Löysin itseni tovi sitten sydänfilmistä.
Menin lääkäriin, koska sydän takoi kuin olisi rimpuillut rinnasta ulos. En ollut nukkunut muutamaan päivään, oli selvinnyt että satasen leposykkeellä se on vähän vaikeaa.
Makasin tutkimuspöydällä puolialastomana, elektrodit kiinnitettynä rintaan, ranteisiin ja nilkkoihin. Katselin uteliaana kuinka minut piuhoitettiin päästä varpaisiin ja jostain hiipi salaisesti vähän voittamaton olo. Ajattelin Matrixia ja sähköenergiaa, todellisuuden taivuttamista, mielenhallintaa. Sitä, että saisinpa valokuvan tästä, kun kehoni on pultattu penkkiin, mutta mielessäni väistelen luoteja ilmavolteilla.
Hoitaja ei ollut kovin kiinnostunut Matrixista tai todellisuuden kerroksista. Vaihdoin puheenaihetta. Opin, että sähköimpulssit säätelevät sydämen supistumista ja EKG perustuu tuon sähköisen toiminnan mittaamiseen. Juuri kun olin pääsemässä kysymysteni kanssa vauhtiin, testi olikin tehty, minut irroitettiin pöydästä ja hätisteltiin ulos labrasta.
Lääkärillä oli ensin hyviä uutisia: sydänkäyräni ja muiden kokeiden perusteella olen fyysisesti täysin terve. Veriarvot ovat moitteettomat, verenpaine matala. Sydämeni on vakaa ja vahva – vain selittämättömästä syystä ylikierroksilla. Siitä hän pääsi huonoon uutiseen: vika on korvien välissä. No. Jossain sen kai oli oltava? Sain sairaslomaa, rauhoittavia lääkkeitä sykkeen laskemiseen ja lähetteen työterveyspsykologille. Kävelin resepti kädessä apteekkiin ja tunsin hävinneeni taistelun, jota en ollut tiennyt käyväni.
Tässä on nyt ollut tätä aikaa.
Sykkeen tasaamiseen, rennosti ottamiseen.
Ajattelemiseen, ehdotti psykologi. Nauratti. Ihan kuin siitä olisi ollut ikinä kysymys, etten ajattele tarpeeksi.
Sanoi hän muutakin. Että tällä sumulla on nimi: pitkittynyt työuupumus. En yllättynyt. En ole tyhmä, tiedän kyllä, että olen vetänyt viimeisen vuosikymmenen kantokykyni äärirajoilla. Tehnyt töitä nukkumisen, syömisen, liikkumisen tai lepäämisen sijaan. Ollut niin kauan niin väsynyt, ettei mikään määrä unta tai aivot narikassa vietettyjä vapaapäiviä riitä lataamaan akkuja täyteen.
Aluksi se oli uteliaisuutta, sitä että oli luontaisesti kiinnostunut kaikesta ja lahjakas useammassa kuin yhdessä asiasssa. Kun olin kuusitoista, ikätoverit halusivat olla eläinlääkäreitä tai asianajajia tai lentäjiä. Minä olin ahne jo silloin, halusin olla kirjailija, valokuvaaja, taidemaalari, arkkitehti ja mielellään myös elokuvaohjaaja. Suuruudenhulluna teininä ei tullut mieleenkään miettiä riittääkö tähän kaikkeen yksi ainoa elämä. Halusin tarttua jokaiseen ideaan ja mahdollisuuteen. Kun olin kahdeksantoista ja kirjoittamassa ylioppilaaksi, opiskelin samalla avoimessa yliopistossa taidehistoriaa, työskentelin lavastajana teatterissa, pystytin toista valokuvanäyttelyäni ja vietin yöni pimiössä. En muista nukuinko, söinkö. Tuskin. Nautin kyllä kaikesta.
Myöhemmin tekemiseen tuli suorittamisen makua. Haalin tietoa ja taitoja, halusin oppia paremmaksi, olla niin hyvä että voisin jonain päivänä tehdä ihan mitä vain. Opiskelin kahdessa koulussa, tartuin jokaiseen työtarjoukseen. En malttanut sanoa millekään ei. Lopulta huomasin sanovani kyllä myös mahdollisuuksille, jotka eivät tuntuneet niin tärkeiltä. Pelotti: mitä jos kieltäydyn ja parempia ei tulekaan? Mitä jos sittenkin tarvitsen näitäkin tietoja ja taitoja jossain toisessa vaiheessa elämääni? Ne mahdollisuudet veivätkin mukanaan, alkoivat niellä aikaa ja energiaa niiltä asioilta, joita oikeasti halusin tehdä. Katselin kalenterini merkintöjä ja mietin, että kenen elämä tämä on. Voimat eivät riittäneet kurssin korjaamiseen. Menin eteenpäin, koska tuntui siltä, että on pakko.
Kun tekee kaikkea, ei lopulta ehdi keskittyä mihinkään kunnolla – tai siltä se ainakin tuntuu. Syyllisyys, tuo vanha ystävä! Olen tuntenut kroonista huonoa omatuntoa aivan kaikesta niin kauan kuin muistan. Siitä, etten tee tarpeeksi, en millään elämän osa-alueella. Tuntuu, että olen huono osakas, huono työntekijä. Huono ystävä, kämppäkaveri ja koiranomistaja. Kelvoton tytär, surkea sisko. Nyt luonnollisesti poden piinaavan huonoa omatuntoa siitä, että olen sairaslomalla. Työtoverit tekevät töissä minunkin osuuteni, vaikka en makaa kallo haljenneena teho-osastolla, vaan juon parvekkeella kahvia.
