mainio, pidin myös siitä että ohjelmassa sallittiin väittely ja päälle puhuminen. Suomessa on kummallinen kulttuuri hyssytellä kiivasta keskustelua, sehän on PARASTA! Nyt Sirkkanen on siirtynyt tv:n puolelle, tosin vetäen Ylelle myös audiona kerran kuussa ilmestyvää Poliklinikkaa. Politiikkaradiossa jatkavat Tapio Pajunen, tyynen rauhallinen helmi haastattelijoiden joukossa, aisaparinaan tomera Linda Pelkonen. Ja RAKASTAN perjantaisin ilmestyvää Puheet päreiksi-jaksoa ja dosentti Heikkistä. Tervepä terve!

Pyöreä pöytä

Pauli Aalto-Setälän juontama, vuonna 2007 alkanut Pyöreä pöytä on välillä vähän boomer, mutta aina se pitää silti kuunnella. Pyöreän pöydän äärellä väittelevät vaihtelevalla kolmen hengen kokoonpanolla mm. Kaarina Hazard, Olavi Uusivirta ja Anu Koivunen, muutaman 10 hengen kaartista mainitakseni. On tärkeää ajatella asioita eri kanteilta, pystyäkseen muodostamaan oman mielipiteensä. Keskustelua ei voi koskaan olla liikaa, oppiminen auttaa aina hahmottamaan maailmaa. Joskus oman kantansa ymmärtää vasta kun huomaa väittelevänsä radio-ohjelman kanssa!

Ruben Stiller

Pidän ihmisistä, jotka kiihtyvät, ja Rubenhan kiihtyy, eikä edes yritä esittää puolueetonta. Virkistävää, kuten myös hänen tavaramerkkinsä, taitava yhdistelmä naiviutta ja sarkasmia. Papparainenhan hän on, sen hän myöntää itsekin auliisti.

Brysselin kone, Maailmanpolitiikan arkipäivää, Mistä maailma puhuu & The Ulkopolitist

Jos edellä mainituissa poliittisissa podeissa ja radio-ohjelmissa keskityttiinkin enimmäkseen kotimaan politiikkaan, niin nämä taustoittavat koko maailmaa. Kuinka tärkeää, ja tämä kaikki vain Yle-veron hinnalla!

Naisasiatoimisto

Joka viikkoinen feministinen evankeliumini patriarkaatin metkuja vastaan. Ränttiä, mutta myös hykerryttävää itseironiaa ja syvää ymmärrystä vajavaisia ihmispoloisia kohtaan. Loistavat, hauskat ja älykkäät Kaartamo & Tapanainen!

Tuplakääk & Nonsense

Näitä molempia hiukan ehkä viihteellisempiä podcasteja arvostan kovasti, vaikken aina kuuntelekaan. Tuplakääkistä en ymmärrä puoliakaan, koska en tunne juuri ketään heidän mainitsemiaan julkimoita, mutta pidän hyvin aidon oloisesta meiningistä ja vetäjien Koistinen & Simberg avoimista mielistä. Sitä paitsi on hyvä edes yrittää pysyä kärryillä mistä maailma juoruaa. Nonsensen Alexan ja Lindan kanssa olen niin eri elämäntilanteessa jo ikäänikin nähden, että aiheet eivät aina osu kiinnostuksenkohteisiini. Silti pidän tätä podia yhtenä tärkeimmistä ja toivoisin, että sellainen olisi ollut olemassa kun olin nuori nainen tai nuori äiti. Asioista puhutaan TODELLA SUORAAN. Kuuntelin vastikään synnytyksestä palautumisjakson, ja vaikka on vasta tammikuu, olen valmis myöntämään sille vuoden poditeko-palkinnon. Sillä lailla tytöt!

Kulttuuriykkönen

Kattavasti kulttuurikentältä, pitkiä haastiksia ja kisastudioita, kuuntelen valikoiden sen mukaan mikä aihe kiinnostaa. Tosin usein kannattaa kuunnella, vaikkei alunperin kiinnostaisikaan. Tekee hyvää oppia jotain uutta. Sama juttu muuten Kuusi kuvaa-haastattelusarjan kanssa. Usein ne vierailtaan puuduttavimman kuuloiset jaksot ovat tarjonneet hämmästyttäviä matkoja ihmiselämään! Leffahulluna olen erityisen kiinnostunut kuulemaan mitä uusin kisastudiolainen, elokuvatoimittaja Matti Rämö tuo perjantaipäiviimme.

