Yksi parhaista asioista mitä kesäpäivänä voi päähänpistosta tehdä: napata mukaansa kahvin, lounaan tai pienen kylmän kaljan, ja nauttia puun alla lähimmässä puistossa. Hyvää yksin, parempaa kaksin. Joskus saa kaupan päälle seurakseen selällään ilakoivan koiran.
Kuva meitsin kintuista Kanerva Ahonala
Ruotsalainen iamamiwhoami tehtailee hengästyttävän hienoja musiikkivideoita – eikä musiikkikaan hullumpaa ole. Nimen takaa löytyy ruotsalainen laulaja-lauluntekijä Jonna Lee, joka kuvaa elektropoppiaan audiovisuaaliseksi projektiksi. Tykkään sanasta projekti. Tuntuu kuin siihen sisältyisi lupa kokeilla, tarkastella työtä kesken kaiken ja korjata kurssia, työstää uusia kerroksia vanhojen päälle, ottaa vähän riskejä ja katsoa kuinka käy.
☊ IAMAMIWHOAMI – KILL
Työni kuljettaa kiinnostaviin paikkoihin – kuten Vuosaaren satamaan, joka levittäytyy rantaan saaristomaiseman keskelle. Palaan aiheeseen huomenna ajan kanssa, mutta en malta olla jo vilauttamatta muutamaa ruutua täältä kuvankäsittelyleirin keskeltä. Positiivinen ongelma: liikaa ihania kuvia! Tuulta tukassa, uusia kulmia koluamassa.
Kuvat Jarno Jussila
Tällä viikolla olen pääasiallisesti hengannut toimiston terassilla, maalannut ananaksia ja pohtinut voisinko lisätä ansioluettelooni tittelin professional pineapple painter. Mellakka nimitti kesäkemujensa somistustehtäviin tutun visualistin nimeltä Annin, joka puolestaan lainasi tutusta valokuvastudiosta pitkätukan apukäsipariksi. Tekemistä riitti vielä kolmannellekin, joten hylkäsin toviksi tietokoneeni ja liityin seuraan.
Kaupungin tehokkain tuotantotiimi Taimisto-Harasek-Jussila hoiti puolessatoista päivässä Mellakan sisäpihan juhlakuntoon – ja siinä sivussa itselleen rusketusrajoja, maalintahrimia vaatteita ja tärpätintuoksun, joka ei lähde saippualla hankaamallakaan. Pengoimme Punavuoren raudan jämälaarista laudanpätkiä, istutimme leffalavastamosta lainattuja flamingoja pihan pensaisiin ja ripustimme terassin yllä roikkuviin keijuvaloihin peilipalloja ja pleksinpaloja, joiden läpi maailma näytti vaaleanpunaiselta ja violetilta.
Kuvissa vilahtava partasuu on Jyri, joka pystytti työtoverinsa Michaelin kanssa flamingojen keskelle Sailor Jerryn rommibaarin. Olisipa toimiston sisäpihalla aina rommibaari! Tai ehkä parempi, ettei ole.
Voiko olla liikaa ananaksia? Ei ainakaan vaaleanpunaisiksi, haalistuneen turkooseiksi ja kullanvärisiksi maalattuja. Olisin halunnut omia ne kaikki itselleni ja kantaa kotiin, mutta Anni ja merirosvo nipottivat ja sanoivat, että vasta kemujen jälkeen.
Olin ehtinyt unohtaa miten ihanaa on välillä tehdä asioita käsillään eikä aivoillaan! Haluan heti maalata lisää hedelmiä. Ananakset on ehkä hetkeksi nähty, mutta vaikka banaaneja ja pari hunajamelonia. Ja niin: kemut onnistuivat yli odotusten. Sen tietää siitä, että niistä toivutaan vielä kaksi päivää myöhemmin. Kuvia luvassa, kunhan tokenemme.
Kuvat minusta Jarno Jussila
Olen käyttänyt kesäisin punaoranssia kynsilakkaa niin kauan kuin muistan – voisi jopa sanoa, että Aperolin väristä. Myös musta on ikuinen kesäsuosikki. Se toimii lyhyissä kynsissä ihanasti varsinkin loppukesästä, kun on ruskettuneimmillaan. Hmm… Oikeastaan kaikki sävyt toimivat kynsissä ihanasti silloin kun on ruskettunut: jopa neonpinkki, jota viime kesänä kerran uhkarohkeasti kokeilin. Ehkei toista kertaa kuitenkaan tarvitse.
