Varaslähtö kevääseen

Kaupallisessa yhteistyössä Nanso, sisältää arvonnan ja alennuskoodin

Aurinkoista sunnuntaita! Karibian matkajutut jatkuvat tällä tontilla vielä tovin, mutta meikäläistä odottaa jo paluu arkeen ja työpöydän ääreen. Ei oikeastaan haittaa, koska kevät kolkuttelee ovella ja se tarkoittaa montaa ihan mahtavaa asiaa. Esimerkiksi sitä, että paksummat takit saa pakata vintille, ulos huvittaa vihdoin lähteä muissakin kuin villapaidoissa ja farkuissa – ja yleensäkin pukeutuminen inspiroi rutkasti enemmän kuin koko talvena tähän mennessä. Lisääntyvä valo saa sitäpaitsi kaikki talven aikana ylitöitä tehneet neuleet näyttämään kulahtaneilta, sukkahousut tuntuvat tunkkaisilta ja villavaatteet tukahduttavilta peitoilta. Tekee mieli tunkea ne kaikki kaappiin perälle odottamaan ensi syksyä ja pukea päälle jotain freesiä ja kepeää.

Yhteistyöni Nanson kanssa jatkuu ja tällä kertaa valitsin nyt kauppoihin rantautuneista kevätmalliston herkuista omat suosikkini. Eikä pelkkää mustavalkoista, voitteko kuvitella? On värejäkin! Hitusen 70-luvun värimaailmaan nojaava kirpakka keltainen osui silmiin ja aloin heti maalailla mielessäni kuvia siitä kuinka istun työhuoneessani punomassa kesäsuunnitelmia, auringonvalo tulvii ikkunoista ja keltainen läikähtelee kilpaa sen kanssa.

Kevät tietää muutakin kuin uutta muotia kaupoissa, nimittäin paljon työprojekteja, joiden kimppuun pääsyä odotan sormet syyhyten. Osa niistä liittyy matkoihin, jotkut valokuvaamiseen, oikeastaan kaikki tavalla tai toisella kirjoittamiseen. Iloitsen tästä innosta ja inspiraatiosta – ehkä alan pikkuhiljaa toipua pahimmasta väsymyksestä, jonka viime vuodet ovat jättäneet jälkeensä. Silläkin on vaikutuksensa, että saan itse valita kaikki työpöydälleni päätyvät projektit ja paljonko niitä on – niitä ei kukaan kasaa sinne puolestani.

Kuvissa vilahtelee työhuoneemme, jossa on tapahtunut edistystä sitten viime näkemän. Peikonlehdet löysivät uuden kodin ja tilalle tuli kentianpalmuja. Tuolit vaihtuivat tukevimpiin, joissa takalisto ei pääse pitkinä työpäivinä puutumaan. Kaappikin vaihtui vielä isompaan, jotta sen sisään mahtuisi aivan kaikki työhuoneen tavarat eikä mitään jäisi pyörimään pöydälle. Pöytä on nimittäin yhä se sama vanha liian pieni, mutta toistaiseksi olemme mahtuneet huoneeseen ihan hyvin yhtäaikaakin, koska lojun melkein aina läppärin kanssa työhuoneen sohvalla. Ergonominen itsemurha, tiedän, mutta siellä on vaihteleva määrä koiria, aina joku lämmittämässä jalkoja. Näiden kuvien ottamisen jälkeen huoneessa on ehtinyt taas tapahtua kaikenlaista, joten täytyy palata tähän aiheeseen joku päivä ihan ajan kanssa. Koska nyt, kevätmuotia!

Huolettomasta Narsissi-tunikasta tulee mieleen maailmanmatkaajaäitini, joka taisi viihtyä samanhenkisissä paidoissa ja tunikoissa silloin kun olin lapsi. Oli lyhyitä ja väljiä hihoja, napituksia ja pieniä kauluksia, printtejä, khakinvihreää ja sahraminkeltaista, helppoja vaatekappaleita joissa on kevyt olla ja liikkua. Hän hengasi aina juuri sen oloisissa vaatteissa, että voisi milloin vaan pistää hatun päähän, heilauttaa laukun olalle ja lähteä safarille kahdentoista sentin tolppakoroissaan. Aina valmis seikkailuun – ehdottomasti mielenlaatu, jota haluan kantaa mukana, miksei vaatekappaleinakin.