UUSI! KC Karemo on Ylen uutuuksia. Tuomas Karemo on kiehtovan neuroottinen haastattelija, joka ei epäröi heittäytyä aiheeseen itsekin ja saa siten haastateltavistaan irti keskivertoa enemmän. Vasta neljä jaksoa pulkassa, mutta itkin jo ensimmäisessä, jossa tutkija Mia Öhman avaa Andrei Tarkovskia.

Kuuntelen suosikkejani Acastin ja Yle Areenan kautta, mutta löydät ohjelmat monesta muustakin kanavasta, todennäköisesti sieltä mistä yleensäkin podejasi surruuttelet. Minusta ei ole yhtään kuvaa sieltä, missä yleensä podcasteja kuuntelen, eli seitsemän rannan lenkiltäni tai öisin sängystäni, mutta kolmanneksi suurin nautintoni on laittaa ruokaa ja räyhätä podien päälle omassa kotikeittiössäni.

Kuunteluiloa!

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Rappuset ylös

Vuosi on lähtenyt vauhdikkaasti käyntiin. Hiljalleen lisääntyvä maidonvaalea, varovainen valo saa olon toiveikkaaksi. Tässä vaiheessa usein tuntuu, että jotain erityistä on alkamassa. Aina niin ei suinkaan loppujen lopuksi ole, mutta tunne on kihelmöivä ja ihmisparan optimismi liikuttavaa, vaikka loppuvuosi vähän lässähtäisikin. Elämää se sekin on, se lässähtänyt.

Edellisessä kotijutussa kerroinkin välivaiheesta kotona, kun nuorinkin poikanen oli lentämäisillään pesästä. Hänen muuttonsa takapihan vierastaloon tapahtui 16-vuotispäivän kunniaksi syyskuussa ja yhtäkkiä talo oli tyhjä. On kestänyt kauan, ja kestää edelleen, saada koti asettumaan aloilleen, vain kahden aikuisen omaksi. Ihan kuin en ihan vielä uskoisi, että saan laittaa kaiken ihan kuten itse haluan (ja vähän kuten Parkkonen haluaa).

Vaikka talomme on isohko, niin huoneita on vähän. Tarkemmin sanottuna kaksi huonetta ja keittiö. Avaruus on ylellistä, mutta vaativaa sisustaa. Makuuhuoneemme (eli koko riivatun yläkerta) on valtava ja kodikkuutta on täytynyt hakemalla hakea. Tilassa leijuu vielä muistona pienten lasten unituhina, nukuimme kaikki täällä sulassa sovussa kunnes vanhin tytär muutti Helsinkiin ja keskimmäinen melkein heti perässä. Sen ajan jättämää aukkoa on vaikea täyttää millään maailman materialla.

Tavoitteenani oli, ettemme ostaisi juuri mitään uutta, vaan pyörittelisimme niitä huonekaluja mitä meillä jo oli. Kirjoituspöytä löytyi Parkkosen studiolta, se on vain pukkijalkojen päälle nostettu vanha ovi, jonka päällä on lasilevy. Enkä oikeasti kirjoita sen ääressä koskaan, kirjoitan nytkin tuhannen mutkalla ja jalka puutuneena keittiön nojatuolissa. Mikä tahansa pinta minulle annetaankin, täyttyy se vaihtuvilla asetelmilla rakkaita esineitä. Olkoot niin, saan niistä iloa.

Vanha matka-arkku toimi pitkään kenkiensäilytyspaikkana, mutta koska suurin osa kengistä on muuttanut muualle, otti se nyt paikkansa sohvapöytänä. Matto on tavallaan uusi, mutta oikeasti vanha, vintagea ja villaa Marokosta. Rakastan sitä ja kanniskelen sitä selässäni vaihtelevasti yläkerrasta alakertaan ja takaisin.

Yläkerran päädyssä vilahtaa kylpyhuone, huone tuntuu jatkuvan silmänkantamattomiin. Mimosakimppu valaisee tilan ja vie ajatukset Etelä-Ranskaan, jonne kaipaan kovasti. Vaikka lentolakkovuoteni päättyikin, haluaisin silti lähteä seuraavalle matkalleni junalla. Ehdin jo opiskella junamatkustusta niin paljon, että sen toteutumattomuus jäi harmittamaan. Mutta vielä ei ole matkailun aika, mennään mimosalla vielä tovi.

Tauluja emme ole vieläkään saaneet seinille muutamaa poikkeusta, kuten sängyn päällä olevaa Parkkosta, lukuunottamatta. Nostelin vasta erilaisia asioita olemassa oleviin nauloihin ja vähän jo kiinnyinkin vahingossa syntyneeseen harmoniantapaiseen. Joskus välitila on ihan hyvä tila.

En tiedä seuraatteko minua jo instagramissa, mutta on tapahtunut myös seuraavaa: ostaa pamautimme vanhan pankin Hangon Bulevardilta ja aloitamme remontin nyt keväällä. Vuonna 1903 rakennettu, jälleen yksi tiilirotisko on jossain siellä alla kaunis kuin koru. Pankki, joka nyt on pizzeria, tulee olemaan studio-galleriamme, jos selviämme remontista eroamatta tai edes hengissä. Stressaa, naurattaa.

Juuri kun elämä oli hiukan helpottamassa, alkaa uusi seikkailu.

PHOTOS BY ANNA PIIROINENTOMI PARKKONEN

Viisi syytä rakastaa Euphoriaa

Kaupallinen yhteistyö HBO Nordic ja Asennemedia

Nyt on kyllä pakko ihan hetken hehkuttaa, että saan työkseni kirjoittaa tämänhetkisestä lempisarjastani! En ole nimittäin erityisesti salannut tosiasiaa, että Sam Levinsonin käsikirjoittama ja ohjaama Euphoria on parasta mitä television puolella on tehty moneen vuoteen, enkä ole yksin mielipiteeni kanssa, sillä sarja on ollut valtava suksee. Osin Levinsonin omiin huumehuuruisiin nuoruudenkokemuksiin pohjautuva, high school -nuoriin keskittyvä sarja on herättänyt kansainvälisesti paljon keskustelua ja shokeerannutkin, sillä sarja on aika graafinen niin seksin kuin väkivallan osalta eikä varsinaisesti säästele katsojaa.

Sarjan ainoa miinus on, että ensimmäisessä kaudessa on vain kahdeksan jaksoa, mutta ne ovat niin timanttisia, että voin antaa tämän anteeksi.

Euphorian kovasti odotettu toinen tuotantokausi on toistaiseksi jäissä vallitsevan pandemian takia, mutta meidän true fanien suunnattomaksi iloksi on tuotettu rajoitusten puitteissa hyvin pienellä tuotantotiimillä, vain muutaman näyttelijän voimin, kaksi erikoisjaksoa. Toinen on jo katsottavissa ja toinen julkaistaan 25. tammikuuta – eli aivan pian! En spoilaa mitään Ruen näkökulmasta kuvatusta ensimmäisestä erikoisjaksosta, mutta RAKASTIN sitä enkä malta odottaa toista jaksoa, joka keskittyy puolestaan Julesiin.

Seuraa viisi syytä katsoa (ja rakastaa) Euphoriaa.

✖ Kokonaisuus yksinkertaisesti toimii.

Tiukasti käsikirjoitettu ja ohjattu sarja vyöryttää katsojan silmille visuaalista tykitystä ja tarinan, jonka imuun jää kiinni. Vuoroin kiihdyttävä ja hidastava kerronta on suoraviivainen, ei kiertele tai vihjaa vaan menee suoraan ytimeen. Sarja kuvaa irrallisuutta ja ulkopuolisuutta universaalilla tavalla ja silti kommentoi juuri tätä aikaa, jonka nuoret eivät muista maailmaa ennen sosiaalista mediaa. Surullisuudestaan ja ajoittaisesta synkkyydestään huolimatta se ei ole epätoivoinen, vaan sykkii villisti ja haluaa elää.

Myös: kimaltavat meikit ovat alkaneet toden teolla kiinnostaa!

✖ Hunter Schafer & Zendaya (ja muutkin näyttelijät).

Upea Hunter Schafer tekee sarjassa debyyttiroolinsa kaupungin uutena tyttönä, Jules Vaughnina, ja hurjan hienosti tekeekin. Valtava karisma nuoreksi naiseksi, lähestulkoon taikaa – vai onko se vain minä? Serious girl crush ilmoilla jo ensimmäisestä Euphoria-jaksosta lähtien (sittemmin olen toki katsonut ekan kauden kahdesti läpi).

Ei voi puhua Hunter Schaferista antamatta tilaa myös Zendayalle, joka voitti nuorimpana koskaan palkittuna näyttelijänä Emmyn ilmiömäisestä pääroolistaan Euphorian kertojana Rue Bennettina. Välillä on todella vaikea erottaa, että 17-vuotias huumeaddikti Rue on fiktiivinen henkilöhahmo eikä suinkaan Zendaya itse.

Sarja on maagisimmillaan, kun nämä naiset ovat ruudussa yhtäaikaa.

Näyttelijävalinnat ovat muutenkin onnistuneita: Jacob Elordi tunne-elämältään häiriintyneenä jalkapallolupauksena ja Eric Dane hänen isänään, Angus Cloud sairasta äitiään hoitavana huumediilerinä, Barbie Ferreira koulutyttönä, joka haluaa eroon epävarmuudestaan ja siinä sivussa neitsyydestään.

“HERE FOR THE SNACKS”

Musiikki on mieletön.

Harvassa sarjassa käytetään musiikkia niin taitavasti kuin Euphoriassa. Musiikki rytmittää kohtauksia ja virittää tunnelman oikealle taajuudelle ennen kuin mitään on oikeastaan edes tapahtunut. Sarjan tuottajaa, Drakea lienee kiittäminen sarjan vahvasta musiikkivetoisuudesta.

Soundtrack vilisee nykymusiikkia ja sarjan lopussa kuullaan myös Zendayaa, joka on paitsi näyttelijä myös laulaja. En kerro enempää etten spoilaa.

Sarjan viralliseksi säveltäjäksi palkattiin brittiläinen lauluntekijä-räppäri-tuottaja Labrinth, joka teki työnsä niin hyvin, että sai kaksi Emmy-ehdokkuutta ja voitti toisen. Score on todella onnistunut, kietoutuu osaksi sarjan DNA:ta ja puhuttelee minua jollain alitajuisella taajuudella, joka jää rätisemään päähän päiviksi.

Elektronisia soundeja, R&B:ta ja hiphopia villinä mashupina sekoitteleva score löytyy vihdoin Spotifyssa omana soittolistanaan (kuuntele ainakin Forever, Formula ja The Lake). Vartavasten elokuvaa tai sarjaa varten kirjoitettu alkuperäismusiikki ei välttämättä toimi kuulijan korvaan sellaisenaan, mutta itse kuuntelen niitä usein. Ne toimivat myös loistavana taustana kirjoittamiselle, koska ovat monesti osin tai kokonaan instrumentaaleja.

Laajemmin sarjan musiikkia voi fiilistellä tästä soittolistasta.

Elämän koko kirjo.

Hyvän mielen viihteelle on aikansa ja paikkansa: välillä pitää saada nostaa aivot narikkaan ja olla vaan. Mutta sellaiset sarjat eivät ryömi ihon alle, nosta karvoja pystyyn, sysää ajatuksia liikkeelle ja aiheuta tunnekuohuja. Euphoriassa on läsnä elämän kauneus ja kammottavuus ja kaikki mitä löytyy väliltä. Samalla se onnistuu olemaan viihdyttävä, lämmin, jopa hauska.

Sarja ristivalottaa tarinoitaan ja näyttää niiden molemmat puolet. Nate Jacobs (Jacob Elordi) on jonkinlainen high school -versio Amerikan Psykon Patrick Batemanista, mutta hänen käytöksensä asettuu kontekstiin, kun selviää keneltä hän on sen oppinut. Sarja ei suinkaan tee henkisestä ja fyysisestä kaltoinkohtelusta hyväksyttävää, vaan näyttää kuinka se useammin on kuin ei ole osa surullista opittua jatkumoa. Kaikki mitä koemme jättää jälkensä, jää meihin, säteilee meistä ulos.

Mielenterveysongelmat näkyväksi.

Sarja kuvaa tämän päivän teinien todellisuutta paikoin järkyttävällä tavalla, joka on herättänyt myös kritiikkiä: kaikki eivät tunnista sarjasta omia kokemuksiaan. Zendaya totesi hyvin jossain haastattelussa, että vaikka ei itse olisi kokenut juuri näitä asioita, se ei tarkoita etteikö niitä valitettavasti kokisi moni muu joka päivä.

