En olisi uskonut, mutta olen tänä vuonna ensimmäistä kertaa alkanut pitää näistä pimenevistä päivistä. Valo ohenee, muuttuu kapeaksi juovaksi joka ei jaksa enää valaista huoneita nurkkiin asti. Kalpea päivänvalo on kadonnut kattojen taakse kauan ennen kuin päivän työt on tehty. Se tuntuu luvalta hakeutua lämpöön, pujahtaa päähänpistosta kahvilaan tilaamaan teetä tai kerätä kaverit luokseen keittämään linssisoppaa. Eilen sain töihin tekstiviestin: tule kotiin, kohta on safkaa! Lämpö ja linssikeitto kiinnostelee selvästi muitakin kuin minua. Olenko muistanut kertoa kuinka paljon rakastan kämppäkaveriani?!

Pimeän huono puoli on tämä tolkuton, tajuton, rajaton väsymys. Sillä ei todellakaan ole mitään tekemistä sen kanssa, että olen riehunut jossain joka ilta koko viimeisen kuukauden. Sådant är livet, sanoisi äitini lakonisesti (ja sanoisi varmaan vähän muutakin, mutta en aio nyt kysellä). Onneksi kohta pääsee reissuun tankkaamaan detox-teetä ja torkkumaan riippumattoon.

Syksy on virallisesti saavuttanut sen hetken, kun kaikista kuvista tulee sen näköisiä kuin niiden päälle olisi heitetty harmaa huntu. Tekee mieli kiroilla, mutta ei se auta – menköön tunnelmallisuuden tai taiteellisuuden piikkiin, saatte itse valita kumman. Korvaako määrä laadun? Koitetaan.

On ollut kaikenlaisia kokoontumisia, suunniteltuja, vähän vahingossa syntyneitä. Tykkään erityisesti jälkimmäisistä. Parhaat jutut ovat kovin usein sattumanvaraisia, sellaisia joita kenenkään ei tarvinnut sen kummemmin säätää tai sopia. Asiat jotenkin järjestelevät itsensä, ihmiset löytävät paikalle ja kaikilla on yhtäkkiä ihana ilta, juuri silloin kun oikeastaan mitään ei osannut odottaa.

Viime viikolla kävi vähän niin: tielle osui spontaani kutsu, kun Samuli pyysi minut ja liudan ystäviäni Ravintola Torin illallispöydän ääreen. Jollain selittämättömällä säkällä kaikille kiireisille kävi ja niin Samuli varasi meille pöydän. Monet saattavat muistaa Simulan Samulin lettukahvilasta nimeltä Lätty Helsinki, joka palveli kesällä nälkäisiä Ravintola Torin kulmilla, Fredan torin toisessa päädyssä. Jos nimi ei soita kelloja, viimekesäisestä kirjoituksesta voi kurkata mistä olikaan kyse. (No niistä letuista tietysti. Aina on kyse letuista, jos minulta kysytään.)

Lettukahvila on talviteloilla, joten Samuli häärää tällä hetkellä Torissa. Hyvä niin, sillä kortteliravintola on suoraan sanottuna kaivannut vähän uusia ideoita. Samuli tarjoilee Torissa ällistyttävän hyvää aamiaista, lupaan palata siihen paremmalla ajalla. Sen lisäksi hän on keksinyt taloon uuden konseptin nimeltä Torikokous: suunnilleen joka toinen keskiviikkona kokoontuva illalliskerho, jossa pöytään kannetaan kauden parhaista aineksista koottu, kohtuuhintainen menu. Torikokoukseen meidätkin kutsuttiin, ja mehän mentiin. Illallinen on joka kerta erilainen: tällä kertaa lautasille oli kasattu kauden herkkuja puolukoilla täytetystä piimäletusta* lypsylehmästä tehtyyn makkaraan ja kolmella tavalla valmistettuun kurpitsaan. Toiset saivat maa-artisokalla maustettua siikaa, hyvää ilmeisesti sekin, sillä maistiaisia ei irronnut. Jälkiruokalautaselta löytyi punajuuresta tehty parfait, vuohenjuustojäätelö ja kristallisoitu valkosuklaa. Kuvaa ei ole, koska jälkiruoan kohdalla unohdin kameran ja keskityin olennaiseen.

Vaikea kuvailla tunnelmaa, joka kaikille tuttuun kortteliravintolaan syntyy, kun ovet suljetaan satunnaisilta ohikulkijoilta ja paikalle saapuu ainoastaan ne, jotka tietävät tulla. Kymmenen kaverin kesken olisi ihanaa ihan tavallisenakin keskiviikkona, mutta yksityistilaisuus taikoo pöytään ja puolityhjään ravintolaan tavallista intiimimmän ilmapiirin. Yksityistilaisuus mahdollistaa Torissa myös viinitarjoilun, jolla saattoi olla osuutensa siihen, että viihdyimme paikalla melkein puoleen yöhön… Kiitos ja anteeksi Samuli ja komea kokkipoika, jonka nimeä en muista. (Mikko? Mikko!)

Illallisen ja ihanan illan tarjosi Tori. Jos nälkä raivokateus mielenkiinto heräsi ja illalliskerhoilu kiinnostaa, liity Torikokous-ryhmään ja ilmoittaudu mukaan. Saatat törmätä tuttuihin.

*SANOINKO JO, ETTÄ KAIKKI LIITTYY LETTUIHIN?