Yhteistyössä ACO
Olen varustautunut aurinkoon tänä vuonna harvinaisen hyvissä ajoin. Varsinaisia kesäkelejä ei ole Helsingissä vielä edes näkynyt, mutta meikäläisellä on jo kepeät kesävaatteet, niin kaupungille kuin rantakahveille sopiva kassi, parit hyväksihavaitut aurinkolasit sekä nippu suojakertoimia. Johtunee siitä, että tulin keväisten ulkomaanmatkojen myötä ottaneeksi varaslähdön helteisiin. Talviturkin heitin Thaimaassa jo tammikuussa – lasketaanko sitä? Samalla matkalla käräytin itseni vuoden ensimmäisen kerran, seuraavalla reissulla muistin olla skarpimpi. Istanbuliinkin pakkasin niin hellevaatteet kuin aurinkovoiteet ja hyvä niin – molemmille oli käyttöä.
Kasvoin elämäni ensimmäiset kymmenen vuotta Australiassa, jossa oli oltava supertarkkana auringossa. Pikkuveljeni poltti poikkeuksetta itsestään aivan jokaisen neliömillimetrin, jota ei oltu valeltu aurinkovoiteella – kerran hän paloi korvalehtiensä takaa. Minulla oli parempi tuuri, olin perinyt isäni ihon, joka paahtui tummaksi muttei palanut. Suojakertoimia tarvitsin silti, siitä ajasta muistan erityisesti neonväriset sinkkivoideviirut, joita piirrettiin poskiin, nenänvarteen ja silmien alle. Niitä sinkkiviiruja ei ole erityisemmin ikävä.
Suomessa laiskistuin suojautumisen suhteen, pohjoisen pallonpuoliskon aurinko ei porottanut lainkaan niin kovaa kuin eteläisen. Unohdin suojakertoimet vuosikausiksi ja muistin koko asian vasta kun ensimmäisen kerran elämässäni paloin – vieläpä pohjoisen maan pohjoisimmissa kolkassa, Lapissa. KÄÄK. En ollutkaan kuolematon.
Sittemmin olen onneksi viisastunut. Vähän. Käytän kyllä aurinkovoiteita, mutten aina, vaikka ihoni on iän myötä herkistynyt auringolle ja palan helpommin kuin ennen. Minulla on lukuisia erilaisia aiheeseen liittyviä harhakuvitelmia, kuten esimerkiksi se, että vain lomalla voi palaa. Jos painelen rantakallioille työpäivän päätteeksi, ei tule edes mieleen nakata kassiin aurinkovoidetta. Ei voi palaa, jos ei lomaile! Tämä on ilmeisesti vähän samanlainen lainalaisuus kuin se, että kyläillessä syödyssä suklaakakussa ei ole kaloreita.
Toinen kuvitelmani on, että suojautua kannattaa vain puistossa tai rannalla, jonne mennään tietoisesti ja tarkoituksella olemaan auringossa. Yllätyn joka kerta, kun posket tai rinta punoittavat terassilla vietetyn työtapaamisen tai lounaan jälkeen. Kas! Niin se aurinko vaan paistaa kaupungissakin – ja osuu ihoon ihan samalla tavalla keskellä katua kuin Pihjalasaaren kalliolla. Kaikenlaista sitä oppii vielä tälläkin iällä.
Tämän kesän tavoite: sujauttaa suojakertoimet kassiin joka päivä ja tehdä siitä tapa. Toisin kuin muinaisella 80-luvulla, aurinkotuotteiden käyttö on nykyisin niin näppärää, että siitä se ei ole kiinni. Lempituotteeni ovat tietty ne kaikkein kätevimmät ja vaivattomimmat: suihkeet, jotka imeytyvät nopeasti eivätkä tahmaa, ja puikot, joista suojaa on helppo lisäillä pitkin päivää. Suosikkini ACOn aurinkotuotteista on kasvoille tarkoitettu voidepuikko, joka mahtuu vaikka taskuun. Sen iisimpää ei voi olla.
Kertokaapa, mitä aurinkotuotteita käytätte vai käytättekö? Olenko ainoa, jolla on vielä vähän opettelemista?