Narsissi-sarjaan kuuluu myös simppeli t-paita, jonka lyhyt, vähän laatikkomainen malli viehättää. Printti yhdistettynä työhuoneen kentianpalmuihin tuo mieleen viidakon, tykkään! Nanson kevätmallistosta löytyy toinenkin samanmallinen t-paita mustavalkoisella Sirkutus-printillä. Valitsin molemmista vähän reilun S-koon, jotta hihoissa olisi väljyyttä ja helma laskeutuisi alemmas. Rennot printtipaidat on helppo kesyttää mustilla nahkahousuilla, ne poimin omasta vaatekaapistani. Päälle pukisin vielä mustan neuletakin, ihan t-paitakeli ei vielä ole.

Toimistoassistentit tärkeinä (ja ihan joka kuvassa mukana kutsumatta).

Tykästyin neuletunikaan nimeltä Silmu sen siron leikkauksen ja kauniiden halkioiden takia. Se vilahtaa myös tämän kirjoituksen toisessa kuvassa – ja pariin otteeseen täälläkin. Maailman vaivattomin vaatekappale, muuttuu minkä tahansa kapeiden housujen kaverina kokonaiseksi asuksi. Ohut neulos tuntuu päällä kevyeltä ja pehmeältä, vaikka onkin napakkaa. Neuleesta löytyy myös kauniisti valuva neuletakkiversio, joka ei päätynyt näihin kuviin, koska sitä ei kuvauspäiväksi ollut saatavilla – nyyh. Nyt löytyy kyllä kaupoista jo. Molempia on saatavilla myös hiekan sävyisenä. Nekään eivät valitettavasti näihin kuviin ehtineet, mutta kuvitelkaa mielessänne hitusen haalistunut hiekka, joka näyttää ihanalta niin mustan kuin näiden kuvioiden kaverina. Sopii myös viidakko-, safari- ja seikkailutunnelmiin, joita olen tässä näiden kuvien(kin) myötä päässäni pyöritellyt.

Mustavalkoisesta Sirkutus-printistä löysin muutakin kuin t-paidan, nimittäin tunikan ja housut. Anteeksi vaan, mutta jos nämä eivät ole universumin mukavimmat vaatteet, en tiedä mitkä ovat. Ohut viskoosi laskeutuu olkapäiltä ja lanteilta kevyenä kuin kevään valo – ja kyllä, lyyrinen kielikuva on enemmän kuin oikeutettu! Kyllä sitä välillä miettii miksi tulee kuljettua kireissä pillifarkuissa, kun on olemassa myös vaatekappaleita, jotka eivät kiristä, purista, kinnaa tai millään tavoin tee itsestään numeroa. Näissä housuissa tekee mieli tanssahdella, eikä niiden seuraksi pukemani hapsukorot mitenkään vähennä lupaavaa nytkymistä lonkassa. Tunikassa on samat superkauniit halkiot kuin neuletunikassakin ja leikkaus on takaa väljä, joka antaa vaatteen sivusiluetille kevyen a-linjan.

Mekkoakin kokeilin, mitä tykkäätte? Pidän epäsymmetrisestä helmasta ja mekon siroudesta, helman maltillinen pituus vaan mietityttää minimittoihin tottunutta. Ehkä puutarhajuhliin, asustettuna leveälierisellä hatulla ja cocktaililla. Tai mustan trenssin alle, yhdistettynä buutseihin. Äitini varmasti ilahtuisi siitä, että minulla olisi kerrankin mekko, jossa ei olisi välitöntä vilautusvaaraa.

Minimalistivuosien jälkeen vaan tuntuu joskus siltä, että enemmän on enemmän. Jollain selittämättömällä tavalla tykkäsin tosi paljon tästä asusta, jossa yhdistyy kaksi eri kuviota. Printit sopivat yhteen, mutta eihän se ihme ole, kun ovat sukua toisilleen. Villi printtiasu kaipaa seurakseen ehdottomasti hapsukorkkareita, jotka ovat jääneet viime kuukausina kaappiin, koska on ollut joko liian kylmää, liukasta, loskaista tai kaikkia niitä yhtäaikaa. Nyt alkaa niiden aika.

Mitäs tykkäätte? Jos inspiroiduitte, koodilla Stella15 saa 15% alennuksen tässä kirjoituksessa mainituista tuotteista viikon ajan, eli ensi sunnuntaihin 2. huhtikuuta saakka. Linkit löytyvät tekstin seasta, toki Nanson verkkokaupasta kannattaa kurkata samalla mitä muuta sieltä löytyy.

Kiitos kaikille skabaan osallistuneille! Onni osui annniin ja Janskun kohdalle. Voittajiin ollaan henkilökohtaisesti yhteydessä.

Pamautetaan samalla myös arvonta käyntiin! Kerrohan mikä kuvissa näkyvistä vaatekappaleista on suosikkisi? Vastanneiden kesken arvotaan kaksi lahjakorttia, joilla saa itselleen vapaavalintaisen tuotteen Nanson myymälästä. Vastausaikaa on ensi sunnuntaihin 2.4. saakka. Muista sähköpostiosoite! Arvontailoa!

PS. Kiitos kaikille edelliseen arvontaan osallistuneille, se oli ihan suksee! Voittajat arvottiin tovi sitten ja heihin on oltu yhteydessä.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Minisviitti Miramarissa

✖ SAN JUAN, PUERTO RICO

Hotellista otetusta kuvasarjasta löytyy vastauksia seuraaviin päivänpolttaviin kysymyksiin: millainen on Mikon pyhäkoulupoikailme, miten autuaalta näyttää tuberkuloosipotilas saatuaan mantelikakkua ja aamuannostuksensa amerikkalaisia flunssalääkkeitä ja mitä tapahtuu, kun Kung Fu Fighting soi tarpeeksi monta kertaa.

Olisimme mieluummin napanneet seuraavalle parille päivälle ihanan pikkuhotellin rannalta, mutta valitsimme Ciqala Luxury Suitesin, koska vaihtoehdot olivat varausvaiheessa vähissä ja se oli niistä paras. Olimme liikkeellä viime tingassa keskellä kuuminta matkailukautta – kiitos siitäkin kuuluu kirotulle laukkuvarkaalle, joka vei pankkikorttien lisäksi monta arvokasta päivää matkavalmisteluista. Kun momondon hotellihaun kautta löytyi yhden huoneen minisviitille hyvä hinta ja näin tekstin “rooftop pool” en enää miettinyt enempää, vaan tein varauksen.

Huoneistohotelli sijaitsee Miramarissa, kävelymatkan päässä kaupungin yöelämän vilkkaimmista kaduista, Santurcen putiikeista ja taidemuseoista ja Condadon laguunista. Ehkei ihanteellisin paikka tuberkuloosipotilaalle, mutta loistovalinta matkailijoille, jotka saapuvat San Juaniin juhlimaan ja nauttimaan karibialaisen kaupunkielämän humusta. Ei se lähin hiekkarantakaan ole kaukana, kuten ei oikeastaan mikään San Juanissa, joka on yllättävän kompakti paikka Puerto Ricon pääkaupungiksi.

Hotellissa parasta on enimmäkseen tyhjillään seisova kattoterassi, jossa on joka suuntaan aukeavien maisemien lisäksi pikkuinen uima-allas ja baari, joka on muun terassin lailla tyhjä. Käymme testaamassa terassia heti ensimmäisenä päivänä, kun odottelemme huoneen valmistuvan. Olemme silläkin kerralla ainoat asiakkaat. Jarno ja Mikko loikkaavat altaaseen. Baarimikko avaa itselleen pullon olutta.

Naapurissa on huoltoasema, se jonka terassilla alamme heti hengata – paikallisilla on siellä kemut ilmeisesti joka ilta. Sen vieressä seisovasta perulaisesta ruokarekasta saa cevichea, limellä kypsennettyä kalaa, joka on kaikessa hapokkaassa raikkaudessaan yksi parhaista asioista, joita tällä saarella voi syödä.

Hotelli on sekoillut huoneiden kanssa ja saamme ensimmäiseksi yöksi käyttöömme minisviitin sijaan lukaalin, jossa on kolme makuuhuonetta, valtava olohuone ja keittiö, kuusimetrinen parveke ja naurettavan monta kylpyhuonetta. Siitä ei tule otettua yhtään kuvaa, koska olen aivan liian kipeä nostaakseni painavan kameran olalleni (ja sen käveleminen läpi vaatisi sekin liikaa voimia).

Sinä iltana jään luukkumme master bedroomiin nukkumaan flunssaa pois kun Mikko ja Jarno painelevat San Juanin yöhön. En jaksa avata televisiota tai kirjaa, laitan vaan kuvat latautumaan kamerasta koneelle, heittäydyn sängylle odottamaan ja alan henkisesti valmistautua nukkumaan menemiseen. Kipeänä on tärkeää levätä – ja kerrankin saan nukkua niin paljon kuin huvittaa. Kolme tuntia myöhemmin olen katsonut YouTubesta kymmeniä eläinvideota, painellut sata kertaa sivunpäivitysnappia Instagramissa jossa ei tapahtu yhtään mitään (koska Suomessa on aamuyö) ja niistänyt roskakorin täyteen nenäliinoja.

Kun matkaseurueeni palaa retkeltään, molemmat miehet rojahtavat valtamerialuksen kokoiseen potilassänkyyni ja kertovat kuinka Jarno kävi tutustumassa paikallisiin poliiseihin ja yritti valjastaa heidät valokuvausprojekteihinsa siinä suuremmin onnistumatta. Ei saatu pidätyskuvaa (“No, sir”) eikä varsinkaan halauskuvaa (“Absolutely no”).

Seuraavana päivänä sviittiseikkailu on ohi, pakkaamme reput ja teemme suuren muuton kerrosta alempana sijaitsevaan huoneeseen, jonka olimme alunperin varanneet. Se ei ole viimeinen yö, jonka vietämme tällä matkalla kolmisin samojen seinien sisällä – onneksi meillä on kokemusta kämppiselämästä.

Huone on pieni, muttei yhtään hullumpi. Kylpyhuoneessa on poreallas, johon varmasti pulahtaisin myöhemmin Medalla-minitölkin kanssa, jos en korisi henkitoreissani metrin päässä sijaitsevassa sängyssä. Mikko ja Jarno käyvät taas alakerran bensiksellä ja tuovat tullessaan muoviin pakattua amarettokuivakakkua. Huuhtelen kakun alas Theraflu-flunssajuomallani, jota varten Jarno on lämmittänyt vettä huoneesta löytyvässä minikeittiössä. Minusta pidetään huolta.

Syömme aamupalaa hotellin toiseksi ylimmässä kerroksessa sijaitsevassa ravintolassa silminkantamattomiin jatkuvan kaupunkimaiseman äärellä. Munakokkelilla täytettyä tortillaa, paprikamunakasta, pannukakkuja pähkinöillä ja banaanilla. Eniten kiinnostaa kahvi, jota voi kaataa termoksesta ja viedä kattoterassille. Pienet ilot ovat usein ne suurimmat.

Päivä kuluu vaeltaen Santurcen kaduilla. Katselemme värikkäitä taloja, käymme hedelmämarketissa. Mikko ja Jarno vievät minut pinkkiin baariin, jonka ovat löytäneet edellisenä yönä. Paikka on pinkkeine seinineen ja kuluneine biljardipöytineen täydellinen pörröistä mustaa kissaa myöten. Kattoterassillakin käydään iltapäiväuinnilla, jälleen ainoina asiakkaina. Toinen baarimikko on tosin ilmaantunut töihin, terassilla taidetaan valmistautua iltaan.

Uusi karibialainen vuorokaudenrytmimme on alkanut muodostua ja se noudattaa melko tarkalleen luonnon liikkeitä: aurinko laskee iltaisin kuuden maissa, seitsemään mennessä on säkkipimeää. Viimeistään yhdeksältä alkaa väsyttää niin, etteivät silmät pysy auki. Aamulla herää ilman herätyskelloa viimeistään kahdeksalta kun aurinko on kivunnut korkealle – tai jos on Mikko Rasila, huomattavasti aikaisemmin.

Kun muut nukahtavat illalla, minä avaan läppärin ja kirjoitan aamuviiteen. Ei fiksuinta mitä olen flunssaisena tehnyt, mutta minkäs sille mahtaa – dedikset eivät ole kovin kiinnostuneita siitä onko niihin sitoutunut kirjoittaja esimerkiksi Karibialla ja/tai tekemässä kuolemaa tuberkuloosiin. Onneksi on reseptivapaat jenkkilääkkeet, jotka kieltämättä kohentavat oloa epäilyttävän tehokkaasti. Naputan tekstiä sängyssä nukkuvan miehen vieressä, hän on sitä sorttia, jonka unta ei häiritse mikään. Hän on oikeastaan enemmän sitä sorttia, jonka nukkuminen saattaa häiritä valvovaa osapuolta, sillä hänellä on tapana kietoa nukkuessaan kaikki pitkät raajansa ympärilleni tiukasti kuin mustekala. Irrottelen lempeästi lonkeroita kun ne laskeutuvat läppärin päälle ja kuuntelen kuulokkeilla kannustusmusiikkia (eli sitä yhtä ja samaa räppikappaletta, joka onnistuu aina nostattamaan tunnelmaa).

