Helvetti on vihdoin jäätynyt: patalaiska popparinne on virallisesti alkanut treenata. Kävelen rantaa pitkin Hernesaareen monta kertaa viikossa, vesipullo ja tossut kainalossa. Kilometrin mittainen matka kotiovelta kestää kymmenen minuuttia, paitsi jos unohtuu valokuvaamaan Pihlajasaaren ohi viilettäviä veneitä.
Kun aloin käydä Helsinki Core Trainersilla, ystävät yrittivät vaivihkaa mitata kuumeeni. Paitsi hän, jota on tästä kaikesta kiittäminen ja syyttäminen: Hanna on aina jääräpäisesti uskonut, että pystyn mihin vain. Näköjään pystyn! Yksi leuanveto on jopa humanistin lyhyellä matematiikalla laskettuna enemmän kuin nolla. Jospa kesään mennessä taipuisin kolmeen? Viimeistään tuon lauseen luettuaan ne muut ystäväni pyörtyivät. Tosin yhtiökumppanini toteaisi taas, että sä oot niin järkevä etten jaksa kuunnella.
Hymyssäsuin hän vaatii vielä viisi leuanvetoa.
Kun olin viisitoista, uin, juoksin ja ratsastin joka päivä, koska halusin. Ei se ollut kirkasotsaista kuntoilua, vaan tavallista elämää. Pohjoinen pikkukylä ei paljoa muuta tekemistä teinille toki tarjonnutkaan, oli hevoset ja kirjat ja ne metsäpolut. Muutin kaupunkiin kun olin kuusitoista ja sitten tulikin muita asioita, poikaystävä, yliopisto, kuppilat ja kaverit. Valokuvasin ja luuhasin pimiössä päivät, kirjoitin öisin. Joskus kävin iltaisin juoksemassa juoksuradalla. Kolmena kesänä kävin joogassa. Rutiini katkesi jokaiseen flunssaan ja tenttiviikkoon. Jokusen kuukauden kävin myös etsimässä kadonnutta motivaatiota kuntosalilta, todetakseni lopulta että vatsalihaslaite ei ollut vastaus mihinkään elämäni kysymykseen.
Mitä vähemmän liikuin, sen vaikeampaa siitä tuli. Myöhemmin työ imi kaiken energian, iltaisin vilutti ja väsytti. Punaviinilasi houkutti enemmän kuin hikoilu. Vannon, että ulkona alkoi sataa kaatamalla joka kerran kun edes harkitsin lenkille lähtöä. Urheileminen tuntui maailman turhimmalta ja epäkiinnostavimmalta asialta sen rinnalla, että oli mahdollisuus viettää viltin alla laatuaikaa sohvansa kanssa.
Kuukauden sisällä seinän takaa löytyvästä työmaasta tulee osa treenistudiota.
Suhteeni liikkumiseen on herännyt taas hiljalleen kuluneen kahden vuoden aikana. Se ei ollut tietoinen päätös, enemmänkin sivutuote siitä, että päässäni olevat solmut alkoivat vihdoin aueta. Kun voi henkisesti paremmin, fyysisenkin kunnon kohottaminen helpottuu kuin itsestään. Parhaita asioita elämässä on, että logiikka toimii toiseenkin suuntaan – itsessään ei voi vaikuttaa yhteen asiaan vaikuttamatta kaikkiin muihin.
Olen tutustunut uudelleen juoksutossuihini. Ladannut luuriin sovelluksen, joka laskee jalkojen alla kuluvat kilometrit. Tajunnut, että iltaisin viluttaa ja väsyttää vähemmän, jos vähän liikkuu. Iloinnut siitä, että jalka nousee joka kerta vähän kevyemmin. Yrittänyt muistaa venytellä. Unohtanut sen useammin kuin muistanut.
Raitoja remonttityömaan keskellä.
Helsinki Core Trainersille päädyin vuodenvaihteessa, kun oivalsin taas talven tullen, että juokseminen ei ole vilukissalle ympärivuotinen ratkaisu. Epäilytti myös sainko olemattomalla juoksutekniikallani aikaan enemmän hallaa kuin hyvää – nilkkoja särki ja pohkeita kiristi. Onnittelen itseäni tästä vuoden parhaasta päätöksestä joka päivä, vielä silloinkin kun kaavin itseni lattialta kymmennennen kyykkysarjan jälkeen. Ammattilaisten ohjauksessa ei voi edes kaltaiseni tumpelo mennä metsään.
Olin pelännyt, etten pärjäisi – ja ennen muuta etten saisi enää juoda punaviiniä. Aivan hirveä ajatus. Kaikeksi onneksi kävi ilmi, että Coren tyypit ovat urheilun huippuammattilaisiksi yllättävän lähellä minun epäurheilullista maailmaani. Ovat sopivasti hippejä kuten minäkin, etsivät hyvää fiilistä ja onnea. Uskovat, että kaikki vaikuttaa kaikkeen ja hyvinvointi syntyy muustakin kuin hikoilusta. Toiminnallisen harjoittelun tärkein tavoite ei ole tietty punnerrustahti tai rasvaprosentti, vaan parempi arki. Kaikki maailman ongelmat eivät ole ratkaistavissa kahvakuulalla, mutta se on kyllä äärimmäisen hyvä alku.
Ville ja Eveliina – näyttävät molemmat niin kivoilta ja viattomilta. Todellisuus: tulta ja tappuraa.
Treenaan personal trainerin kanssa, useimmiten ohjaksissa on Eveliina, toisinaan Tumppi. Ville on valmentajan lisäksi fysioterapeutti, joka on avannut kroppani kroonisia solmuja. Kun minua odotetaan sovittuun aikaan, yksikään kerta ei jää väliin, koska väsyttää tai laiskottaa. Kehityn kohinalla, en tiedä onko näissä käsissä muuta vaihtoehtoakaan. Itsensä ylittäminen ei tavallaan ole vaikeaa, jos lähtötaso on nolla. Hullua kyllä, viikko viikolta se muuttuu sekä vaikeammaksi että helpommaksi.
Moni asia on muuttunut sen jälkeen, kun avasin ensimmäisen kerran Coren oven. Yllätyksenä on tullut mitkä ne asiat ovat olleet. Se on niin pitkä tarina, että saa jäädä seuraavaan kertaan, mutta sanotaanko näin, että lihakset ovat kipeät, mieli on huippuhyvä ja huonoryhtisen toimistorotan selkä on paljon, paljon suorempi kuin kolme kuukautta sitten.
Joka mies tarvitsee pinkin kahvakuulan.
Viikottainen hikoiluni on siirtymässä ensi kuussa seuraavalle vaihteelle, kun aloitan 10Campin naisten ryhmässä yhdeksän muun kanssa. Toteutan sen blogiyhteistyönä, joten täältä pesee treenipäivityksiä juhannukseen asti. Jos kymmenen viikon kuntokurssi kiinnostaa, kannattaa kurkata Coren Facebook-sivuilta mistä on kyse. Haku on auki ensi maanantaihin asti. Kiinnostuneiden naistenkin kananattaa laittaa hakemus sisään, mutta erityisesti miesten ryhmään kaivataan sällejä, jotka eivät ainoastaan halua vaan tarvitsevat tukea arkensa muuttamiseen. Viimekertaisessa 10Campissa oli mukana kaksikymmentä kovakuntoista, tällä kertaa mukaan toivotaan tyyppejä, jotka ovat ehkä omistaneet joskus salikortin, mutta kadottaneet kuntoiluhaaveensa jonnekin vuosien ja kiireiden keskelle. Hakeminen omalla vastuulla: saatat jäädä koukkuun.
