Koko syksyn kestäneen väriloiston jälkeen on ollut niinsanottuja vaikeuksia hyväksyä märkä harmaa apatia, joka on puolihuomaamatta valunut koko kaupungin ylle. Nouseminen aamuisin? Uroteko, johon vaaditaan tunti torkutusta ja keittiöstä leijaileva kahvintuoksu (paitsi niinä järkyttävinä aamuina kun mies on lähtenyt seitsemältä kuvauksiin, sänky on aivan tyhjä kun torkutus alkaa ja kahvi on pistettävä tulelle ihan itse). Hoidan työhön liittyvät tapaamiset mieluiten puhelinkeskusteluina, joita varten ei tarvitse käydä suihkussa saati mennä ulos. Koirakin on yhä sairaslomalla ja kävelee vain puistonkulmaan ja takaisin, joten sekään ei tarjoa syytä liikkua korttelia kauemmas.
Mutta ei se mitään. Olen ehkä ensimmäistä kertaa oikeasti sisäistänyt sen, että on ok olla tähän aikaan vuodesta väsynyt ja vetämätön, nukkua enemmän, kaivata enemmän aikaa aamuisin, ottaa iltaisin iisisti sen sijaan että täyttää kalenterin treffeillä ja tekemisellä. Onneksi juuri nyt on elämäntilanne, joka joustaa. Useimpina aamuina ei ole pakko olla missään ennen kymmentä, eikä tarvitse huolehtia kuin itsestään ja yhtä aamu-unisesta pikkuperheestään. Taitaa tosin olla niin, että mies ja koira ovat viime aikoina huolehtineet minusta paljon enemmän kuin minä heistä. Tuntuu hassulta ja samaan aikaan niin hyvältä. Siitä on pitkä aika kun minusta on viimeksi huolehdittu.
Kuvat on otettu pari viikkoa sitten juuri ennen kuin lumi laskeutui maahan, muuttui muutamassa päivässä loskaksi ja alkoi jokatalvinen eipäs-juupas-hännänveto, jossa sääjumalat eivät osaa päättää lähettäisivätkö helsinkiläisten iloksi lumipyryn, loskamyrskyn, räntää vai räkää. Oli ehkä sunnuntai niinkuin nytkin, päivä oli jokatapauksessa kiireetön, koska lähdimme kävelylle. Syksy oli kauneimmillaan, aurinko paistoi viimeistä päivää tavalla joka ei tuntunut ollenkaan lokakuun lopulta.
Sää ei ollut vielä harmaa, mutta takki oli! Harmaiden takkieni sotilaallinen rivistö on nimittäin saanut joukkoonsa uuden sotilaan. Sain tovi sitten valita Filippa K:n syysmallistosta muutaman vaatteen ja poimin sieltä takin, jonka pörröinen pinta sai ajatuksen talvesta tuntumaan välittömästi siedettävämmältä. Takissa on villaa, mohairia ja alpakkaa, kyllä lämmittää koleina aamuina kun olisi aivan missä tahansa mieluummin kuin aivot kohmeessa kolmosen ratikkapysäkillä. Mikä siinä muuten on, että harmaa sää vetää mielen matalaksi, mutta takista harmaa tekee täydellisen?
Tykkään hulluna takeista, jotka eivät tyydy vain tarjoamaan suojaa säätä vastaan, vaan toimivat katseenvangitsijoina. Mistä ne tunnistaa? Ainakin siitä, että joka toinen vastaankävelevä tuttu kysyy mistä takki on peräisin. Ja siitä, että takki tekee tavallisestakin asusta vähän enemmän. Rennomman tai skarpimman, kiinnostavamman, ylellisemmän.
Tykkään pörröisen takin grungeviboista kun sen yhdistää lököttävään pipoon, minimekkoon ja maihareihin. Toimii todistettavasti tennareidenkin kanssa rentona arkiasuna, joka on jotain muuta kuin iänikuinen farkut ja villapaita -yhdistelmä. Takin alla vilahtava mekkokin on muuten Filippan, hankittu melkein kymmenen vuotta sitten ja yhä suosikkivaatteitani. Skarpimman siluetin samaan settiin saa vaihtamalla kengät korkeisiin korkoihin tai teräväkärkisiin kävelykenkiin. Mekonkin tilalla voisi olla piukat harmaat pillifarkut ja väljä villapaita. Hmm…Pitääpä kokeilla, painella menemään ihan muina luksusgrungemuijina.
Ajattelin joskus, ettei ihminen tarvitse kuin yhden paksumman takin. Sittemmin tajusin, että jos asuu leveysasteilla, joissa on puolet vuodesta takkikeli, takki on todennäköisesti se vaatekaapin kaikkein käytetyin vaate. Yhdelläkin hyvällä toki pärjää, mutta ei se totisesti väärin ole, jos niitä roikkuu eteisessä useita. Tingin mieluummin niistä muista vaatteista tai vaikka laukuista. Olen omistanut joskus kymmenenkin samanhenkistä laukkua ja käyttänyt niistä silti aina yhtä kahta samaa. Takkikokoelmasta sen sijaan on jatkuvassa käytössä oikeastaan kaikki.
Ehkä pitäisi suhtautua vallitsevaan harmauteen samalla tavalla kuin täydelliseen harmaaseen takkiin: kietoutua sen sisään ja keskittyä pysymään lämpimänä. Vielä hetken hämärtyy, sitten onkin jo joulu.
PHOTOS BY JARNO JUSSILA
