Viikon uutinen on, että vaaleaksi haalistunut denim on tehnyt räjähtävän paluun elämääni. On siis virallisesti kevät! Juuri se vinksahtanut aika vuodesta, kun ulkona tarkenee paljain sormin ja reikäisissä farkuissa, mutta villakangastakista ei voi vielä luopua tai tulee kuolema. Onneksi pidän omastani, yli kuuden yhteisen vuoden jälkeenkin.
Faded denim is back in my life. Spring is officially here.
☊ MADONNA – AMERICAN PIE
Jos olen yhden asian elämässäni oppinut, se on tämä: älä koskaan talsi televisiokameroiden eteen ilman ammattilaisen apua. Vielä kun oppisi varaamaan sen enemmän kuin tarpeellisen pelastusajan ajoissa. Tälläkin kertaa soittelin Dandyyn vajaan viikon varoitusajalla, sydän sykkyrällä kauhukuvasta, että kalenteri olisi täynnä, kuten se tapaa olla, jos yrittää armottoman myöhässä mahtua sekaan. Kaikeksi onneksi Marko ja Sumi saivat raivattua aikaa takkutukkaisen toimistorotan taikomiseksi säihkyväksi sumusilmäksi ennen kuin kaahasimme Jennin kanssa kohti Emma-gaalaa. Huh, hengenpelastajani. Note to self: seuraavalla kerralla soita heille ennen kuin edes harkitset julkista näyttäytymistä.
Puin yksinkertaisen mustan mekon kaveriksi gTIEn nahkaisen pääpannan. Marko teki sen seuralaiseksi keijukaiskampauksen ja kasasi kiharat sykkyrälle niskaan. Kuvissa se on vielä vähän pörröinen, sitä siloiteltiin vielä ennen illan juhlia. Oma värini on puskenut juuresta jo sen verran pitkälle, että yleisilme näyttää hetkittäin tummalta. Oikeastaan pidän siitä aika paljon.
Näin käy, kun antaa kameran poikaystävälle ja pyytää ottamaan muutaman ruudun. Kuka on kuvassa pääosassa? Virnuileva turkulainen, niin.
Sumin visio meikistä oli yksinkertainen ja toimiva: tummat sumusilmät, kuultava iho ja huulille vain kevyesti kiiltoa. Hän tuntee metsänsä puut, viihdyn siinä setissä kaikkein parhaiten. Vielä kun osaisi itsekin tehdä silmistä niin täydellisen tummat ja samettiset. Sitä odotellessa on onneksi apu lähellä.
Lopputulos on sitä mitä pitikin, laineet suloisesti sekaisin, vastapainoksi mustaa nahkaa ja kohtalokas katse. Siis niin kohtalokas kuin voi olla, jos sattuu olemaan nainen, joka kolhii vastalakatut kyntensä alta kymmenestä minuutissa, ehtii illan aikana rikkoa sukkahousujensa lisäksi varasukkiksensakin ja astuu kotimatkalla uusissa koroissaan lätäkköön ei kerran vaan kolmesti. Mutta mitä siitä, tukka hyvin kaikki hyvin! Seuraavaksi: kuvia kemuista.
The lovely folks at Dandy save my life every time I’m forced to confront live broadcasting. Long live Marko Mäkinen and Sumi Moreno – I’d be doomed to an ugly and unhappy life without them.
Yhteistyössä FemtoLasik
Jahas kaunokaiset, tämä kohtalokas otos taitaa olla viimeinen valokuva, jonka näette meikänörtistä rillit päässä! Kriiseilin viime syksynä siitä sijoittaisinko uusiin silmälaseihin vai laserleikkaukseen – ja päädyin jälkimmäiseen. Elämä on yksinkertaisesti liian lyhyt. Haluan nähdä sen kaiken, kunnolla. Haluan valokuvata ilman sateessa huurustuvia silmälaseja, juosta kompastumatta kiviin, tunnistaa tutut kasvot väkijoukosta.
Ystävät lisäisivät: kipittää kaupungilla jäämättä auton alle. Krhm. Suurpiirteisesti silmälasien käyttöön suhtautuva tumpelo on nimittäin kiskottu milloin hupusta, huivista tai hiuksista takaisin jalkakäytävälle ohi kaahaavan kulkuvälineen tieltä. On silkkaa säkää, että olen yhä elossa.
Leikkaus toteutetaan yhteistyössä FemtoLasikin kanssa kivenheiton päässä kodistani, Bulevardin Klinikalla. Paikka ei sentään valikoitunut mukavuudenhalun vaan suositusten perusteella. Useampikin ystävä on käynyt siellä laserin alla, mm. yksi elämäni porilaisista, joka tekee töitä silmillään. Olen niin onnellinen – ja kuolemaisillani kauhuun. Lupasivat kyllä, ettei tarvitse jännittää. Uskoisinko?
Uljas uusi elämä, tästäkö se alkaa? Palataan asiaan.
☊ THE CURE – A FOREST