Hei siellä ruudun toisella puolella! Anteeksi, jos olen ollut etäinen viime viikkoina. Niin moni asia on ollut yhtäaikaa liikkeessä. Leijunut ilmassa ihan käden ulottuvilla, silti liian kaukana pyydystettäväksi. Perkeleen pikkuperhoset. On ollut mahdotonta keskittyä mihinkään tai kertoa mitään kenellekään, kun kaikki energia on mennyt ihan vaan tasapainoiluun kaiken liikkuvan ja lepattavan keskellä.
Lähtökohtaisesti suhtaudun muutoksiin myötämielisesti, nehän ovat mahdollisuuksia. En vaan tiedä miksi ne soittelevat ovikelloa niin usein isolla joukolla. Saapastelevat sisään buutsit jalassa, kutsua odottamatta tai edes kysymättä, että sopiko sulle Stella ottaa meidät vastaan vai oliko sulla just kiire pestä tukka tai kuunnella kolmatta päivää putkeen sitä samaa räppibiisiä (kuulokkeet päässä, koska kukaan muu ei jaksa kuulla sitä enää kertaakaan). Siinä ne sitten istuvat rivissä sohvalla. Että keitäpä kuule kahvit!
Pikkuhiljaa helpottaa. Kolina vaan käy kun palaset alkavat loksahdella paikoilleen. Alkuperäistä parempaan järjestykseen ne näyttävät tälläkin kertaa asettuvan. Niinhän ne aina – pitäisi vaan vihdoin alkaa luottaa siihen. En yritä olla salaperäinen, kirjoitan kaikesta kyllä sitten kun olen saanut juostua karkailevat ajatukseni kiinni. Ja ehkä otettua parit päiväunet tuolla samalla tyylillä kuin Juno-koira, jota ei voisi vähempää huominen kiinnostaa. Miksi pitäisi, kun tässä on aivan hyvä? Tuntuu taas, että meillä on aika paljon opittavaa koirilta.
Samaan aikaan arki rullaa radoillaan. Herään aamuisin ja harjaan hampaani, keitän kahvia, ellei joku muu jo ehtinyt. Niinä aamuina kun koirakaksikko ei lähde Mikon mukana studiolle, vien ne kävelylle. Katselen kun ne nuuhkivat pikkukiviä, kiellän niitä syömästä röökin natsoja ja räkää. Tunnen outoa ylpeyttä siitä, että olemme onnistuneet pitämään ne elossa ja enimmäkseen onnellisina jo viisi vuotta. Niin, ne täyttivät viisi ja saivat kermaviilillä kuorrutetun nakkikakun! Ei tullut palautuksia keittiöön sinäkään iltana.
Aivan sama missä kävelemme ja mihin olemme menossa, Luna-koira kiskoo aina kohti rantaa. Se on päättäväisin eläin, jonka olen tavannut – neuvottelemme joka päivä siitä kumpi meistä saa päättää suunnan. Samaan aikaan Juno seisoo kärsivällisesti paikoillaan ja odottaa, että sisko taipuu taas toisten tahtoon. Olkoonkin, että sisko tekee sen vain siksi, että häviää kahdeksan kilon elopainollaan minun kuudenkymmenen kilon tahdonvoimalleni.
Olen monta kertaa ääneen miettinyt mihin Luna menisi, jos sen laskisi vaan vapaaksi. Suunta on selvä, mutta ei siellä mitään koirapuistoa ole.
Entä jos jokin kutsuu sitä joltain saarelta, sanoi pitkätukka yksi päivä. Ehkä on pilli tai kutsuhuuto, jonka vain Luna-koira kuulee. Sinne saareen se uisi, jos saisi.
Että mitä että? Ei tuollaista voi pudottaa noin vaan puolihuolimattomasti. Arvatkaa olenko nyt pohtinut tätä päivätolkulla. Että kuka tai mikä sitä kutsuu – ja miksi?
Ehkä Lunallakin on ajatus elämästä, joka voi olla mitä vain. Jossain toisaalla, jotain muuta.
Tai sitten se on vaan jumalattoman jääräpäinen mäyräkoira, joka vetää rantaan siinä toivossa, että siellä olisi kanadanhanhenkakkaa hotkittavaksi parempiin suihin. Koiramme, nuo kulinaristit.