(Mistä muuten on syntynyt tämä taiteeseen ja kulttuuriin kohdistuva samaistumisen vaatimus? Miten mikään teos voisi kiteyttää kaikkien maailman ihmisten kokemuksen, ja miksi edes pitäisi?)

Sarjassa moni hahmo painii apatian, stressin, ahdistuksen ja masennusoireiden kanssa. Ne ovat hälyttävässä kasvussa olevia, todellisia ongelmia. Vaikka aiheet ovat surullisia, rakastan realismia, lämpöä ja inhimillisyyttä jolla niitä käsitellään, ja että ne ylipäänsä tehdään näkyviksi, annetaan tilaa asioille, joista perinteisesti on vaiettu. Mielenterveysongelmia ei kuvata poikkeuksellisina tai huono-onnisen yksilön ominaisuuksina, vaan näytetään koko tarina: kuinka ympäristö, kasvatus, kokemukset ja traumat kaikki osaltaan vaikuttavat.

Rue Bennettin silmin näytetty addiktion kuvaus on myös hienosti, uskottavasti rakennettu ja teema saa myös ensimmäisessä kahdesta erikoisjaksosta paljon tilaa.

Raikkaat representaatiot.

Jules on transnainen, samoin kuin häntä näyttelevä Hunter Schafer. On ihan mahtavaa, että transrooliin on valittu transsukupuolinen näyttelijä. Aihe on ollut Suomessakin pinnalla viime syksynä, sillä ei suinkaan ole yhdentekevää millaisia transrepresentaatioita meille näytetään: ne vaikuttavat asenteisiin ja valitettavasti juuri transihmiset ovat rakenteellista syrjintää kokevana vähemmistönä yhtenä kaikkein haavoittuvimpien joukossa.

Merkittävältä tuntuu myös, että Julesin transsukupuolisuutta ei erityisesti korosteta eikä se ole sarjassa aiheena tai pääasiallisena ahdistuksen aiheuttajana. Se itseasiassa tulee esiin ohimennen vasta kolmannessa jaksossa. Euphoria on tavoittanut yli miljoona katsojaa, se on valtava määrä ihmisiä. Tällaiset representaatiot todella muuttavat sitä miten suhtaudumme asioihin. Tällaisiakin tarinoita tarvitaan.

Hunter Schafer on ollut mukana Julesin hahmon käsikirjoittamisessa. Käsikirjoittaja-ohjaaja Sam Levinson on kertonut muutenkin luoneensa hahmojen tarinat yhdessä näyttelijöiden kanssa, keskustellen heidän kanssaan siitä miten he kokevat hahmojensa kehityksen. Tuntuupa freesiltä, että jotain näin hienoa on saatu aikaan yhteistyöllä, ilman neromyytillä ratsastavaa, omissa visioissaan leijailevaa ohjaajaa. Näin rankkoja aiheita kuvatessa se tuntuu myös tärkeältä. Voin kuvitella, että kaikkien kohtausten kuvaaminen ei ole ollut helppoa.

NO JOKO KIINNOSTUIT? Vai oletko jo nähnyt ensimmäisen kauden ja olet valmis siirtymään erikoisjaksoihin? Tulkaa kommenttilootaan keskustelemaan mun kanssa aiheesta, mutta jos kommenttinne sisältävät spoilereita, VARUSTATTEHAN NE VAROITUKSELLA. Tämä on tärkeää, ettei pilata mitään niiltä, jotka eivät ole vielä ehtineet sarjan pariin.

Euphorian ensimmäinen kausi ja ensimmäinen erikoisjakso ovat katsottavissa suoratoistopalvelu HBO Nordicissa, itseoikeutetusta hyvien sarjojen kodista. Olemme tykänneet tosi paljon myös seuraavista:

Killing Eve, Succession, Sharp Objects, The Handmaid’s Tale, Big Little Lies, Chernobyl, True Detective, The Affair, Here and Now ja Westworld. Omista vanhemmista suosikeistani myös Girls löytyy sieltä.

Niin, myös hillittömän hieno Normal People on lisätty nyt valikoimiin! Seuraavaksi ajattelimme katsoa The Undoing -uutuutta, jota moni tuttu on kehunut. Kiinnostaa myös ensimmäinen suomalainen HBO-tuotanto Eristyksissä, joka sai viime vuoden puolella ensi-iltansa.

Onko muita HBO-vinkkejä? Antakaa tulla!