✖ SANTORINI, GREECE
Santorini on kuukaudesta toiseen yksi blogini suosituimmista hakusanoista, vaikka sinne tekemästäni työmatkasta on jo tovi aikaa. Kirjoitin saaresta jutun Elleen, ehkä teistä jotkut lukivatkin sen. Kuvia ja vinkkejä jäi kuitenkin jutusta rutkasti yli, joten ajattelin (kun kerran kiinnostelee!) koota niistä teille muutaman kirjoituksen tänne internetiin, jossa sivutila ei lopu kesken. Hajannaisia havaintoja kirjasinkin tien päällä muistiin – ja ensivaikutelman siitä, miltä maailma näyttää kalderan eli romahtaneen tulivuoren reunalla. Santorinilta sai niin hengästyttäviä kuvia, että on oikeastaan kansalaisvelvollisuus julkaista loputkin.
Syksyisessä loskassa tarpovia meikäläisiä saattaa lohduttaa tai olla lohduttamatta tieto, että juuri tähän aikaan vuodesta Santorinilla näyttää tältä. Talvi toki tulee Kreikan saaristoonkin, mutta lämmintä on silti pitkälle syksyyn. Olimme reissussa lokakuussa, päivisin asteet nousivat kahteenkymmeneen viiteen, iltaisin oli viileää ja piti pukea hellemekkojen päälle pitkähihaisempaa. Lokakuu onkin sesongin loppu, sen jälkeen suurin osa saaren hotelleista ja ravintoloista sulkee talveksi ovensa avatakseen ne uudestaan loppukeväästä.
Aivan alkuun on pakko saada yksi pakkomielle ulos systeemistä ja kirjoittaa Kapari Natural Resortista, jota olen ajatellut vähintään kerran kuussa siitä saakka kun vietimme siellä nuo muutamat unohtumattomat päivät. Kuusi vuotta sitten perustettu putiikkihotelli on moneen kertaan palkittu ja valittu Kreikan saariston kauneimmaksi, eikä kukaan meistä ihmetellyt yhtään sen jälkeen kun jeeppi kurvasi pientä ja mutkittelevaa kylätietä pitkin hotellin pihaan. Paikka on pieni – huoneita on yhteensä alle viisitoista – ja epätodellisen kaunis. Koko paikka hohtaa, kun pilvettömältä taivaalta loistava aurinko heijastuu valkoisiin kivimuureihin. Kalderan jyrkänteeltä avautuu huimaava näkymä tulivuoren vedentäyttämään kraateriin.
Jokainen, joka on koskaan käynyt tuolla sirpinmuotoisella saarella, muistaa varmasti sen hetken, kun kirjaimellisesti valkeni, että kaikki Santorinin talot ja melkein kaikki muukin on maalattu valkoiseksi. Mutkittelevat pienet polut jotka pujottelevat pitkin jyrkänteen reunaa talojen välissä, jyrkät portaat jotka johtavat ylös ja alas seuraaville poluille, penkit, kyltit… Kaikki valkoista. Ja kaikkialla on valtavia kaktuksia ja mehikasveja, uneliaita kissoja ja tuo sama pohjoisen pimeydestä matkustaneen silmiä häikivä, hohkava valo. Välillä tuntui kuin olisi pudonnut postikorttiin.
En osaa oikein päättää mikä oli Kaparissa parasta, mutta kärkikolmikkoon yltää ainakin aamiainen. Kirkkaasti paras hotelliaamiainen, jonka olen koskaan saanut! Harmittaa, etten saanut siitä kovin kummoisia kuvia – oli niin kiire hotkia lautaset tyhjiksi ettei tullut mieleenkään kaivaa kameraa esiin. Rakastan kreikkalaista ruokaa yli kaiken ja iloitsin siitä, ettei keittiö sortunut tarjoamaan kaikille vähän kaikkea, vaan keskittyi paikallisen ruoan parhaisiin paloihin. Kuten taivaallisen pehmeään kreikkalaiseen jugurttiin hunajalla ja hedelmillä, fetalla ja pinaatilla täytettyihin piirakkoihin, mausteisiin makkaroihin, erilaisiin pehmeisiin juustoihin, tuoreisiin tomaattisiin ja viinirypäleisiin ja parhaisiin munakkaisiin, jotka olen ikinä syönyt. Tiedän, nyt tuli monta superlatiivia, mutta uneksin yhä tuosta aamiaispöydästä. Jos käytte joskus Santorinilla, kannattaa ehdottomasti käydä Kaparissa aamiaisella, vaikkei asuisi hotellissa. Se maksaa muistaakseni vain parikymppiä ja hakkaa mennen tullen minkä tahansa helsinkiläisen brunssin niin maussa kuin maisemissa.
Kapari on niin pieni paikka, että mistään ei ole pitkä matka mihinkään. Mikon ja Eevan huoneesta oli hotellin altaaseen kahdentoista portaan pituinen matka. Ikkunasta avautui näkymä altaalle ja heti sen edessä avautuvalle merelle. Kallioon louhitut huoneet luonnonkivisine seinineen olivat seesteiset, ilmeisesti kaikki keskenään hiukan erilaiset. Yhdessä oli tuon huikean näkymän lisäksi suuri kylpyhuone ja poreamme, toisessa niiden sijaan suuri aurinkotuoleilla varustettu terassi, jonka ulkoporeammeesta näki merelle.
Viinipullo ja kulhollinen tuoreita marjoja ilmestyivät terassimme pöydälle kuin taikaiskusta heti kun olimme saaneet huoneidemme avaimet ja potkineet pölyiset sandaalit jaloistamme. Myöhemmin tapasimme melkoiseksi persoonaksi osoittautuneen hotellijohtajan, joka kertoi, että Kaparissa panostetaan kaikkein eniten palveluun. En tiedä miksi yllätyin vähän, ehkä olin olettanut, ettei tuollaisen maiseman äärellä tarvitse kauheasti edes keksiä mitään muita valtteja? Hotelli pyörii perheyrityksen lailla, suurin osa henkilökunnasta on ollut sama koko hotellin historian ajan. Putiikkihotelliin ei mahdu kerrallaan kovin monia vieraita, joka varmistaa seesteisen tunnelman lisäksi sen, että jokaista voidaan palvella mahdollisimman henkilökohtaisesti ja – tästä pidin erityisesti – huomaamattomasti. Joskus on ihaninta, että asiat vaan toimivat ilman, että kaikesta täytyy erikseen käydä keskustelu tai sopia tai pyytää.
Johtaja kertoi myös Santorinin historiasta ja paikallisesta rakentamisesta. Saari oli ennen köyhä ja eli eristyksessä muusta Kreikan saaristosta. Kalderan jyrkkään rinteeseen louhittiin luolia, se oli ollut halvin tapa rakentaa asuinkelpoisia tiloja. Ulkoseinät muurattiin laavakivestä, sitä löytyy tuliperäiseltä saarelta enemmän kuin omiksi tarpeiksi. Rakennuskanta on toki sittemmin korjattu ja uusittu moneen kertaan, mutta kalderan reunalle rakennetut kylät ovat perustuksiltaan kuulemma yhä samat.
Kapari sijaitsee Imeroviglin kylässä, josta on pieniä polkuja pitkin vartin kävelymatka lähimpään kaupungintapaiseen, Firaan. Matkan varrelta löytyy kuuluisan näköalan lisäksikaikenlaista kahvilaa, ravintolaa ja pikkuista putiikkia. Lähempää löytyy toinenkin, vähän toisenlainen trekkauskohde, jota on mahdoton missata: valtavankokoinen kallionlohkare nimeltä Skaros, joka kohoaa merestä suoraan Kaparin alapuolella. Äkkiseltään näyttää, että se on aika lähellä. Vasta kun lähtee kipuamaan portaita alas kohti lohkaretta, tajuaa miten hiton iso ja kaukana se on.
Mitä pidemmälle polkua kulkee, sen pienemmäksi ja jyrkemmäksi se käy. Kallion kaikkein korkeimpaan kohtaan on mahdollista kivuta ja siellä olikin ihmisiä, minä jätin huipun väliin. Olen perinyt äitini korkeanpaikankammon, harmi vaan että muistan sen usein silloin kun on niinsanotusti myöhäistä ja seison kallionkielekkeellä viidenkymmenen metrin korkeudessa uskaltamatta mennä eteenpäin eikä mielellään takaisinkaan. Allaolevassa kuvassa vielä hymyilytti, kun en tiennyt mitä on edessä. Siitä ei sitten sattuneista syistä olekaan kuvia, oli kiire pysyä hengissä.