Pienessä huoneessa kahden sikeästi nukkuvan kanssa on tukalan kuumaa enkä uskalla laittaa ilmastointia päälle siinä pelossa, että kylmä ilma koituu lopullisesti kohtalokseni. Hivuttaudun sängyn reunaan mahdollisimman kauas lonkeroista (anteeksi, rakas), potkin peittona toimivan lakanan päältäni ja raotan ikkunaa sängyn yläpuolella. Kadulta kantautunut älämölö voimistuu – bensisbileet jatkuvat yhä terassilla, joka sijaitsee suoraan ikkunamme alla kolme kerrosta alempana.

Kun vihdoin pääsen puoli kuuden maissa nukkumaan, terassiseurueen tunnelma on yltynyt kovaääniseen espanjankieliseen yhteislauluun. Jatkot ovat ohi seitsemän maissa, ehkä varttia ennen kuin Mikko herää virkeänä ja kajauttaa HUOMENTA.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA (PHOTOS OF US BY MIKKO RASILA)

Yhteistyökumppanimme momondo sponsoroi osan matkastamme.

Vitosen vintagekaappi

Kuulkaas, ikuisuusprojekti nimeltä kodin sisustus on edennyt viime aikoina kohisten! Johtuu ehkä energiasta, joka on aivan toista luokkaa kuin vuosi sitten tähän aikaan, kenties siitäkin, että meillä on melko lailla sama näkemys siitä millaisen tunnelman tähän kotiin tahdomme. Sataprosenttisella varmuudella se johtuu ennen muuta siitä, että Jarno on käytännön asioissa pelottavan aikaansaava ja on hoitanut koko homman alusta loppuun siinä vaiheessa kun minä vasta punnitsen eri vaihtoehtoja idean toteuttamiseen (ja kyseenalaistan siinä sivussa vielä kolmeen kertaan onko koko ideassa mitään mieltä). Onneksi olemme tässä asiassa täysin erilaisia, sillä muuten tällä saralla ei tapahtuisi muuta kuin epämääräistä tavaroiden ajehtelemista huoneesta toiseen ja kroonista päätöksenteon lykkäämistä Johonkin Toiseen Päivään.

Yksi niistä nurkista, joissa on tapahtunut mainittavaa edistystä, on vierashuone: se alkaa pikkuhiljaa muistuttaa kuivuvalle pyykille ja talvehtiville fillareille omistetun varaston sijaan tilaa, jossa saattaa viihtyä ihan vapaaehtoisesti! Superkivaa, etenkin kun huoneeseen on suora näkymä olohuoneesta – ihanaa, että sinne viitsii vihdoin vilkuilla eikä tee mieli sulkea ovia, jos tulee vieraita.

Yllä vilaus uudesta (tai oikeastaan todella vanhasta) kaapista, jonka ostimme netin kierrätysryhmän kautta kokonaisella vitosella. Vastaavissa on vanhan tavaran kaupoissa kaksi nollaa sen vitosen perässä, mutta omistaja luopui omastaan puoli-ilmaiseksi, koska koira oli järsinyt kaapin jalkoja. Sepä ei meitä haitannut, ei ole meinaan ensimmäinen kodin kaluste jossa on hampaanjälkiä. Kaappi ei tullut kaukaa, mutta vaati miestyövoimaa: Jarno kantoi bändinsä laulajan kanssa kaapin naapuritalon seitsemännestä kerroksesta alas, tien yli ja viisi kerrosta ylös meille. Melkoinen uroteko. Kaappi päätyi vierashuoneeseen, jossa ei ollut sitä ennen oikein muita kalusteita kuin sänky, lepakkotuoli ja kampauspöytä. Huoneen kaikuva tunnelma katosi ja tilalle tuli rutkasti kotoisampi fiilis.

Puukaappi oli ruskea saapuessaan, mutta maalasimme (eli Jarno maalasi) sen mustaksi. Pari maalikerrosta myöhemmin kaappi oli valmis käyttöön – ja maalin alle jäivät muuten ne järsintäjäljetkin. Olimme ajatelleet tehdä siitä lakana- ja pyyhekaapin, tai sitten säilyttää siinä kenkiä, laukkuja ja muita asusteita, mutta sitten päätimme olla turhaan rajaamatta kaapin käyttötarkoitusta. Mustat avohyllyt täyttyköön kaikella kauniilla, joka ajelehtii vielä asunnossa etsimässä paikkaansa. Parempia kuvia luvassa pian.

PHOTOS BY STELLA HARASEK