Varmoja kesän merkkejä on se, että merenranta alkaa vetää ihmisiä puoleensa. Kaikki pikkukävelytkin suuntautuvat rannalle, oli se sitten koiran ulkoilutus, “jonnekin ulos” sovittu aamukahvi, pieni happihyppely kesken töiden tai päämäärätön haahuilu ihan pelkästä haahuilemisen ilosta. Emmekä ole ainoat – rannan tuntumassa törmää väistämättä tuttuihin.

Kuten eilen: löysimme iltakävelyn varrelta rantakalliolle viltin ja viinin kanssa leiriytyneitä ystäviä ja istahdimme seuraan. Sain lasillisen kuohuviiniä, jalkojeni lämmikkeeksi nahkarotsin ja rotsin alle kaksi koiraa. Auringonlaskun jälkeen tuli viileää, mutta koko päivän aurinkoa kerännyt kallio hohkasi lämpöä. Valoa riitti vielä pitkään kymmenen jälkeen.

Rumpali on palannut rundinsa ensimmäiseltä kierrokselta ja arki solahtanut toviksi takaisin uomiinsa. Olimme rantaan päätyessämme lempiharrastuksemme äärellä, kuljeskelemassa kaduilla kamera olalla, koirien nuuhkutellessa pikkukiviä ja tekstareita portinkulmista. Meillä oli mukana paperipussillinen suklaapatukoita, jotka kelpasivat viinin seuraksi ja herättivät kiihkeän keskustelun siitä miten erilaisia patukoita kuuluu oikeaoppisesti syödä – eräälläkin Vihreän talon emännällä kun on kaikenlaisia vääriä mielipiteitä. Tulimme kuitenkin lopulta siihen yksimieliseen johtopäätökseen, että paras suklaapatukka on syöty suklaapatukka eikä sillä tekniikalla niin väliä.

Löytyi sitten vielä lisääkin tuttuja – ja yksi innokas paimenkoira, joka olisi kovasti halunnut tutustua pikkukoiriin. Tunne ei valitettavasti ollut molemminpuolinen. Juno-koiraa epäilyttää kaikki itseään suuremmat eläimet. Kaikki samankokoiset ja pienemmät ovat sen mielestä kamuja, olivatpa sitten koiria, kissoja tai oravia.

Otin Mikosta ja Lunasta vain yhden kuvan, mutta siitä tuli täydellinen. Sydän sulaa joka kerta kun mustasta manaajakoirasta tulee omistajansa sylissä pieni ja hellyydenkipeä kerä. Rakkaus taitaa teettää sellaista itse kullekin.

PHOTOS BY STELLA HARASEK