Juuri nyt kaikkein freesimmiltä tuntuu luonnollinen lakkaus, joka ei tee numeroa itsestään: varpaisiin klassinen ranskalainen ja sormenpäihin nudesävy, joka tekee käsistä huolitellut, muttei laitetut. Tykkään! Kevyt ja vaivaton, eikä lakan kulumista huomaa. Katsotaan niitä kirkkaampia värejä sitten kun aurinko on ehtinyt tehdä tehtävänsä.
En juuri jaksa enää lakkailla kynsiäni itse – olen siihen liian tumpelo ja aivan liian laiska. Osaatteko kuvitella paljonko energiaa ja aikaa vie, kun pitää kynsien lakkaamisen jälkeen puhdistaa kynsilakkaroiskeista kynsinauhat, kämmenet, pöytä, päälle osuneet vaatteet, lattia ja mahdollisesti vielä utelias koira-assistentti? Niin. Jotkut asiat vaan kannattaa ulkoistaa ammattilaisille. Käyn nykyisin Hiussali Peilin Jennillä, joka tekee superkauniita kestolakkauksia – tavalliset lakkaukset kun eivät vaan pysy meikän menossa mukana. Peili sijaitsee kovin kätevästi Fredantorilla heti Samulin lettukahvilan vieressä, ei tarvitse mennä manikyyriin nälkäisenä.
Lakkaus saatu blogin kautta.
Kuvat Jarno Jussila
Oijoi! Löysin koneelta tukun kuvia, jotka on otettu tasan vuosi sitten juuri tänä päivänä, Mellakan ensimmäisistä kesäkemuista. Niistä tulikin sitten vuosittainen perinne, sillä seuraavat järjestetään tänään. Anteeksi kuvatulva, saattoi iskeä minipieni nostalgia. Viime kerrallakin suosi sää, mutta illalla iski vähän vilu – tällä kertaa helle taitaa helliä juhlakansaa yöhön asti.
Toiseksi alin kuva Maria Miklas
Kirjoittaja haluaisi olla notkea ninja, mutta siihen on vielä ihan pikkuisen matkaa. Tämä kirjoitus on teille, jotka etsitte helpotusta samankaltaisiin haasteisiin – tai haluatte ihan vaan keveämmät jalat.
Päätellen siitä miten hämmentävän moni on päätynyt tähän blogiin googlaamalla meikäläisen pohje- ja penikkaongelmia, vaikuttaa siltä, että muutamalla muullakin on ns. haasteita alaraajojensa kanssa. Olen kertoillut omista pulmistani näköjään ainakin tämän verran. Tiivistän: pohkeitani on riivannut säännöllisesti toistuva tulehdustila siitä asti kun olin kaksitoista eikä kukaan ole vielä tähän päivään mennessä osannut kertoa mistä se johtuu saati miten siitä pääsee eroon. Pahimmillaan tulehdus tekee kävelemisestä (joskus ihan vaan sängystä pääsemisestä) mahdotonta. Kramppipäivien välissäkin pohkeet ovat kireät ja kosketusarat.
Olen hakenut vuosien mittaan apua monenlaisista osoitteista osteopatiasta akupunktioon. Tehokkaimmat täsmälääkkeet ovat löytyneet treenaamisesta – se on vahvistanut jalkojen lihaksia ja helpottanut sen myötä kramppitiloja – sekä fysioterapiasta, jossa on saatu kehoon rutkasti lisää liikkuvuutta ja alettu korjata vuosien varrella opeteltuja virheasentoja. Vääränlaisista asennoista ja liikeradoista poisopettelu vie aikaa, niinpä kaikenlaiset kipua lievittävät ratkaisut kiinnostavat. Kipulääkkeitä olen syönyt jo kylliksi eivätkä ne enimmäkseen edes auta.
Valmentajani ja ystäväni Kanerva vinkkasi keväällä lymfahoidosta, joka keventää jalkoja kiihdyttämällä aineenvaihduntaa ja poistamalla kuona-aineita. Hoito keventää myös ihan kirjaimellisesti, sillä moni käy hoidossa esteettisistä syistä saadakseen kapeammat sääret! Kanervan kautta tulinkin tavanneeksi Essin, joka tekee lymfahoidon ohella muitakin kasvojen ja kehon erikoishoitoja Bulevardilla sijaitsevassa hoitolassaan nimeltä High Care Boulevard.
Jos ollaan ihan tarkkoja, tapasimme eräänä kauniina aamuna yöpaitaisillamme meidän keittiössä. Kanerva ja Essi olivat päätyneet Mikon kanssa meille jatkoille kun minä vetelin jo sikeitä, ja heränneet vierashuoneestamme kun Nella-koira ja talouden oma herätystoimikunta tulivat toimittamaan suukkoherätyksen. Naurattaa vieläkin. Näin ne parhaat tyypit tuntuvat löytävän tiensä elämäämme – sattumalta, ja vastaansanomattamalla rytinällä.
Pääsin sittemmin blogin kautta Essin hellään huomaan kokeilemaan Kanervan suosittelemaa lymfahoitosarjaa. Nyt täytyy kyllä kesken kaiken jo kiljaista, sillä takana on neljä hoitokertaa ja kokonainen kivuton kuukausi! Neljä viikkoa on kulunut ilman yhtäkään kramppia ja ensimmäisen kerran naismuistiin pohjeitani pystyy koskemaan, jopa puristamaan ilman, että pökerryn kivusta. Tämä autuus ei ehkä avaudu onnekkaille, jotka eivät ole eläneet vuosia jatkuvan kivun kanssa, mutta ne jotka ovat, ymmärtävät varmasti tämän riemun.
Oli kramppien ja kiristyksen alkuperäinen aiheuttaja mikä tahansa, kuona-aineiden poistaminen ja kireiden lihaskalvojen avaaminen tuntuu auttavan. En ole kuulemma ainoa, joka on löytänyt lymfahoidosta apua erilaisiin jalkaongelmiin: Essin hoidossa käy sekä ongelmien ennaltaehkäisystä kiinnostuneita urheilijoita kuin erilaisista kivuista kärsivät. Toki suurin osa asiakaskunnasta hakee hoidosta ennen muuta esteettisiä vaikutuksia, mutta eipä siitä kenenkään mielestä varmaankaan haittaa ole, jos samalla saa virkeämmät ja paremmin voivat jalat.
Essi yhdistää lymfahoitooni kahta tekniikkaa. Alipainehieronnassa ikäänkuin pumpataan irti rasvasoluihin jumiutunutta kuonaa, joka aiheuttaa mm. niinsanotun appelsiini-ihon eli suomeksi selluliitin. Mekaanisessa lymfahieronnassa puolestaan poistuvat nesteet ja ne irroitetut kuona-aineet. Lopputuloksena jaloista tulee kevyemmät, kivuttomammat ja kyllä, myös kapeammat. Aika monta kärpästä yhdellä iskulla.
Ollaanpa rehellisiä, alipainehieronta ei ole ihan mukavimmasta päästä. Muuten tämä olisikin ollut aivan liian hyvää ollakseen totta. Onneksi a) Essi on rento, superkiva ja kestää kiroiluni b) homma useimmiten helpottuu hoitosarjan mittaan kun kuona-aineet vähenevät.
Palaan asiaan myöhemmin kun hoitosarja on ohi, eli korvat hörölle, jos kiinnostaa.
PS. Vielä sananen niistä paljon googletetuista penikkaongelmista! Ne alkoivat juoksutreeneistä ja sinne myös loppuivat, kun lääkäri monen kuukauden itkun ja väännön jälkeen ehdotti, että mitäs jos en enää juoksisi, kun kroppa ei kerran sitä kestä. Muut liikkumisen lajit eivät aiheuta ongelmia.
Teille, jotka etsitte apua penikkakipuihin, suosittelen lämmöllä Helsingin Urheiluhieronnan K-E-H-O Klinikkaa ja Helsinki Core Trainersin juoksuvalmentajien tekniikkaopetusta ja yhteistreenejä. Kylmä-kuuma-hoidoista ja kipulääkkeistä ei ole kovin pitkäaikaista apua, jos säryt johtuvat virheasennoista tai vääränlaisesta tekniikasta. Lymfahoidostakin voi saada penikkaoireiluun helpotusta, jos kivut johtuvat kertyneiden kuona-aineiden aiheuttamasta paineesta, mutta perimmäinen syy kannattaa selvittää ammattilaisten avulla.
PHOTOS BY JARNO JUSSILA
Lupaan, että ensi kerralla on luvassa jotain aivan muuta, mutta nyt on pakko palata vielä toisenkin kerran seuraaviin toiveaiheisiin…
1) pitkätukkaiset miehet (ikiklassikko)
2) liike (kiinnostaa enemmän ja enemmän)
3) teema nimeltä nainen kuvaa miestä ilman tarkoitusta
Poimintoja teidän esittämistänne toiveista, joista etenkin tuo viimeksimainittu takertui välittömästi päähän.
Työtä varten tulee tietysti kuvattua tarkoituksella. On projekteja, tiettyjä tavoitteita. Usein blogikirjoitus, johon tarvitaan tarkoitukseen sopivat kuvat, joskus asiakastöitä, joihin en mene bloggaajana vaan valokuvaajana. Toisinaan roolit myös yhdistyvät – se on tätä nykyajan hienoutta, että saa tehdä useampaa kuin yhtä työtä ja osaamistaan voi yhdistellä uusilla tavoilla.
Lataan akut, pakkaan rungon ja linssit ja muistikortit. Säädän valaistusta, siirtelen tavaroita ja ihmisiä. Rakennan ruutuja yksityiskohta kerrallaan, kunnes saan juuri sen kuvan, jonka halusin. Joskus saan enemmänkin: jostain lankeaa odottamaton valo, tai linssini edessä liikkuu ihminen, joka herättää kuvat henkiin aivan eri tavalla kuin uskalsin edes toivoa. Toisinaan palat vaan loksahtelevat kohdilleen ja kokonaisuudesta tulee enemmän kuin osiensa summa. Sitten on niitä kuvauksia, kun kaiken pitäisi periaatteessa olla kohdallaan, mutta kuvista tulee latteat, valjut tai ihan vaan tylsät. Siinä sitten pohditaan mistäpäin umpisolmua lähdetään purkamaan.
Suurin osa kuvistani syntyy silti sattuman kaupalla, suunnittelematta ja säätämättä. Niin – ilman tarkoitusta. Kamera kulkee aina mukana ja minä vaan näen kaikkialla kauneutta. Sen miten auringonsäteet osuvat omenapuiden kukkiin tai haljenneeseen asfalttiin, tai kuinka vastavalo siivilöityy jonkun hiusten läpi ja piirtää koko profiilin esiin. Rytmin, joka syntyy kun kadut risteytyvät ja niiden läpi ajaa auto. Olkapään väsyneen kaaren, ajatuksiinsa uponneen poissaolevuuden, nauruun siristyneet silmäkulmat. Kahvipöydälle sattuneet värit, jotka sopivat yhteen kuin olisivat siihen täsmäräätälöidyt. Sade saa kadut kiiltämään ja valon taittumaan värispektreiksi. Tykkään kuvata hämärässäkin, se tekee ääriviivoista pehmeät ja ihmisten läsnäolosta jotenkin läpikuultavamman. Joinakin aamuina sumu liikkuu kaduilla kuin jokin elävä. Sen kuvaamisesta en saa kyllikseni, sillä en ole onnistunut vielä ottamaan siitä kuvaa, jossa tavoittaisin sen minkä näen.
Blogiin kaikista kuvista päätyy vain murto-osa. En yleensä kuvatessa vielä tiedä tullaanko niitä näkemään täällä vai ei, ei sitä silloin ehdi tai tarvitsekaan ajatella. On vaan tämä päähänpinttymä, sisäsyntyinen pakko tallentaa asioita tavalla, jolla itse ne näen. Kuvaaminen on yksi keino, kirjoittaminen toinen. Blogi on näihin yksi hyvä, tokikaan ei ainoa kanava.
On aina mielenkiintoista, kun nainen kuvaa miestä ilman tarkoitusta, kirjoitti joku teistä. Onhan se, mutta en oikeastaan ajattele kuvaanko naista vai miestä. Enemmän kiinnostavat persoonat, ominaisuudet, jotka tekevät meistä sen keitä olemme. Jonkun habituksessa korostuu herkkyys, toisissa loistaa valovoima ja karisma. On ihmisiä, joiden oleminen on hiljaista ja vaivatonta. Sitten on heitä, jotka ovat niin elossa, että hengästyttää. Ajattelen etsiväni kaikista niitä samoja asioita, sitä mikä heissä on kaunista, kiinnostavaa tai juuri nyt totta ja läsnä tässä hetkessä. Voihan silti olla, että tiedostamattomalla tavalla kuvaan miehiä eri tavalla kuin naisia? Ehkä katson heitä eri tavalla, korostan muunlaisia piirteitä, etsin kauneutta toisenlaisista ominaisuuksista.
Pitkätukkaiset miehet kuulemma kiinnostavat, onneksi niitä löytyy lähipiiristä. Olen kuvannut tätä nimenomaista pitkätukkaa paljon viime syksystä saakka. Häntä on ihana kuvata, sillä hän ei häkelly kamerastani. Joskus hän vaan antaa sen olla ja jatkaa siitä välittämättä mitä ikinä olikaan tekemässä. Toisinaan hän pistää tanssiksi, joskus juoksuksi, saattaa loikata, pyydystää auringonsäteitä, heilauttaa hiuksiaan. Silloin tällöin hän vain katsoo kameraan ja antaa minun tallentaa sen mitä hän sillä hetkellä sattuu olemaan. Harvoin ohjaan häntä. Haluan nähdä mitä tapahtuu kun annan tilaa sattumalle. Hetkille ja tilanteille, joiden kulkuun en puutu. Annan niiden vaan olla ja ajelehtia. Kuvaajan tehtäväksi jää rajata kaikki se kauneus yhteen ruutuun. Tai viiteen, tai sataan.
Kuviin ja valokuvaamiseen liittyviä toiveita saa taas ja yhä esittää! Moni jo esitetyistä onkin yhä työn alla. Kommenttiloota on teidän, antakaa palaa.
Kirjoitus on osa yhteistyössä Nikonin kanssa toteutettua juttusarjaa, jossa katsotaan maailmaa linssin läpi ja otetaan kuvia, joita te haluatte nähdä.
Kerrankos sitä saa työpäivän aikana asusteekseen valtavankokoisen pullon Aperolia! Oli otettava pari kuvaa ihan siitä ilosta, että musta asuni sopi täydellisesti vihreään maisemaan punaoranssien väripilkkujensa kanssa. Dieselin heiluvahelmainen mekko ei olekaan tainnut kuvissa vielä vilahtaa. Hankin sen muistaakseni jo viime kesänä, mutta olen oppinut käyttämään sitä vasta nyt. Arvelutti sen malli, joka on kepeämpi ja tyttömäisempi kuin mihin olen tottunut. Nyt olen tietysti ihastunut juuri siihen. Täytyy napata siitä lisää kuvia joku toinen päivä, kun en ole juuri järjestämässä Aperolille afterwork-kemuja.
Takki esittäytyikin tuossa tovi sitten. Se on kyllä sen sortin täydellisyys, ettei sitä huvita edes riisua. Tulee huolettomat ja hyvät olkapäät. Nahka on napakka ja laadukas, takki painaa päällä juuri sen verran että olo pysyy sopivan reteänä. Lyhyessä, laatikkomaisessa leikkauksessa on vähän univormumeininki, joka tekee mistä tahansa asukokonaisuudesta astetta skarpimman. Helppo kiskoa päälle, sopii kaikkeen ja toimii kaikkialla. Sitähän parhaat nahkatakit tekevät.
NAHKATAKKI* JA MEKKO DIESEL
THIERRY LASRYN AURINKOLASIT TREND OPTIC
KOROT COS
*SAATU
Kuvat Jarno Jussila
Yhteistyössä Naturelle.fi, sisältää arvonnan
En voi väittää olevani kosmetiikan ylin asiantuntija – olen päinvastoin laiskamato, joka haluaa näyttää hyvältä mahdollisimman helposti näkemättä sen eteen kovin paljon vaivaa. Olen tullut kuitenkin työni kautta vuosien varrella testanneeksi jos jonkinmoista kosmetiikkaa ja ihonhoitotuotteita ja harvoin osuu vastaan tuotteita, jotka tekevät lähtemättömän vaikutuksen tai joiden jäljiltä huomaa ihossaan ihan todellisia muutoksia. Siksi May Lindstromin tuotteet taisivat singota itsensä suoraan sydämeeni, kun pääsin talvella kokeilemaan niitä. Luksusluonnonkosmetiikka on parhaimmillaan samaan aikaan sekä lempeä että tinkimättömän tehokas. Edes Mayn pökerryttävän kauniit purnukat eivät voineet varastaa huomion siltä, että niiden sisältö ihan oikeasti toimii.
Tuohon samaan supersarjaan kuuluu yhdysvaltalainen Tata Harper, jonka tuotteet ovat niittäneet kulttimainetta ympäri maailman – eivätkä suotta. Kultaisilla korkeilla varustetut kirkkaanvihreät pullot huokuvat luksusta eivätkä lupaukset ole turhia. Tuotteet ovat sataprosenttisen luonnolliset, ekologiset ja eettiset, suurin osa myös vegaaniset. Sarjan kaikki tuotteet valmistetaan Vermontissa, jossa asuu myös merkin perustaja, Tata itse. Valtaosa raaka-aineisiin käytetyistä kasveista luomuviljellään samaisella tilalla, sillä Tata haluaa pitää koko tuotantoprosessin omissa käsissään.
Olin lukenut Katjan blogista niin monta ylistävää arviota, että odotukset olivat kivunneet korkealle, kun sain luonnonkosmetiikan verkkokauppa Naturellesta merkin tuotteita testiin. Värikosmetiikan puolelta löysin samantien lemppareita, joista kirjoitinkin tovi sitten. Tänään on vuorossa sananen merkin Supernatural Collectionin tehoseerumeista – tämä kolmikko nimittäin sisältää merkin kaikkein kirkkaimmat tähdet.
Uskon, että Tata Harperin kaltaiset merkit muuttavat monen ennakkoluuloa siitä, että luonnonkosmetiikka ei voisi olla yhtä tehokas – tai jopa tehokkaampi – kuin synteettinen kosmetiikka. Tatan tuotteet ovat äärimmäisen teknisiä ja niihin on pakattu ällistyttäviä määriä aktiivisia raaka-aineita. Kosmetiikkaguru Katja kirjoittikin seerumeista otsikolla luonnon oma botox. (Kiinnostuneiden kannattaa muuten lukaista tuo Katjan kirjoitus tästä superkolmikosta, siitä löytyy vielä paljon perusteellisempi selvitys kunkin seerumin vaikuttavista raaka-aineista.) Rapakon takaa on kantautunut viestiä, että Tata Harper ja erityisesti merkin tehoseerumit ovat saaneet Jenkeissä mielettömän määrän positiivisia arvioita ja houkutelleet aiemmin botoxiin luottaneita Hollywood-tähtösiä luonnonkosmetiikan leiriin. Melkoista!
Seerumeiden vaikutusta oli aluksi vaikea selittää. Niiden jäljiltä yksinkertaisesti näytti niin paljon paremmalta eikä heti osannut edes analysoida miksi. Vaikutukset näkyvät heti, mutta tehostuvat entisestään, jos seerumeita käyttää säännöllisesti. Itse olen huomannut niiden pitkäkestoiset vaikutukset kaikkein selvimmin siinä, että olen peilikuvaani tosi paljon tyytyväisempi ja sen seurauksena meikkaan vielä vähemmän kuin ennen.
Kokeilin ensimmäisenä kiinteyttävää tehoseerumia nimeltä Boosted Contouring Serum, joka lupaa kiinteyttää, muotoilla ja kohottaa kasvoja. Seerumi teki välittömän vaikutuksen. Kokeilin sitä ensimmäisen kerran optimaalisella hetkellä, kehnosti nukutun yön jälkeen kun peilistä tuijotti takaisin vähän väsähtänyt peruna. Seerumi ei pystynyt pelastamaan puolinukuksissa kulunutta päivää tai hätänutturalle sitaistua takkutukkaa, mutta kasvoille se kyllä taikoi pienimuotoisen ihmeen: näytin perunan sijaan taas ihmiseltä. Kesti muutaman päivän analysoida mitä tuo ihmeseerumi oikein tekee. Vastauksia: nostaa ja kohottaa aavistuksen kaikkea. Kiinteyttää ihoa, jättää sen napakaksi ja sileäksi. Vähentää juonteita. Tekee piirteistä selkeämmät ja leukalinjasta vähän virtaviivaisemman.
