Joku kirjoitti kerran, että blogini muistuttaa sääpäiväkirjaa. Tiedän ettei hän tarkoittanut sitä hyvällä, silti nauratti. Sehän on totta, mutta minkäs sille mahtaa? Olen tarkkailija, katselen koko ajan maailmaa ympärilläni, sulan osaksi sitä. Säätilat ja mielenmaisemat ovat minulle usein samoja asioita, ne heijastuvat ja sekoittuvat toisiinsa. Löydän lähes joka säästä ja luonnonilmiöstä jotain mistä saan kiinni. Paitsi loskasta. Loska on sääjumalten tervehdys helvetistä.
Viime viikonlopun satoi, melkein koko ajan. Kuuntelin kun sade vaihteli tempoaan. Ensin satoi kovaa ja sitten hiljaa, kunnes tahti taas kiihtyi ja yltyi melkein myrskylukemiin. Availin ikkunoita, annoin kosteuden tulvia hyökyaaltona huoneisiin. Vedin jalkaan villasukat ja listasin ääneen asioita, joista pidän sateessa. Sen rummutus: ihaninta on, jos saa viettää sadepäivää peltikaton alla. Tuoksut, ne voimistuvat. Kaivopuiston syreenit ja pionit ja kaikki ne puut ja pensaat ja kukat, joiden nimiä en tiedä, vaikka kävelen niiden kauneuden keskellä joka päivä. Sateenvarjot! Ilahdun aina ajatuksesta että päänsä päällä voi kuljettaa omaa pientä kattoa, joka suojaa kaikelta mitä tulee taivaalta. Saatan silti jättää varjon kotiin ja antaa sateen kastella, sillä siinä on jotain ikiaikaisella tavalla vapauttavaa kun viileä vesi valuu pitkin kasvoja ja selkää. Kunhan ei ole juuri painelemassa ripset kiharrettuina kemuihin.
Tykkään kulkea kaupungilla kaatosateella, niinkin arkinen asia muuttaa tunnelman aivan toiseksi. Ihmiset ovat hereillä, vastaanottavaisia sille mitä ympärillä tapahtuu. On vaikea käpertyä itseensä ja ihmissuhdeongelmiinsa ja siihen mitä illalla söisi, kun kengät ovat kastuneet läpimäriksi, raitiovaunuun on pujoteltava sateenvarjoviidakon läpi ja koirat näyttävät katiskasta pelastetuilta piisameilta. Jotkut jopa hymyilevät! Ehkä pilvistä piiskaava vesi pesee ihmisestä ripsarin lisäksi turhan pingottamisen.
Pidän myös siitä, että sateella saa hyvällä omatunnolla olla sisällä ja tehdä kaikkia niitä asioita, joiden ääreen ei aurinkoisella säällä malta pysähtyä. Nukahdella tyhjänpäiväisten elokuvien eteen, sovitella vaatteita ja miettiä puolihuolimattomasti pitäisikö värjätä tukka. Selailla vanhoja kirjojaan ja hävetä marginaaleihin raapustettuja merkintöjä (sen siitä saa, kun menee 18 vuoden melodramaattisessa iässä opiskelemaan kirjallisuustiedettä). Vajota äärimmäiseen laiskuuteen ja syödä pakastepizzaa ja sipsipussin pohjia, koska kukaan ei jaksa lähteä kauppaan.
Koirataloudessa on aina vähän vaikeaa kun sataa. Koirat närkästyvät kun niille ehdottaa lähtemistä ulos, ne tietävät kyllä milloin on märkää. Paitsi että viikonloppuna Tehtaankadulla oli pelkän märän sijaan lähestulkoon raamatullinen vedenpaisumus. Katselin parvekkeelta mereksi muuttuneita lammikoita ja mietin pitääkö pyytää pitkätukka rakentamaan mäyräkoirille pikkuinen lautta, jolla neidit voisivat purjehtia lainehtivien katujen yli puistoon. Asia ratkesi lopulta samalla tavalla kuin kaikissa (mäyräkoiramääritelmän mukaisissa) äärisäissä, pissat pudotettiin kadulle metrin päähän ulko-ovesta. Sitten he olivatkin valmiita vilahtamaan takaisin peiton alle, sillä se on ainoa paikka, jossa ne sadesäällä haluavat olla.
Minäkin vietin valtaosan viikonlopustani viltin alla. Sunnuntaiaamunakin satoi, joten katsoimme avaruuselokuvan. Ei pitäisi ikinä katsoa avaruuselokuvia. Kaikki pahimmat hulluudet ja pakkomielteet alkavat aina niistä. Varsinkin jos niissä on Cliff Martinezin säveltämä musiikki (PUHUN SINUSTA, SOLARIS). Myös Oscareita kahmiva elokuvasäveltäjä Hans Zimmer näköjään hallitsee vaarallisen tyylilajin nimeltä “ihon alle hiipivä haikeus, joka alkaa madonreiän lailla taivuttaa todellisuuden perspektiivejä” eli suomeksi sanottuna muuttuu hitaasti hulluudeksi.
Sanonpa vaan, että avaruuteen katoavat isät ja mustiin aukkoihin katoavat vuodet ovat joihinkin mielentiloihin vähän liikaa. Ainakin sain kohdata ne tutussa kainalossa enkä ollut ainoa, jonka silmät vuotivat mitälie sadepisaroita. Saakelin Interstellar.
Mutta se soundtrack. Löysin maanantaina internetistä sen pääteemasta kudotun kymmenen tunnin(!) luupin, jonka oli selvästi tehnyt selvästi joku kaltaiseni musiikin ongelmakäyttäjä. Kuuntelin sitä kolme tuntia, kunnes huone alkoi huojua ympärilläni enkä ollut enää varma mikä oli totta ja mikä aika-avaruuden vääristymiin eksyneen mieleni kuvitelmaa.
Päätin keskeyttää hitaan hulluksitulemisen ja siirtyä Bob Dylaniin, joka siinä mielenhäiriössä tuntui turvalliselta valinnalta. Sitten kuuntelin kolme tuntia toistolla Most Of The Timea ja sen jälkeen kolme tuntia toistolla kaikkia niitä muita lauluja, jotka kertovat tyhjistä huoneista ja yksinäisyydestä ja öisistä kaduista ja onnen hetkistä, jotka olivat ohi ennen kuin kunnolla alkoivatkaan. Alkoi vähän tuntua siltä, että jonkun pitäisi tulla ja takavarikoida minulta internet ja mielellään myös kaikki musiikki. Onneksi Mikko tuli kotiin ja laittoi Modern Familyn päälle.
Olen taas tehnyt avaruuden inspiroimia internet-tutkimuksia ja yrittänyt ystävystyä suhteellisuusteorian ja siihen liittyvien käsitteiden kanssa. Singulariteetti on astrofysiikassa aika-avaruuden vääristymä, jossa jokin suure on äärettömän suuri, joten se ei käyttäydy tunnettujen fysiikan lakien mukaan. Tämän ymmärtämisessä taitaakin kulua koko päivä. Ellen vaihda tutkimuskohdetta, sillä Islannin virkuin tulivuori, Hekla, on tiettävästi taas havahtunut horroksestaan. Tulivuoritutkija Harasek täällä päivää.
PHOTOS BY STELLA HARASEK
LAST ONE BY JARNO JUSSILA
