Äitienpäivä ehti matkaanlähtötohinoideni keskellä jo vaihtua uuden vuorokauden puolelle, mutta aihe ei onneksi vanhene! Seuraa siis kymmenen asiaa, jotka olen oppinut äidiltäni. Vaikka olin mustissa pillifarkuissa ja maihinnoususaappaissa maleksivana teinityttönä sitä mieltä, että äiti on väärässä oikeastaan kaikesta, olen sittemmin huomannut, että minä se olin väärässä, sillä äiti on elänyt tällä pallolla yli kolmekymmentä vuotta kauemmin kuin minä ja tietää melkein kaiken tärkeän maailmassa.
Lontoossa vuonna 1977 (minä käytin sittemmin tuon laukun päällä roikkuvan mokkatakin puhki)
Kaikki on mahdollista, jos on valmis tekemään töitä sen eteen.
Kun olin kaksitoistavuotias, muutimme keskelle tornionjokilaaksolaista maaseutua edesmenneen isotätini vanhalle tilalle. Pihapiirissä oli talon lisäksi talli, lato ja aitta, huoneeni ikkunan alta aukesi niitty. Hevosiin hurahtaneella ei kestänyt kauaa oivaltaa, että puitteet suorastaan kutsuivat – elleivät jopa huutaneet – kesähevosta. Äiti sanoi, että senkun, jos saat sen järjestymään itse. Tämä ei suinkaan ollut vilpitön yritys opettaa tyttärelle elämästä jotain arvokasta. Äitini pelkäsi hevosia kuollakseen eikä halunnut niitä pihapiiriimme, mutta hän ei uskonut hetkeäkään, että lapsi saisi omin avuin aikaan mitään näin monimutkaista – hevoshankkeelle oli toisinsanoen turvallista myöntää näennäinen lupa.
Mutta niin siinä vaan kävi, että laskin budjetin ja säästin rahat, valjastin naapurin papan rakentamaan laitumelle vanhoista heinäseipäistä aitauksen (minä kannoin heinäseipäät paikalle, hän kaivoi ne maahan) ja kunnostamaan tallista yhden karsinan (sellaisen, josta heppa näki länkkärioven yli suoraan pihapiiriin). Naapurin maanviljelijältä sain heinät, ystävän isä suostui hevoskärryn kuljettajaksi. Sinä kesänä ikkunastani näkyvällä niityllä torkkui ensimmäinen heppa monista tulevista, pullea musta poni, jonka kanssa laukkasin pitkin metsäaukioita aina kun sain sen hereille. Kerran äitinikin uskaltautui sitä silittämään, varmaankin shokkitilassa jonka suunnitelmani systemaattinen läpivienti oli aiheuttanut.
Tämän tarinan opetus saattoi olla tahaton, mutta sen jälkeen äitini ei enää kertaakaan kyseenalaistanut päättäväisyyteni rajoja siksi, että olin lapsi, vaan kannusti kaikessa mitä keksin haluta ja tehdä (no, festarireissuista joita teinivuosina tein hän ei ollut ihan yhtä innoissaan kuin toisista suunnitelmistani). Siksi uskalsin perustaa parikymppisenä toiminimen, myöhemmin yhden ja sitten toisen osakeyhtiön, enkä ole juuri pysähtynyt miettimään, että mitäs sitten, jos kaikki meneekin päin seinää. Useimmat suunnitelmat onnistuvat, jos on valmis näkemään niiden eteen vaivaa. Ja ne, jotka epäonnistuvat – no, niistä oppii kaikkein eniten.
Muuta työksi se mitä jokatapauksessa teet.
Silloin kaksitoistavuotiaana heppahulluna en oikeastaan ajatellut mitään muuta kuin hevosia (ja vähän poikia, jotka olivat enimmäkseen tylsiä, koska eivät halunneet puhua hevosista). Silloin kun en voinut viettää hevosten kanssa aikaa, piirsin niitä. Kaikkialle. Kouluvihkoihin, puhelinluettelon kanteen, luonnoslehtiöihin. Olin aika hyvä ja äitini ehdotti, että piirroksistani tehtäisiin postikorttisarja. Hän oli nähnyt kuinka kirjakaupoissa myytiin ihan menestyksellä huomattavasti huonompia postikortteja ja oli varma, että päihittäisin kilpailijat kepeästi. Valokuvaus vei sitten mennessään eikä postikorttisarjaa tullut, mutta opin äidiltäni kyllä kyvyn nähdä mahdollisuuksia asioissa, joita jokatapauksessa rakastin ja tein. Jari Sarasvuo on puhunut tästä sittemmin paljon, mutta anteeksi vaan Jarppa, minun äitini oli ensin.
Tämä blogi on osuva esimerkki. Olen kirjoittanut siitä saakka kun kynä pysyi kädessä, kuvaamaan aloitin teinivuosina kun löysin kaapista äidin vanhan pokkarikameran. Vuosia myöhemmin perustin päähänpistosta blogin, joka tarjosi paitsi julkaisukanavan vimmaiseen itseilmaisun tarpeeseen, myös tavan elättää itseni.