Concentrated Brightening Serum on kirkastava tehoseerumi, joka tasoittaa ja kirkastaa kasvojen väriä ja vaalentaa pigmenttiläiskiä kiinteyttäen samalla ihoa. Yhdistelmä luonnonkosmetiikan täsmäteknologiaa korjaa kuulemma liikapigmentaatiota kolmetehoisesti: estämällä melaniinin kulkeutumista ihon pinnalle, lisäämällä ihon luonnollista kykyä minimoida värimuutoksia ja häivyttämällä jo syntyneitä tummia läiskiä. Se jättää myös ihon ihanalla tavalla kuulaaksi – ominaisuus, jota osaa arvostaa, kun liikkuu usein ilman meikkiä ja haluaa silti näyttää freesiltä. Tykkään myös seerumin koostumuksesta, joka imeytyy hetkessä kuin iho joisi janoonsa.
Huipputehokas hoitoseerumi Elixir Vitae on sekä hintansa että tehonsa puolesta kolmikon kuningatar: se nimittäin lupaa siloittaa rypyt ilman botoxia. Aikamoista. Tuotteesta saavat varmasti kaikkein eniten irti vähän minua vanhemmat, mutta toki minäkin yli kolmekymppisenä edustan jo anti-age -tuotteiden kohderyhmää. Eikä seerumi turhia lupaile: se tosiaan siloittaa otsan rypistämisestä tulleet juonteet kulmakarvojeni välistä. Iho siis silminnähden siliää! Hullua, mutta totta. Seerumi on kolmikosta myös kaikkein kohottavin. Olen vähän koukussa tähän ja pohtinut salaa pysyisinkö seuraavat kaksikymmentä vuotta samannäköisenä, jos vaan jatkaisin tämän käyttöä.
Seerumeiden hinnat ovat selvästi korkeammat kuin mihin keskivertokuluttaja on tottunut: sarjan edullisin irtoaa noin 180 eurolla. Supernatural Collection onkin tarkoitettu ihmisille, jotka ovat tottuneet panostamaan ihoonsa, haluavat kaikkein tehokkainta mitä nykyteknologia pystyy tarjoamaan ja ostavat jokatapauksessa satojen eurojen hintaisia voiteita – luksusluomukosmetiikassa ei tähän mennessä ole ollut tähän markkinarakoon mitään tarjottavaa. Tehoseerumit tarjoavat myös sataprosenttisen luonnollisen, lempeän ja takuulla turvallisen vaihtoehdon kevyelle kauneuskirurgialle, kuten botoxille, ja tietysti ihan kaikille kohottaville ja kiinteyttäville kasvohoidoille. Eivätpä nekään edullisia ole, joten hoidon vaihtamaminen huippuhoitavaan tuotteeseen, jota käyttää joka päivä, ei välttämättä ole hullumpi vaihtoehto.
Mitä olette mieltä? Kiinnostaako kokeilla? Nyt siihen on nimittäin mahdollisuus, sillä tähän kirjoitukseen kommentoineiden kesken arvotaan huipputehokas hoitoseerumi Elixir Vitae, jonka arvo on 428€. Kerro miksi juuri sinä haluaisit voittaa tämän täsmäaseen omaan peilikaappiisi! Vastausaikaa on ensi viikon loppuun eli sunnuntaihin 5. kesäkuuta asti. Muista jättää sähköpostiosoitteesi, sen näkee vain onnetar.
Jos hotsittaa tilata seerumi kotiin tai kokeilla muita merkin tuotteita, koodilla STELLALOVESTATA saa Naturellessa 15% alennuksen kaikista Tata Harperin tuotteista sunnuntaihin 12. kesäkuuta asti.