Paluumatkalla Kapariin malttoi taas ihailla noita epätodellisia maisemia – ja haaveilla ansaitusta hetkestä hotellin altaalla. Se on pieni, mutta eipä sitä tarvinnutkaan kovin monen kanssa jakaa. Käytimme vapaaillan parhaalla mahdollisella tavalla: tilasimme huonepalvelusta kreikkalaista roseeviiniä ja lorvimme altaalla auringonlaskuun. Joskus on vaikea uskoa omaa elämäänsä todeksi: että tässä sitä vaan ollaan, yhdessä maailman kauneimmista paikoista, siemailemassa viiniä kylpytakissa. Että tälläinen paikka on oikeasti olemassa ja sijaitsee vain viiden tunnin lentomatkan päässä kotoa.
Olin kuullut, että Santorini on kuuluisa auringonlaskuistaan, paikan päällä tajusi miksi. Näytös on hidas, mutta pitää otteessaan. Kaikki taivaankannen kullan, vaaleanpunaisen, pinkin ja punaisen sävyt toistuvat vedenpinnassa. Ymmärsin samalla miksi niin moni matkustaa saarelle vihittäväksi tai häämatkalleen. Kuka kaipaa kynttilöitä tai kukkia tunnelman luomiseen, kun luonto tarjoaa tälläiset puitteet? Kuvat eivät kerro puoltakaan totuudesta.
Ei ole Kaparin ravintolassakaan hullummat näkymät. En voinut olla miettimättä ihmisiä, jotka asuvat saarella ja katselevat näitä maisemia ja auringonlaskuja joka päivä – turtuukohan niihin, vai jaksaako niistä haltioitua uudelleen ja uudelleen? Kysyin yhdeltä tarjoilijalta, hän sanoi että maisema on joka päivä erilainen. Viikon mittaisen matkan aikana ehti huomata, että se on täysin totta: joinakin aamuina merisumu teki horisontista utuisen, toisina aamuina aurinko paistoi pilviharson läpi. Auringonlaskutkin olivat joka ilta aivan omanlaisiaan kuin jossain olisi etukäteen päätetty mitkä ovat päivän sävyt, pilvimuodostelmat ja valon liikkeiden koreografia.
Näiden kuvien vahtaaminen ei varsinaisesti helpota ikävää takaisin. Tekisi mieli varata pieni karkumatka ensi toukokuulle, viikko valohoitoa tuon altaan äärellä taikoisi minusta takuulla uuden naisen. Tai voisiko joku ystävistäni mennä Santorinilla naimisiin ja pitää häät tuolla Kaparin täydellisellä terassilla? Siellä järjestetään vihkimisiä kuulemma tuon tuosta, luonnon omalla alttarilla.
Kapari sijoittuu sirppisaaren keskikaareen, josta näkee molempiin kärkiin. Kuvassa näkyvässä pohjoiskärjessä on pikkukaupunki nimeltä Oia, jonka pienet valot alkavat loistaa hämärässä kun aurinko on kadonnut horisontin taakse. Oia on saaren kuuluisin paikka, sillä auringonlasku näyttää paikallisten mielestä juuri siellä kaikkein kauneimmalta. Kävimme yhtenä iltana kokeilemassa, mutta parhaille apajille kaupungin pohjoiskortteleiden kapeille kaduille ahtautuu silloin niin järjetön määrä ihmisiä, ettei kokemus ollut kovin nautinnollinen. Otin auringonlaskuni sata kertaa mieluummin vastaan lilluen Kaparin altaalla tai valkoviinilasi kädessä jossain pikkuravintolassa kalderan reunalla. Niistä kaikista kun löytyy juuri tähän tarkoitukseen suunniteltu näköalaterassi.
Odotin pilkkopimeitä öitä, vähänpä tiesin. Kaldera on öisin täynnä kalastajaveneitä, rahtilaivoja ja risteilijöitä, jotka hohtavat hämärässä kuin vedessä kelluvat timantit. Skaros kohoaa mustana niiden ylle, tuli mieleen muumilaakson mörkö, joka katselee varjoista.
Ajattelinpa raottaa vähän muidenkin matkojen kuva-arkistoja, sillä Santorini ei suinkaan ole ainoa paikka, josta on vielä vinkkejä jakamatta.
PHOTOS BY STELLA HARASEK