Sukupuoli ei määritä sitä mitä me olemme.
Minua ja veljeäni ei koskaan kohdeltu eri tavalla siksi, että olimme eri sukupuolta. Johtuu ehkä siitä, että äitini kasvoi aikoinaan kolmen veljen keskellä eikä ollut yhtään tyytyväinen siihen, että sai ainoana tyttönä osakseen erilaisia odotuksia tai vaatimuksia kuin veljensä. Ajat olivat silloin tietysti toiset. Meidän kasvatuksemme oli onneksi melko sukupuolineutraali, vaikka 80-luvullakaan ei sellaisesta vielä puhuttu. Minä rymysin polvet mudassa, painin veljeni kanssa, hypin lätäköissä ja jahtasin sisiliskoja. Oli minulla myös viidennen ikävuoden Vaaleanpunainen Vaihe ja sekin oli äidille ok. Kiipeilin puissa vaaleanpunaisissa mekoissani ja rakensin majoja niin korkealle, että neljä vuotta nuorempi veljeni ei yltänyt niihin.
Äitini ei suhtautunut lastensa tulevaisuuteenkaan sukupuoliodotusten kautta. Hän piti aivan yhtä mahdollisena ja arvokkaana sitä, että minusta tulisi taiteilija, eläinlääkäri, kotiäiti tai Nokian johtaja. Tekniikkayrityksen johtamisesta en ole sentään koskaan haaveillut, mutta äidilleni kuuluu kiitos siitä, ettei minulle ole tullut ikinä mieleenkään, että olisi olemassa asioita joihin en naisena kykenisi tai halutessani yltäisi.
Olen aivan hyvä just tälläisenä kuin olen.
Äitini ei koskaan yrittänyt ohjata minua mihinkään suuntaan tai muuttaa minussa mitään, hän vain tuki kaikkea mistä olin kiinnostunut. Kun olin intohimoisen innostunut muinaisista kulttuureista ja halusin olla arkeologi, äitini vei minut museoon katsomaan muinaisten egyptiläisten näyttelyn niin monta kertaa kun halusin. Tykkäsin piirtää, maalata ja kirjoittaa, joten minulla oli aina kyniä, papereita ja värejä. Haaveilin myös eläinlääkärin ammatista eikä äitiä haitannut yhtään, että huoneestani tuli joksikin aikaa eläinsairaala – hän toi sinne laastareilla teipattuja pehmoeläinpotilaita. Rakastin laulaa ja kailotin kotona yhtenään, joten hän vei minut kuoroon.
Sain kotoa vankan uskon itseeni ja luulen siksi selvinneeni kohtalaisen pienillä kolhuilla niistä vuosista, kun olimme muuttaneet Suomeen, en puhunut vielä kieltä ja jouduin silmätikuksi kaikissa kouluissa, joihin menin. Minua kiusattiin ihan kaikesta – siitä miten puhuin ja pukeuduin, millaista musiikkia kuuntelin, mistä olin tullut, mitä harrastin. Jopa naamatauluni ja nimeni olivat väärät. Ei tullut hyvä mieli enkä vieläkään juuri välitä vierailla pohjoisessa, mutta en myöskään ajatellut kertaakaan, että ne olisivat olleet oikeassa. Äidiltä opittua sekin, että rumilla sanoilla tulee kertoneeksi enemmän itsestään kuin sanojen kohteesta.
Periksi ei anneta! Mutta joskus kannattaa vaan antaa olla.
Äitini on sinnikkäin ja vahvin ihminen, jonka tunnen. Hän ei koskaan luovuttanut tai mennyt tiukassa tilanteessa paniikkiin, edes silloin kun ajoimme Australiassa kahdeksankaistaisella moottoritiellä satakaksikymmentä kilometriä tunnissa, taivas repesi auki ja alkoi sataa niin kovaa, ettei autosta näkynyt edes konepeltiä. Äidiltä olen oppinut tietyn kylmäpäisyyden: hätääntyminen ei auta. Joka tilanteesta selviää kyllä, kun vaan käyttää vähän järkeä. Äidiltä olen oppinut senkin, että on viisautta myös tietää milloin antaa olla ja siirtyä eteenpäin. Mitään hyvää ei synny vääntämällä väkisin.
Elämä on seikkailu, mutta ei se kotiovelta tule hakemaan.
En tiedä onko äitini koskaan pelännyt uutta, mutta jos on, hän ei ole antanut sen hidastaa. Hän on muuttanut maailmalle opiskeluiden ja töiden perässä, asunut milloin Utsjoella, milloin Lontoossa, oppinut siinä sivussa neljä tai viisi tai kuusi kieltä. Maapallon toiselle puolelle Australiaan hän muutti isäni ja vastasyntyneen meikäläisen kanssa siksi, että heillä vaan oli sellainen fiilis. Sitä ennen he toki vähän matkustelivat, koska mitäpä muutakaan pienen vauvan kanssa tekisi? Minä olen nukkunut rintarepussa havaijilaisen palmun alla, autossa matkalla Saudi-Arabiaan, kanadalaisilla lentokentillä ja Berliinin rautatieasemalla, jossa minusta on kuva kun torkun isäni veljen sylissä.
Ihailen yli kaiken tätä asennetta. Elämässä voi keskittyä joko hidasteisiin ja haasteisiin, tai sitten nähdä kaikki mahdollisuudet, ovet ja ikkunat. Ja sen, että maailma on auki, jos vaan haluaa mennä.
Pönttö huumorintaju.
Olen perinyt äidiltä myös huumorintajuni ja se on näkökulmasta riippuen hyvä tai huono asia. Me viihdymme yhdessä erinomaisesti, koska voimme vapaasti viljellä sarkasmia, mustaa huumoria, aivan kauheita puujalkavitsejä ja erilaisten kielten sekasotkua ja niiden tarjoamia sanaleikkejä, jotka ovat todennäköisesti hauskoja vain sellaisen perheen mielestä, joka tietää millaista on kolmikielinen elämä.
Ole aina ystävällinen – mutta tarvittaessa myös tiukka.
Olen aina tiennyt, että ystävällisyydellä pääsee maailmassa pidemmälle kuin melkein millään muulla. Sen olen oikeastaan oppinut molemmilta vanhemmiltani. Tämän äitini opin olen sen sijaan oivaltanut vasta viime vuosina: pitää olla silti valmis puolustamaan rajojaan, oikeuksiaan ja ajatuksiaan. Jos rajoja ei aseta itse, joku muu tekee sen puolestasi ja siitä ei seuraa koskaan hyvää.
Äitini on vasta eläkkeelle jäänyt opettaja, joka oli tosi tykätty oppilaidensa joukossa. Saattaa liittyä myös äitini huumorintajuun, mutta uskon sen johtuvan ennen muuta siitä, että hän oli rento ja reilu, mutta samaan aikaan äärimmäisen napakka silloin kun tilanne sitä vaati. Sellaisella voittaa jopa vallattomien teinien kunnioituksen.
Kahvilla käyminen on parasta.
Meillä on äidin kanssa yhteinen harrastus: tykkäämme kahvitella. Parhaat kahvitteluolosuhteet ovat sellaiset, että seura on tuttu eikä tarvitse puhua ellei huvita, vaan voi uppoutua lehteen tai ohikulkijoiden tuijotteluun. Kahvi kaipaa kaverikseen tuoretta pullaa ja pullan pitää olla niin hyvää, että se on kaiken siihen upotetun sokerin, voin ja valkoisen vehnän väärti. Pulla on myös vähemmän epäterveellinen, jos sen syö osissa. Tiedättehän, puolitetaan pulla ja päätetään syödä vain toinen puolikas. Ja sitten vähän myöhemmin syödään se toinen. Yleisesti tunnettu tosiasia.
Kirjat ovat elämä.
Äitini luuhasi opiskeluvuosinaan kaupungin kirjakaupoissa ja luki kirjoja seisten hyllyjen välissä, jottei tarvitsisi ostaa niitä. Hän on nopein lukija jonka tiedän, joten hän kahlasi todennäköisesti läpi melkoisen määrän teoksia ennen kuin valmistui englantilaisesta filologiasta.
Olin käynyt äidin kanssa kirjastossa pikkutytöstä asti ja oppinut, että kirjat ovat ikkunoita uusiin maailmoihin. Siitä tiedosta oli paljon iloa silloin kun asuin pohjoisessa, heppahulluus oli vaihtunut musiikin diggailuun, janosin ihmisiä ja elämää ja haaveilin päivät pitkät elämästä missä tahansa muualla. Olin oppinut jo lukemaan suomeksi ja luin kaiken minkä sain käsiini vanhojen Valittujen Palojen jatkokertomuksista äidin hyllystä löytyneisiin intiaaniromaaneihin, sotakirjoihin ja Agatha Cristien dekkareihin. Ylitornion kunnankirjaston nuorten osasto oli nopeasti luettu läpi, joten siirryin aikuisten puolelle ja ahmin aivan kaikkea Kafkasta Eeva Kilven runoihin. Monet niistä piti tosin lukea myöhemmin uudestaan – esimerkiksi Dostojevskin klassikkoteosten suomenkieliset laitokset aukesivat (ei kovin yllättäen) melko kehnosti, kun oli kieltä vasta pintapuolisesti ymmärtävä teini.
Ehdin lukea nykyisin vähemmän kuin toivoisin, mutta yöpöydällä on aina pino sopivaa hetkeä odottavia kirjoja. Lukeminen edustaa minulle suurinta ja kauneinta rentoutumisen muotoa: mikään ei piippaa, pirise eikä vaadi huomiotani, on vain minä, kirja ja loputtomasti aikaa. No, joskus aikaa on vain sporamatkan verran, mutta lukiessa se tuntuu hyvällä tavalla ikuisuudelta. Siltä, että kävin jossain ihan muualla.
Kiitos äiti! Olet ollut minulle paras äiti, jonka olisin voinut toivoa. Päivän myöhässä: onnea kaikille äideille, onnea tuottavaa tähtipölyä kaikille äidiksi haluaville ja valoa heille, joiden äidit eivät ole enää joukossamme.