PHOTOS BY STELLA HARASEK
☊ THE BLACK KEYS – EVERLASTING LIGHT
En osaa selittää mitä mustanpuhuvalle minimalistille minussa on tapahtunut, mutta kotiin ja kaappiin on hiipinyt kaikenlaista epäilyttävää. Värejä. Kuoseja ja raitoja. Pehmeitä, haalistuneita sävyjä, niitä joita näkee kuumissa maissa. Olen pitänyt niistä aina, nyt ne ovat näköjään alkaneet vallata vaivihkaa alaa. Se on tapahtunut viime vuosien aikana eikä selity pelkällä jokakesäisellä hippiräjähdyksellä. Ehkä tästä on tulossa kesän kestävän hulluuden sijaan pysyvä tila? Tulkoon sitten. Uskon, että keräämme vaistonvaraisesti ympärillemme niitä värejä, joita sillä hetkellä tarvitsemme. Ehkä tarvitsin aiemmin mustaa tuomaan sotilaallista selkeyttä kaiken kaaoksen keskelle – ja nyt olen vihdoin valmis ja altis väreille.
Kesälaukut viihtyvät yhdessä. Pikkuveskat ovat viime kesän suosikkeja, helppoja napata mukaan kävelylle tai kaupunkiretkelle. Campomaggin konjakinruskean kassin sain italialaismerkiltä keväällä Dotsin kautta. Säilytän sitä näkyvillä, koska se on niin kaunis. On se käteväkin, nielee sisäänsä läppärin ja kameran, tai vaihtoehtoisesti rantaviltin, kirjan ja viinipullon.
Kesän kengät ovat liikuttavalla yksimielisyydellä mustat, mutta soljet, hapsut ja kimallus pitää minimalismin niistä kaukana. Open Ceremonyn solkinilkkurit ja nilkkapituiset buutsit ovat secondhand-löytöjä, jotka on koeajettu jo lukuisia kertoja ja todettu nappihankinnoiksi. Stylesnobin hapsusandaalit ja säihketossut ovat Dotsista saatuja uutuuksia, joista etenkin jälkimmäisistä olen ollut onnessani kuin kepin löytänyt Luna-koira. Ne säihkyvät! Ja kimaltavat! Ihan kuin upottaisi varpaansa tähtipölyyn.
Hapsuja, huiveja ja hentoa vaaleanpunaista. Isabel Marantin huivin hankin Beamista varmaan viisi vuotta sitten: se palvelee paitsi huivina myös matkapeittona, piknik-vilttinä ja pyyhkeenä. Korresin puuterinen puteli on yksi kesän lempituoksuista, jota kommentoidaan joka kerta kun käytän sitä: kurjenmiekka, metsäisen makea orvokki ja valkoinen pippuri muodostavat yhdessä huumaavan trion, joka sulaa iholle osaksi omaa ominaistuoksua. Omani toin matkamuistona Kreikasta, nykyisin sitä saa Suomestakin mm. Dotsista. Ruskea pikkulaukku on sekin tuotu Kreikan saaristosta, Santorinilta.
Lempikorut lojuvat ikkunalaudalla valmiina noukittavaksi mukaan. Kaikki ovat vanhoja vintagekoruja paitsi vihertävät korvakorut, jotka sain Gauharilta. Hohtavat kivet ovat labradoriittia, rakastan sitä miten ne välkehtivät valossa. Kahden suomalaisen naisen perustamasta putiikista löytyy kaikenlaista muutakin kaunista ja käsintehtyä, kannattaa kurkata.
Kaikille tavaroille ei tarvitse löytyä omaa paikkaa. Tykkään siitä, että kaktukset, kirjapinot, vanhat unisiepparit ja värikkäät rahit ajelehtivat kodissa nurkasta toiseen tilanteen ja tunnelman mukaan. Sinnetänne seilaavia tavaroita tarvitaan myös pitämään ikkunoita auki tai vaihtoehtoisesti kiinni, sillä kodin ikkunankarmit ovat ikivanhat ja lonksuvat muuten edestakaisin tuulenvireen mukana.
Värit ovat tainneet tehdä virallisen paluun elämääni. Sovitaanko niin, että joku puuttuu peliin siinä vaiheessa kun alan ripustella seinille, sängylle ja ikkunoihin intialaisia kankaita, tai kietoa vanhoja verhoja kaavuiksi ylleni. Minut teini-ikäisenä tunteneet tietävät, että se ei olisi ensimmäinen kerta… Köh.
☊ NEIL YOUNG – HIPPIE DREAM