Viime vuosi on ollut helpompi ja rennompi. Olen kasvavasta todo-listasta huolimatta heittäytynyt hetkittäin vapaalle, tehnyt asioita joista tykkään. Samaan aikaan takaraivossa tykyttävät tekemättömät työt, maksamattomat laskut, keittiön tiskipöydälle unohtuneet astiat, hammaslääkäriaika jota en ole varannut, tekstiviestit joihin en ole vastannut.
Kaikkein eniten painaa kirja joka ei kirjoita itseään, valokuvaprojektit joita suunnittelen enkä ehdi aloittaa tai ainakaan viedä loppuun, elämä, jonka haluan, joka on ihan ulottuvillani, enkä vieläkään aivan yllä. Mutta olen lähempänä kuin ennen. Melkein siellä. Vielä vähän rohkeutta. Vähän raivaustöitä.
Olen onneksi oppinut asioita matkan varrella. Kovakalloinen kun olen, suurimman osan niistä kantapään kautta. Olemaan tekemättä asioita siksi, että minusta pidettäisiin. Sanomaan edes silloin tällöin ei. Puolustamaan rajojani, kun niiden yli kävellään. Luottamaan intuitioon, siihen että oikeat asiat tuntuvat useimmiten hyvältä ja väärät asiat pahalta. Muutama vuosi sitten opettelin vihdoin nukkumaan öisin ja maailma on näyttänyt kummasti toisenlaiselta sen jälkeen. Aloin myös liikkua, onneksi aloin, sillä se on luultavasti pitänyt kehon käynnissä ja pään kasassa näinkin pitkälle.
Hoksasin myös, etten ole elämäni tai olosuhteideni uhri. Saan valita ja päättää aivan itse. Olen päättänyt olla onnellinen ja sitä olen enimmäkseen ollut, kaiken kaaoksen keskellä. Asiat eivät ole mustavalkoisia, joko tai. Samaan aikaan voi olla surullinen ja sanaton kiitollisuudesta. Rento, rempseä ja ratkeamaisillaan raivona. Umpiuupunut, hallitsemattomasti ihastunut.
Kaikista hirveintä, hurjinta ja hienointa on ollut oppia pitämään päänsä: kuuntelemaan itseään ja tekemään sen mikä tuntuu oikealta, vaikka tuottaisi jollekin muulle pettymyksen. Vaikeita oppivuosia, mutta minkäs sille mahtaa. Ei kiinnosta enää miellyttää ketään. En suostu enää pyytelemään anteeksi sitä, että haluan elää omaa elämääni enkä miettiä mitä muut minusta tahtovat.
Paljon on näemmä vielä opittavaa, myös asioita joista on opittava pois. Hyvän ohella sitä nimittäin oppii huonoakin: sietämään stressiä vuositolkulla, kantamaan liian isoja kuormia pyytämättä apua, pitämään kaksitoistatuntisia työpäiviä, tyhjää tiliä ja niiden ristiriitaa täysin normaalina. Ajattelemaan kaiken epävarmuudesta, että tätä tämä yrittäjän elämä nyt on. Nimikin sen kertoo, yrittämistä, pyristämistä.
Pyristelty on! Olen perinyt sukuni sissigeenit, en ole ikinä kyseenalaistanut selviänkö, pystynkö tai osaanko. Olen ajatellut, että älyni suojelee minua kaikelta. Että tiedän mitä olen tekemässä, näen kokonaiskuvan kirkkaasti ja pystyn kontrolloimaan mihin suuntaan tämän kaiken kuljetan. Ihan kohta. Heti kun näiltä muilta kiireiltäni ehdin. Ensi viikolla. Tai hei, neljäs kesäkuuta näyttäisi olevan aikaa.
On alkanut valjeta vähän kaikenlaista. Jos elämä on silkkaa selviytymistä, ei ole kontrollissa, vaan alakynnessä. Jos asettaa aina kaikkien muiden toiveet ja tarpeet omiensa edelle, energiaa ei riitä enää itselle. Kaikkeen ei voi keskittyä samaan aikaan, kenenkään kaista ei riitä. Älyni saattaa olla tärkein aseeni, mutta omaankin piippuun voi kompastua, jos ei katso eteensä. Ei kannata luottaa liikaa kuolemattomuuteensa, kykyynsä väistellä luoteja, jos oikeasti on ihan tavallinen tallaaja eikä hajamielisenä varmaan huomaisi koko laukausta.
Eniten ottaa päähän ja tekee onnelliseksi se, että itse pitää kaikki tehdä. Kukaan ei tule tekemään puolesta, toisaalta kukaan ei kiellä tai estä. Mikä vastuu! Mikä vapaus.
Aika näyttää kuinka tässä kaikessa käy. Aivan varmasti hyvin. Jos ihan alkuun keskittyisi vaihteeksi vaikka yhteen asiaan kerrallaan? Nyt julkaisen tämän kilometrikirjoituksen, suljen tietokoneen ja kävelen keittiöön. Toivo elää, että eilen tehtyjä lihapullia on vielä jäljellä.
Otetaan iisisti, täällä ja siellä.
