✖ SAN JUAN, PUERTO RICO

Siirrymme San Juanissa uusille kulmille, Miramariin. Se on vähän sivussa vilkkaammilta turistialueilta, rauhallinen paikka, jossa asuu ja työskentelee paljon paikallisia. Skaala on laaja: kauneimmilla espanjalaistyylisillä taloilla on vehreät patiot ja puutarhat, ränsistyneimmissä rakennuksissa on hädin tuskin seinät pystyssä ja katto on plussaa. Helteessä haalistuneiden pastellisävyisten kortteleiden ja graffiteilla koristeltujen kivimuurien keskellä kohoaa muutamia suuria harmaita toimistotaloja, jottei unohtuisi, että ollaan kaikesta karibialaisesta letkeydestä huolimatta Amerikan hallinnon alla.

Miramar kuuluu Santurceen, San Juanin tiheimmin asuttuun kaupunginosaan, jossa on rantojen sijaan pääosassa urbaanimpi kaupunkimaisema: on taidemuseoita ja gallerioita, kahviloita ja pikkuputiikkeja, katuruokakojuja ja tatuointipaikkoja. Myös monet kaupungin kiintoisimmista baareista ja ravintoloista sijaitsevat täällä. Yöelämä on omaa luokkaansa, siitä lisää myöhemmin.

Vaikka kivoja kahviloita on siellä sun täällä, on pakko rakastaa paikallista bensiskulttuuria, jossa huoltoasema on samalla kauppa, kiska, baari ja yleinen kokoontumispaikka. Räppi soi ihan täysillä, kaljat on pistetty jäihin kylmäaltaisiin. Joidenkin bensisten edessä on terassi, toisten ei. Kummin päin tahansa paikalliset parveilevat huoltoaseman edessä, tilaavat siihen pizzaa tai ostavat viereisestä ruokarekasta purtavaa. Bensismyyjät ovat pääasiassa tatuoituja miehiä, jotka notkuvat tiskin takana tupakka suussa ja tulevat ulos huutelemaan tuttavilleen, jos asiakkaita ei ole.

Koska olemme sopeutumiskykyisiä matkustajia (ja rakastamme bensishengailua), otamme heti uuden hotellimme, Ciqala Luxury Suitesin vieressä sijaitsevan huoltoaseman omaksemme. Olemme jo oppineet, että paikallista Medalla-oluttta myydään täydellisissä pikkutölkeissä ja Medallan seuraksi sopivat Doritos-nachot, joissa on cheddaria ja ihan takuulla jotain huumetta. Ei tarvitse kuin hakea olut ja istua muiden sekaan bensiksen eteen.

Löydämme bensikseltä myös uudet pikasafkasuosikit. Pikkunälkään: yksittäispakatut kuivakakkupalaset ovat etiketin mukaan “artificially and naturally flavoured” – tämä jaksaa naurattaa kerta toisensa jälkeen. Paras maku on ehdottomasti ihanasti esanssinen amaretto, jota harmi kyllä ei myydä ihan joka paikassa – onneksi meidän lähibensiksellä on notkuva hylly. Isompaan nälkään: perulaisen ruokarekan vain vähän vetinen ceviche (huonoimmillaankin lempiherkkuani) ja friteerattu kala. Olemmehan uppopaistetun ruoan luvatussa maassa, joten kokeilemme myös uppopaistettua keittobanaania. Ei jatkoon.

Rakastan paikan värikästä arkkitehtuuria ja katutaidetta! Vaaleanpunaisen, violetin, mintunvihreän ja sinisen sävyt välkehtivät kaikkialla. Suurin osa väreistä ovat pastellisia ja pehmeitä, mutta siellä sun täällä seisoo kirkuvan pinkki talo, joka loistaa kilpaa puiden kukkien kanssa. Myös neonvihreä näyttää olevan pätevä tapa erottua naapureista.

Hedelmäautonkin pitää välillä pysähtyä tankille.

Tautipäivitys: juuri ennen matkaa alkanut flunssani on edennyt hurmaavaan tuberkuloosi-vaiheeseen, jossa niistän räkää litran kerrallaan ja puheen sijaan suusta tulee pelkkää yskää. Mikko ja Jarno ovat eristäneet minut tartuntatautiosastolle: en saa juoda samoista pulloista vettä, vaan minua varten on oma sars-muovikuppi, johon juomani kaadetaan. Saan myös oman dippikupin friteeratulle kalalle, mikä on ehkä tuberkuloosini ainoa hyvä puoli.

Kuvan pinkki talo on myynnissä, kuten kovin moni muukin näillä kulmilla. Ylemmässä kuvassa viereisen talon pihaporttia lukitseva rouva omistaa sen ja koitti kaupata sitä meille. Oli ostanut sen aikoinaan veljelleen, joka olikin lähtenyt matkalle New Yorkiin ja jäänyt sille tielle. 150 000 dollarilla kuulemma irtoaisi. Tykkäsin vaaleanpunaisesta värityksestä, ruostuneesta aidasta ja talon seinustalla kasvavista kaktuksista, mutta jäi kuitenkin talokaupat tällä kertaa tekemättä.

Taidenäyttelyroudaus? He pysähtyivät kesken kantamisensa esittelemään töitä, kun näkivät kamerani.

Calle Loizalla on pieni katukirjasto, joka on auki ja ilmainen kaikille.

Vahtikoira haukkui meille vartiopaikaltaan – eli kattoterassilta. Otin kuvan ja sain pahaa silmää.

Ränsistyneiden kortteleiden ja pienten puutarhojen keskellä on kiiltävä rakennus, jonka 24h-kyltti erottuu kilometrin päähän. Apteekit ovat Puerto Ricossa aivan mahtavia, vuorokauden ympäri palvelevia automarketin kokoisia komplekseja, joissa myydään lääkkeiden lisäksi vaippoja, hiusvärejä, kaljaa ja karkkia. Nurkasta löytyy valokuvakehittämö ja kahvikone – siitä saa kuvia odotellessa kitkerän cappuccinon, jolla ei ole paljoakaan tekemistä kahvin kanssa. (Testasimme, ei jatkoon.) Käymme ostamassa reseptivapaita flunssalääkkeitä ja kookosvettä, koska olisi vaan väärin huuhdella lääkkeet alas Medallalla. Ei apteekkikuvia, pahoittelen. Nämä vanhat rakennukset – kuten allaolevan kuva pinkki baari, josta kerron pian lisää – ovat paljon inspiroivampia kuvauskohteita.

Voidaanko perustaa Helsinkiin samanlainen katukirjasto?

Tyytyväisinä täällä, tuberkuloosista huolimatta. Onnellisina helteestä, tuntuu niin huojentavalta kiskoa aamuisin päälle pelkät shortsit. Johtuukohan ilmastosta, että ihmiset täällä ovat hyväntuulisia ja ystävällisiä? Minä ainakin olisin, jos saisin asua paikassa, jossa palmut huojuvat ja aurinko paistaa läpi vuoden.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA (PHOTOS OF US BY MIKKO RASILA)

Yhteistyökumppanimme momondo sponsoroi osan matkastamme.