Tänä aamuna heräsin kaatosateeseen ja ukkoseen. Salamat valaisivat verhottoman huoneen, joka oli muutenkin valkeana kesäkuisesta valosta. Hapuilin kolmannen kerran torkun päälle ja kietouduin vielä hetkeksi lämpimiin lakanoihin. En osaa selittää, mutta sateella on rauhoittava vaikutus – saa minut liikkumaan ja ajattelemaan hitaammin. Jyskytys rinnassa ja päässä hiljenee, kun avaan kaikki asunnon ikkunat ja vedän sateen kastelemaa kaupunkia syvälle keuhkoihin.
(Toisina aamuina työhuoneesta on löytynyt odottamattomia yövieraita: krapulastaan huolimatta hyväntuulisia ja pelottavan hereillä heti kahdeksalta aamulla.)
On ollut hyvä päivä, eilenkin oli. Niitä on, enemmän ja enemmän. Villi mielikuvitus on tekemässä paluun, sanoi Anni tovi sitten, taika on tulossa takaisin. Niin on! Siltä se tuntuu. Vapina muuttuu väreilyksi. Ei se oikeastaan missään vaiheessa poissa ollutkaan, oli vaan pitkä soinnuton hetki kun en tavoittanut sitä.
Peruin kahvit ystävän kanssa, koska oli pakko kirjoittaa – anteeksi Kanerva. Pitkästä aikaa on paljon sanottavaa, niin paljon että sanat tulvivat ja läikkyvät yli. Kirjoitan taas kuittien kääntöpuolille ja puhelimen muistilappuihin, menen kesken suihkun lähettämään itselleni tekstiviestejä, on kiireen tuntu kuin muste tai kirjaimet tai aika loppuisi maailmasta kesken.
Tekee myös mieli maalata, levittää isoille pinnoille mustaa ja haalistunutta vaaleanpunaista ja sitä keltaista, joka laskeutuu kaduille sateen jälkeen. Hangata niitä, kunnes ne sulavat toisiinsa ja muuttuvat maisemaksi. Raaputtaa esiin ääriviivoja, jotka tuntuvat tutulta, mutta ei saa ihan kiinni mistä.
Pilvet ovat jo väistyneet auringon tieltä, mutta yöksi nousee kuulemma myrsky. Olen odottanut sitä koko päivän. Jospa se ravistelisi minuakin vähän? Tuulettaisi päästä tunteita, joita en enää tarvitse. Epävarmuuden, epäröinnin. Olen ihan valmis pudottamaan ne harteilta kuin turhan painavan takin, joka on kaiken lisäksi jäänyt isoksi. Kas noin, hups vaan.
Hyräilen mielessäni vanhoja kappaleita, joita en ole kuullut vuosiin. En ole varma haluanko enää kuullakaan – jotkut asiat ovat parempia kulmistaan taittuneina muistikuvina kuin herätettyinä takaisin henkiin. Kuinka monta kertaa on tullut kolmen kuohuviinilasin jälkeen soitettua menneiden vuosien suosikkeja, vain huomatakseen, että niissä oli paljon enemmän voimaa omissa muistoissa kuin todellisuudessa? Toki on niitäkin lempikappaleita, jotka ovat säilyttäneet latauksensa, kasvavat vaan vuosien varrella ja ratkovat minuuden rakenteita joka kerralla vähän enemmän auki.
Halkeamat ja murtumat kiinnostavat: niistä pääsee valoa sisään. Tämä tuntuu juuri nyt tärkeältä, ehkä kohta keksin miksi.
Muistin yksi päivä myös edesmenneen tamperelaisyhtyeen Tigerbombsin kappaleen nimeltä Honey Junkie. Linkittäisin, jos se vaan löytyisi jostain internetistä. Levyversio on valitettavasti vähän vaisu, lavalla kappale heräsi Salmisen veljesten käsissä aivan eri tavalla eloon. Sen kyllä kuulisin mielelläni vielä kerran. Ehkä Jukka Ässälle voisi esittää keikalla toivekappaleen.
Muistatteko, kun vielä kirjoitin blogia tuolla nimimerkillä, Honey Junkiena? Siitä taitaa olla viisi tai kuusi tai seitsemän vuotta, kuka niitä laskee. Nimimerkin valintaan ei ollut sen erityisempää syytä kuin se, että pidin kappaleesta, sen tunnelmasta ja sanoista:
That’s my girl from the night life
She’s the one, my firefly
Wish she knows she’s all mine
She’s too sweet for my kind of guy
Mitä teille kuuluu?
PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA
