Saimme tänä vuonna ihanimman lahjan, jonka pystyimme kuvittelemaan: toimivan kodin! Keittiöremonttimme on nimittäin edennyt varsin vauhdikkaasti sen jälkeen kun asunnon rakenteisiin liittyvistä alkuvaikeuksista selvittiin: Kitzen* on muokannut ja asentanut vanhasta kodista irrotetut keittiökaapit uuteen paikkaansa ja Tulikiven* kivimiehet kantoivat viime viikolla uudet graniittiset keittiötasot sisään. Oli varsinainen jouluihme, että saimme vielä putkimiehen ja sähkömiehen visiitille ennen kuin maa hiljeni joulunviettoon, sillä nyt keittiössämme on kaikenlaisia luksusasioita, joita kukaan remontin tehnyt ei pidä itsestäänselvyytenä: juokseva vesi! Kaasuliesi! Astianpesukone! So long suihkutiskit, ei tule ikävä.

Odotetaan keittiökuvien kanssa vuodenvaihteen yli, koska kaikki on vielä vähän kesken. Kaikenlaista takaseinälevyä, sokkelia ja listaa uupuu vielä, eikä huoneessa ole vielä valoa tai jääkaappia: siinä missä pitäisi olla jääkaappi on toistaiseksi vasta iso reikä seinässä ja itse kaappi seisoo käytävässä odottamassa, että kerkeämme edistää asiaa (jep, tähänkin liittyi asunnon rakenteisiin liittyvä etenemiseste). Mutta ei se mitään, olkoon kesken kunhan toimii! MEILLÄ ON KEITTIÖ! Voimme tehdä ruokaa, pestä astioita! Hengata huoneessa, joka on ollut tähän asti pressujen taakse eristetty raksa.

Ihan kuin asunnon koko olisi yhtäkkiä kasvanut, ja niin se tavallaan onkin. Olemme avanneet näissä kuvissa näkyvän oviaukon keittiön ja olohuoneen väliseen seinään ja nyt keittiöön pääsee sekä olohuoneesta että eteishallista. Aiemmin keittiö oli umpikuja asunnon perällä, nyt se on ihan eri tavalla kiinni muussa asunnossa. Valo kiertää, happi liikkuu ja saimme L-malliseen olohuoneeseen luontevan ruokailutilan.

Elämä remontin keskellä on yksi iso tetris: kun yksi huone on poissa normaalikäytöstä, poikkeustila leviää niihin muihinkin. Aloin jo tottua siihen, että olohuoneessa on kaksi pöytää, kaikilla pinnoilla tavaraa maustepurkeista kattiloihin ja nurkat täynnä laatikoita. Eteishalli oli pitkään esterata, josta selviytymiseen piti käyttää kaikkia motorisia taitojaan, koska matkan varrella oli kahdet tikkaat, teollisuusimuri, keittiökaapisto, kaasuliesi, mikrosementtitynnyreitä ja kaksimetrinen astiakaappi. You get the picture.

Se, että saimme keittiön toimintakuntoon, tarkoitti siis samalla, että saimme koko asunnon toimintakuntoon. Vietimmekin joulupyhistä suurimman osan purkaen pinoja ja siirtäen tavaroita paikalleen, enkä olisi tehnyt mitään muuta mieluummin. Soitimme musiikkia, joimme glögiä ja sovittelimme kalusteita, olisiko pöytä tässä hyvä? Lajittelin haarukat, veitset ja lusikat tuttuun keittiökaappiin ja tunsin ylitsevuotavaa onnea siitä, että juustohöyläkin pääsi takaisin omalle paikalleen.

Kuvissa vilahtava ruokapöytä on olohuoneen puolella. Keittiöönkin olisi mahtunut pieni pöytä, mutta halusimme ison ruokapöydän, jonka ympärille mahtuisi paljon ihmisiä kerrallaan. Joulupäivänä sitä päästiinkin testaamaan ensimmäistä kertaa.

Niin, kyllä me jouluakin ehdimme kaiken hääräämisen lomassa viettää – kokoonnuimme joulupöydän ääreen ystävien kanssa, poksautimme samppanjapullon auki ja söimme itsemme onnellisiksi. Safkat oli haettu sunnuntai-iltana vanhasta kauppahallista: vanhan ajan tapaan suolattua graavilohta, poromakkaraa, saaristolaisleipää ja pyhä kolminaisuus nimeltä smetana, sipuli ja muikunmäti. Kauppahallin kalakauppias sai meistä ikuisen kanta-asiakkaan hakemalla meille takahuoneeseen piilottamansa viimeisen lootallisen skagenia.

Kun viimeiset vieraat olivat saapuneet, olin vähällä istahtaa illallispöydän ääreen samoissa verkkareissa ja villasukissa, joissa olin puuhaillut kotona koko päivän, kun huomasin Jarnon käyneen pukemassa päälle oikeat housut ja samettisen pikkutakin. Mitä hittoa. Tunsin itseni hiukan petetyksi ja yritin ihan periaatesyistä sinnitellä verskoissani, mutta ei se lopulta auttanut kuin käydä vaihtamassa ne kimaltavaan mekkoon. Onneksi kävin. Oli sentään ensimmäinen kerta, kun söimme ystävien kanssa lähes valmiissa kodissamme – se jos jokin on kimalluksen (ja kuplien) arvoinen! Että on lähes valmis koti, että on ystäviä. Että on ruoasta notkuva pöytä ja pieniä koiria, jotka tuijottavat lumoutuneena kalaisaa kattausta.

Joulupöytä nättinä niin puolityhjänä kuin täpötäytenä. 

Toki olemme myös lorvineet ja syöneet marsipaania. Tarkemmin sanottuna minä olen syönyt marsipaania ja kärsivällisesti käynyt poikaystäväni aloitteesta marsipaaniaiheisia keskusteluita siitä, miksi kukaan, kukaan haluaisi syödä marsipaania. Ihan sama, kiljuin lopulta, enemmän minulle! Ei kovin yllättävää, että olen saanut nautiskella ihan yksinäni myös toista samasta makumaailmasta ponnistavaa jouluherkkuani, amarettoa. Säilytän karvasmantelilikööriäni kauniissa lasipullossa ja juon sitä matalasta lasista jäiden kanssa. Pullo tyhjenee hyvin hitaasti, sillä likööri on niin makeaa, että sitä voi nauttia vain pienen paukun kerrallaan.

Helsinki sai hetkeksi valkoisen joulun. Kävimme aattona yökävelyllä, lumi oli vaimentanut kaikki äänet eikä kaupunki ollut koskaan ollut niin hiljainen. Ei ketään missään, ei edes valoja ikkunoissa. Suuri puisto oli yksin meidän, joten laskimme koirat vapaaksi. Toinen kirmasi pehmeässä lumessa keppiensä perässä, toinen ryhtyi hiirijahtiin. Se näki kerran kaksi vuotta sitten hiiren ja kuvittelee nyt, että jokainen tuulen kuljettama lehti tai käpy on hiiri, jonka perään se säntää riemuissaan. En tiedä oliko aattoyön taikaa vai huumorintajua, että ihkaelävä hiiri kipitti ohitsemme, mutta Juno-koira ei huomannut sitä, koska sillä oli kiire jahdata hiireksi luulemaansa lumikokkaretta.

*Keittiöremontti toteutetaan yhteistyössä Kitzenin ja Tulikiven kanssa

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA