Yearly Archives: 2020

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Kirjavinkki ~ Akan valkohehkuinen raivo

6

Seuraa kolmas kirjavinkki kesällä lukemastani triosta! (Luin toki muutakin, nämä kolme vaan tuntuivat sukulaissieluilta ja olivat kaikki suosituksen arvoisia.) Ensimmäinenhän oli Pietarin taidepiireihin sijoittuva Vadim ja toinen Essi Kummun Loiste. Ruotsalaisen Aase Bergin kirjoittama Akka oli kolmikosta ehdoton suosikkini: hurja, kulmikas, raivonkatkuinen tilitys kolmiodraaman jälkeen, toisen naisen näkökulmasta.

Aase Berg: Akka (Siltala, 2020)
*kirja saatu kustantajalta

Varakas, menestynyt valokuvaaja Victor on monin tavoin vastakohta Thelmalle, köyhälle runoilijalle. Molemmat ovat naimisissa, mutta eivät keskenään. He työskentelevät yhteisen projektin parissa, pettävät puolisoitaan ja suunnittelevat yhteistä tulevaisuutta, mutta sitten vain Thelma ottaa lupaukset vakavasti.

Thelmasta tulee Akka, kun suhde loppuu, aivan kuin Thelman pitäisi irrottaa Akka itsestään voidakseen kuvata raivonsa kaikessa valkoisessa hehkussaan. Eikä raivo kohdistu vain Victoriin, vaan laajenee yhteiskunnallisiin rakenteisiin, jotka suojelevat toisia ja sulkevat toiset ulos. Akka on Thelman tuhkasta noussut alter ego, joka kaivaa verta nenästään kyseenalaistamalla heteroavioliiton ja ruotsalaisen yhteiskunnan porvarillisen pönötyksen. Kirjassa liu’utaan yksityisestä yleiseen ja sieltä takaisin, Thelman ja Victorin onnellisimmista hetkistä feministiseen manifestiin, joka purkaa valheellisia valtarakenteita ja normeja.

Eri aikatasoilla, kertojanäänillä ja lajityypeillä leikittelevä teksti on röyhkeä ja hävytön, sylkee lukijan kasvoille väittämiä välittämättä vastaanotosta. Victorin on valittava “onnellisen kaaoksen” ja “tylsän turvallisuuden” välillä, hän valitsee jälkimmäisen, eikä tainnut lopulta harkita koskaan mitään muuta. Akka keksii vaimolle monenlaisia halventavia nimityksiä, vaikka olisi kaikkein eniten halunnut hänen paikalleen.

Kaikessa katkeruudessaan Akan paatoksessa on pointtinsa. Kaikki ha­luavat valtaa ja vapautta, mutta perinteisesti niitä on ollut vain miehillä – ruotsalaisessakin yhteiskunnassa. Naiset ovat kantaneet vastuun ja kantavat yhä, kirjoitettiin Hesarissa.

Aase Berg on ruotsalainen runoilija ja Akka hänen ensimmäinen suomennettu teoksensa. Rakastin tätä kirjaa. Akka on anarkisti, joka haluaa potkia kaiken kappaleiksi. Rakentavaa analyysia tai rehellistä itsereflektiota kirjasta ei löydy, ja se tuntuu itseasiassa tosi virkistävältä – naisenkaan ei tarvitse aina olla järkevä ja kohtuullinen ja tarkastella asiaa kaikista näkökulmista. Akka antaa palaa eikä pyytele mitään anteeksi.

PHOTO BY STELLA HARASEK

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Muistiinpanoja syyspukeutumisesta (ja vastuullisista kengistä)

11

Kaupallinen yhteistyö Ten Points ja Asennemedia

Kesän aikana kadonnut pukeutumisinspiraatio löytyy joka vuosi juuri näihin aikoihin, kun lämpötilat alkavat viiletä. Tänä vuonna kontrasti on poikkeuksellisen suuri, sillä kesä tuli hilluttua melko lailla puolisolta nyysityissä flanellipaidoissa ja muissa mökkitamineissa. Välillä mietin puolitosissani pitäisikö yrittää edes vähän, mutta sitten kiskoin taas kumpparit jalkaan ja lähdin kauppaan ostamaan varhaisperunoita. Teki itseasiassa tosi hyvää viettää pari kuukautta miettimättä ulkoisia seikkoja ja keskittyä ihan muihin juttuihin.

Helsinkiin palatessa toki muistin, että minullahan on kaapillinen kauniita vaatteita, jotka alkoivat kummasti myös kiinnostaa, kun sieluni ehti perässä pohjoisesta ja aloitin hitaan metamorfoosin metsittyneestä mökki-ihmisestä kaupunkilaiseksi. Oooh, farkut joissa ei ole reikiä! Elegantteja silkkipaitoja! Nahkarotsi! Ja varvastossuissa ja kumppareissa vietetyn kesän jälkeen oikeat kengät, sellaiset joissa on korkoa ja kantaa ja napakkaa nahkaa. Ei pidä koskaan aliarvioida vaatteiden ja asusteiden voimaa oikealle taajuudelle virittäytymisessä – ja kun sanon taajuus, tarkoitan tietenkin syksyä ja kaikkea mitä se tuo tullessaan. Uudet suunnitelmat, aiempaa tiukempi fokus, erilainen energia. Joka vuosi uudella tavalla erilainen.

Yhteistyö ruotsalaisen Ten Pointsin kanssa tuli siis hyvään saumaan. Merkin vastuullisesti valmistetut nahkakengät ovat minulle tutut paitsi puolisoni kautta myös hamaasta nuoruudestani, sillä olen ostanut useammatkin Ten Pointsit elämäni aikana. Etsin kengissä oikeastaan aina samanlaisia asioita, laatua, käytännöllisyyttä ja tukevaa lestiä oikeanlaisilla nyansseilla. Ten Pointsin valikoimista löytyy paljon tyyliini sopivia vaihtoehtoja ja haasteeksi muodostui lähinnä valikoiman runsaus, kun sain valita syysmallistosta kahdet kengät osana tätä kampanjaa.

Ennen kuin pökerrytte kerrottakoon, etten todellakaan osannut tehdä tätä meikkiä itse! Nappasimme nämä kuvat tultuani toisista kuvauksista, joita varten meikin teki Tiina-Maria Valanti. Pieni maailma: olimme aikoinaan Lapissa samalla yläasteella.

Laatu tarkoittaa, että kengät kestävät käyttöä kauan. Kannan uskollisesti lempikenkiäni vuosihuoltoon, kunnes suutari sanoo lempeästi, että nämä on nyt rakastettu loppuun. Oikeanlaisella säännöllisellä huollolla niiden elämänkaari on onneksi pitkä eikä näitä traagisia hetkiä kohtaa kovin usein.

Vaate- ja kenkävalinnoissa tulee nykyään ajateltua vastuullisuutta myös siitä näkökulmasta millaisissa olosuhteissa ne valmistetaan ja kuinka paljon tuotantoprosessi kuormittaa ympäristöä. Ten Pointsin kohdalla tätä ei tarvitse arvailla, sillä vastuullisuus on yksi brändin keskeisimmistä arvoista. Kengät suunnitellaan Ruotsissa ja valmistetaan käsin EU:n sisällä, suurimmaksi osin Portugalissa, EU-lainsäädännön mukaisissa työoloissa. Ne tehdään kasviparkatusta, kromittomasta nahasta, joka on lihateollisuuden ylijäämää, ja pakataan kierrätysmateriaaleihin.

Pidän paljon myös siitä, että brändin suunnittelufilosofia perustuu hitaaseen muotiin ja jatkuvasti uudistuvien mallistojen sijaan he suunnittelevat ajattomia kenkiä, jotka näyttävät ajankohtaisilta ja tuoreilta vuodesta toiseen. Ehkäpä juuri siksi valikoimista onkin niin helppo löytää omannäköisiä malleja, koska tykkään asusteissa nimenomaan ajattomuudesta.

Puin valitsemieni kenkien seuraksi pari erilaista asua, oikeastaan univormua, joiden vähän erilaisista variaatioista tämänhetkinen pukeutumiseni pääasiassa koostuu. On muuten jännä miten kenkiä vaihtamalla muuttuu koko fiilis. Olen käyttänyt näitä täsmälleen samoja asukokonaisuuksia myös lenkkareiden ja sandaalien kanssa, mutta kummasti ryhti oikenee, kun samoihin vaatteisiin yhdistää napakat nahkakengät.

Kokomusta kiinnostaa taas, terävät ääriviivat tekevät olostakin skarpin. Simppeli farkku- ja silkkipaitalook antaa tilaa kantajalleen, solahtaa kaikkiin tilanteisiin, on tyylikäs ja särmä kiljumatta huomiota. Tämä on kaikista arkiasuistani varmasti käytetyin. Hmm, vieläkin useammin taitaa olla farkut ja villapaita.

Vuosi sitten hankkimani vintage-Levikset ovat kympin ostos ystävän kirppispinosta ja silkkipaita lempivaate useamman vuoden takaa. Tykkään kovasti siitä miten paljas iho vilkkuu katkaistujen farkkujen ja nilkkureiden varren välissä.

Valitsin mustat Alice-nilkkurit jokapaikan syyskengiksi, joskin ne tuntuvat jalassa niin hyvältä, että veikkaan, että näillä tulee vedeltyä läpi talven. Tuotetiedoissa lukee chunky boots ja sitä ne ovat, aavistuksen möhkälemäiset ja reteät, kengät joilla saapastellaan takki auki kohti syksyä. Kovasti on minunnäköiseni malli, kaapistani on löytynyt jotain melko vastaavaa siitä saakka kun olin teini. Vaikka lähtöni eivät ole enää niin lentäviä kuin olivat joskus, kärsimättömänä ihmisenä arvostan suuresti vetoketjuja, jonka ansiosta ei tarvitse säätää nauhojen kanssa.

Asu numero kaksi heijastaa pehmeämpää ja boheemimpaa menoa, johon sonnustaudun usein silloin kun on mekkofiilis. Siihen kuuluu printtimekkojen lisäksi maanläheisiä sävyjä, 70-luvun mittasuhteita ja tiettyjä nyansseja, kuten runsaampia koruja ja pehmeää nahkaa. Superkivaa, kun ei vielä tarvitse sukkahousuja. Määrään itselleni paljon mekkopäiviä niin kauan kuin tämä autuus vielä jatkuu.

(Tyylini taitaa muuten nykyisellään olla yhdistelmä mustanpuhuvaa farkku- ja kauluspaitaminimalismia, tätä rennompaa hippeilyä ja hevostallirönttöilyä. Unohtamatta varvastossuja ja kasuaalia paljettiräjähtelyä pienimmästäkin tekosyystä päästä kimaltelemaan.)

Leomekko on Miia Halmesmaan, ostin alkuvuodesta ja olen käyttänyt tosi paljon. Mokkatakki on vanha suosikki Gant Ruggerilta, rakastan sitä, se saa minut välittömästi solahtamaan tietynlaiseen huolettomuuteen. Mokkatakki alkusyksyllä on kyllä melkoista reunalla elämistä, kaatosade voi yllättää milloin vaan enkä tietenkään kanna juuri silloin sateenvarjoa mukana.

Konjakinruskeat Clarisse-saappaat tuntuvat jalassa todella hyvältä, samaan aikaan tukevalta ja pehmeältä kuin kävelisi hyvin jousitettujen pilvien päällä. Arvostan paksua pohjaa, joka kohottaa jalat turvallisen etäisyyden päähän lammikoista. Nahka on kauniisti käsitelty ja laadukas ja tykkään pohjien reiluista urituksista, jotka tuovat mielleyhtymiä heppatyttöilyyn ja metsäretkiin. Ehkäpä täytyy testata niitä tositoimissa! Vetskarit löytyvät näistäkin ja hyvä niin, näissä nauhoissa olisikin melkoisesti aukomista.

Nämäkin maiharit näyttävät siltä kuin olisivat olleet kaapissani aina, ja päätyivät mustien nilkkureiden lailla samantien käyttöön. 

On kyllä helppo suositella vastuullisesti valmistettuja, kauniita kenkiä merkiltä, jota olen aiemminkin ostanut ja josta on pelkkiä positiivisia kokemuksia. Näissä kohtaa laatu, nyanssit ja kohtuullinen hinta, sillä suurin osa Ten Pointsin syysmalliston kengistä osuu sadan ja kahdensadan euron väliin. Kurkkaa nettikaupasta kaikki naisten mallit, ja toki miehillekin löytyy omansa.

Syyspukeutuminen, herääkö tunteita? Kiinnostaako vai kauhistuttaako?

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Muistan jos jaksan

26

Niin se koitti tänäkin vuonna, elokuun viimeinen. Miten tähän aikaan latautuukin aina niin paljon kaikkea. Luopumisia, alkuja, välitilinpäätöksiä, päivä päivältä vahvistuva tunne siitä että jokin on taas liikahtamaisillaan.

En jaksa kirjoittaa mitään suurta summausta päättyvälle kesälle. Olihan siinä. Vietimme sen suurimmaksi osaksi Lapissa, nukuin, luin, kuljeskelin kumppareissa, yritin saada kirjoittamisen rytmistä kiinni ja välillä sainkin. Ihan kuin en vieläkään aivan olisi antanut itselleni lupaa elää juuri sitä elämää jota haluan, mutta se on ihan ulottuvillani. Melkein, melkein, melkein.

Oli ennätysmäärä hyttysiä ja märkä heinäkuu, mutta enimmäkseen olimme onnellisia. Verkkainen rytmi ja pienet ympyrät sopivat meille hyvin, solahdimme ikäänkuin hitaammalle vaihteelle, jossa kaikki sujuu omalla painollaan eikä kinaa tule mistään. Koirat nukkuivat kyljellään auringossa, sadepäivinä lämmitimme leivinuunia. Söin joka päivä tuoretta hillaa, jota perhepiirin marjamaaniset eläkeläiset kantoivat suoraan suolta. Ne olivat jo ihan tuskissaan sen suomättäillä kimaltelevan kullan kanssa, olihan kaikkien aikojen hillavuosi.

Otin kesällä joitakin kuvia ja tein joitakin muistiinpanoja, ajatellen kokoavani niistä tänne kirjoituksia teidän ja omaksi iloksi, mutta en ole vielä halunnut kajota niihin, ehkä tarvitsen vielä vähän välimatkaa. Välillä tuntuu tärkeältä dokumentoida kaikkea ja joka toinen päivä kyseenalaistan miksi – pitääkö ihmisen kaikki muistaa? Koko pitkä elämä, niin paljon elämää. Oliko se Leonard Cohen, joka sanoi joskus jossain: Muistan jos jaksan.

Palasimme kaupunkiin pari viikkoa sitten ja vieläkin totuttelen. Osa minusta istuu yhä Lapin talon lahoavilla rappusilla kahvikuppi kädessä.

Ensimmäisinä päivinä kaupungissa ärsytti ja ahdisti kaikki, kiihdyttävät autot ja moottoripyörät, kadulla huutavat ihmiset, aamuseitsemältä käynnistyvät työmaat, roskat ja sotkut. Kaipasin lehmiä, joiden kanssa olimme jakaneet aamujamme ja melkein itkin, kun nostin koiran turvaan rikotuilta pulloilta, jonka keskeltä löysimme itsemme kesken kävelyn, minä varvastossuissa ja koira tietysti paljain polkuanturoin, sellainen pehmeys siellä lasinsirpaleiden meressä.

Viisi ihmistä lähetti toisistaan tietämättä linkin tähän Samuli Putron uuteen kappaleeseen ja sanoi, että se oli tuonut heille mieleen meidän Lapista lähdön. Itkin vähän, koska niin minullekin.

Sitten tuli ilta, kun aurinko värjäsi laskiessaan taivaan vaaleanpunaiseksi, oli yhä kuuma ja kaikkien ikkunat olivat auki kadulle, ilta oli yhteinen enkä katsellut sitä ulkopuolelta. Jossain soitettiin pianoa ja kuulimme kaikki saman musiikin, raitiovaunujen kolinan, jostain kantautuvan puheensorinan, haukkuvan koiran jolle omani vastasi nojatuolistaan. Koira ottaa joka hetken annettuna, se ei muista missä olimme kaksi viikkoa sitten, se ei ikävöi mitään. Paitsi Jarnoa, joka kerta kun hän lähtee koiran luota (siis HYLKÄÄ) esimerkiksi töihin.

Rakennan uudelleen yhteyttä, käyn tervehtimässä tuttuja patsaita, kävelen paikkoihin joita rakastan. Kompassitorin Mutterikahvilaan. Eliten terassille. Tehtaankadun kukkapuistoon, jonka kukat hohtavat hämärässä illassa kuin uni. Siihen kohtaan rantaa, josta näkee samaan aikaan viiteen saareen. Merisatamanrannassa tulee aamuisin vastaan verkkareihin ja villapaitoihin pukeutuneita ihmisiä, joilla on hiukset pystyssä ja poskessa tyynyn jättämiä painaumia, minä heidän joukossaan, kuljeskelemme kaikki tahoillamme jonnekin kahville, kuuntelemme kuinka purjeveneiden köydet hakkaavat mastoihin kevyessä vireessä.

Hitaita liikahduksia, siirtymiä, nojautumista uuteen rytmiin. Kun tulee takaisin, jokin on aina toisin, joko itse tai se paikka johon palaa.

Kuten se, että yksi lähimmistä ystävistäni on muuttanut takaisin Suomeen oltuaan hyvin kauan poissa. Pääsen hänen ovensa taakse kolmessa minuutissa. Siitä on 20 vuotta, kun viimeksi asuimme näin lähellä toisiamme. Vaikea kuvailla tunnetta, jonka vallassa kävelin hänen luokseen ensimmäisen kerran.

Loppukesän mansikat ovat melkein sietämättömän makeita.
Loppukesän haikeus vyöryy yli ennennäkemättömällä voimalla.

(Hillojakin ostin, ne olivat lähinnä sietämättömän kalliita.)

Ja: loppukesän pimeät yöt, jotka kuljettavat vaivihkaa kohti syksyä. Yhtenä iltana sandaalit vaihtuvat sen enempää miettimättä sukkiin ja lenkkareihin, ja tulee ensimmäinen kerta, kun takkia tarvitaan kevään jälkeen eikä sitäkään ajattele, pukee vain ja tajuaa sitten jälkeenpäin, että nyt se tapahtui.

Ihan kohta syksy. Melkein, melkein, melkein.

Syyskuinen pimeys tuli päivän etuajassa, laskeutui eilen kuin peitto valottomalta taivaalta. Lähdimme iltakävelylle puistoon, en muistanut ettei sitä ole valaistu, sekin niitä asioita joita ei ajattele ennen kuin ne ovat jo totta. Emme erottaneet sakeassa hämärässä toisiamme emmekä koiria, kuulimme vain niiden kahinan nurmella.

PHONE PICS BY STELLA HARASEK

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Ikonisia kuvia ja kulttuuria Helsingin keskustaan

10

Kaupallinen yhteistyö Suomen valokuvataiteen museo ja Asennemedia

Viikon ilouutinen: Suomen valokuvataiteen museo on avannut Helsingin ydinkeskustaan uuden näyttelytilan, joka on saanut nimekseen K1. Museo ei muuta pois tutulta paikaltaan Kaapelitehtaalta, vaan laajenee keskustaan itsenäisellä yksiköllä, joka palvelee taiteen- ja kulttuurinnälkäisiä loistosijainnillaan Kämp Gallerian kellarikerroksessa.

Sijainti ei oikeastaan voisi olla keskeisempi: Kämp Galleriaan pääsee pujahtamaan niin Aleksanterinkadulta, Esplanadilta, Mikonkadulta kuin Kluuvikadulta. Paikka on monen kulkureittien varrella eikä museoon tarvitse vartavasten lähteä, sinne voi piipahtaa vaikka ohikulkiessaan. Suosittelen muuten Museokorttia jokaiselle, jolla sellaista ei vielä ole! Sen voi ostaa vaikkapa K1:n lipunmyynnistä: 69 euron hintaisella kortilla pääsee yli 300 museoon ilmaiseksi. Madaltaa kummasti kynnystä vierailla museoissa ohimennessään, kun ei tarvitse aina pohtia onko nyt aikaa kierrellä kaikki läpi, kun on kerta pulitettu se pääsylippu.

Olen mielissäni siitä, että museo aukesi juuri Kämp Gallerian kellarikerrokseen, se on nimittäin ehdoton suosikkini Helsingin ostoskeskuksista. Siellä on hyvät kahvilat ja kivoimmat liikkeet Hálosta Jolieen, Samujiin, Arelaan ja Marimekkoon, eikä tunnelma muistuta keskiverto-ostaria, vaan huokuu jonkinlaista arvokkuutta ja historiallista Helsinkiä. Esplanadin läheisyys luo vehreän, rauhallisen miljöön.

Museon liittyminen joukon jatkeeksi elävöittää Kämp Galleriaa entisestään: keskellä kaupunkia sijaitsevassa museossa voi paeta vilinää näyttelytilan rauhaan, viettää aikaa ja inspiroitua, istahtaa aulaan lukemaan uutiset, selata museokaupassa kirjoja tai käydä kahvilla tai syömässä, sillä K1:n yhteyteen aukesi myös uusi kasvipainotteinen kahvila-ravintola-baari The Glass, jossa on huomioitu nykyhetken hygieniastandardit uskomattomalla tarkkuudella. Aukioloajat ovat muuten tavallista laajemmat: museo on auki maanantaista sunnuntaihin iltakahdeksaan asti (normaalisti museot ovat maanantaisin kiinni, K1 palvelee silloinkin).

Pieni pyörähdys siitä ilosta, että näyttelytila oli hetken ajan vain meidän.

Pääsimme tutustumaan museoon ennakkoon ennen avajaisia ja piipahdimme paikalla uudemman kerran sitten kun ovet oli avattu yleisölle. Onhan se nyt hieno, tosi hieno! Avaran tilan pyöreät muodot mukailevat filmirullien muotoja. Näyttelytila on väljä, valaistus luo intiimin tunnelman. Mielleyhtymiä Fotografiskaan ei voi välttää, mutta tätä varten ei tarvitse matkustaa Tukholmaan tai Tallinnaan.

Tällä viikolla ovensa avannut K1 täydentää Valokuvataiteen museon näyttelytarjontaa valokuvataiteen popkulttuuriin nojaavalla linjalla, jossa annetaan tilaa historian ja nykyajan vuoropuhelulle. Avajaisnäyttelyistä saa hyvän käsityksen mitä se käytännössä voi tarkoittaa: ensimmäiset näyttelyt ovat kanadalaisen valokuvaaja Douglas Kirklandin Ilta Marilynin kanssa & Coco Chanel sekä taiteilija Liisa Vääriskosken Munalissu. Kuvien naisia yhdistää vahvat henkilöbrändit ja karisma, mutta ennen muuta kaikki kolme naista ovat kuvien kohteena aktiivisia toimijoita, jotka määrittelevät itse miten haluavat tulla nähdyksi ja millaisin ehdoin. Näyttelyt valottavat kiinnostavalla tavalla miten niiden kohteet ovat rakentaneet valokuvien avulla omaa brändiään.

Vasta 26-vuotias Douglas Kirkland sai vuonna 1961 toimeksiannon kuvata Marilyn Monroen Look-lehden juhlanumeroon. Monroe tiesi mitä halusi: hän vaati studioon silkkilakanat, sampanjaa ja taustamusiikiksi Frank Sinatran, ja kuvaustilanteessa hän ohjasi nuorta kuvaajaa tottunein elkein. Seuraavana päivänä Monroe kävi läpi kehitettyjä kuvia, valitsi mieleisensä ruudut ja saksi loput silpuksi. Hyvin määrätietoista. Hyvin ammattimaista.

Kuten edellisestä kuvasta näkyy, Kirkland kuvasi Monroeta korkealta, parvekkeelta studion katonrajassa. Museovieraat voivat heittäytyä itse hetkeksi oman elämänsä Marilyneiksi, sillä näyttelytilaan on tuotu sänky ja sen yläpuolelle peili! Ennustan, että some täyttyy lähiviikkoina sänkyselfieistä.

Kirkland kuvasi ikoniset kuvansa Monroesta ja Chanelista 60-luvun alussa, jolloin identiteetin tai imagon rakennus valokuvan keinoin oli mahdollista vain heille, jotka esiintyivät kuvalehtien sivuilla. Maailma on muuttunut 60 vuodessa paljon: Liisa Vääriskoski tuo 60-luvun rinnalle Instagram-ajan, jolloin oman tilan ottaminen ja kuvien kautta kommunikointi ison yleisön kanssa on kenelle tahansa mahdollista. Sosiaalinen media on paitsi demokratisoinut mahdollisuudet tehdä itsensä näkyviksi, myös tuonut tullessaan monenlaisia mahdollisuuksia itsensä ilmaisemiseen. Jokainen voi presentoida itsensä somessa juuri sillä tavoin kuin haluaa, ja se on tarjonnut naisille muiden kontrollista vapaata tilaa, josta on aiemmin voinut vain haaveilla. Vaikka kyllä somessakin yritetään suitsia naisten tekemisiä, mikä tuntuu aivan järjenvastaiselta, kun kontrolli kohdistuu vain toiseen sukupuoleen.

Kirklandin näyttelyssä on erityisen kiinnostavaa se kuinka siinä näkyy itse kuvausprosessi eikä pelkästään lopputulos, jota olemme tottuneet katsomaan lehtien sivuilla tai museoiden seinillä. Kuvaustilanteen voi kuvitella olleen uransa alussa olevalle kuvaajalle vähintäänkin paineinen, ehkä oli jopa helpotus, että määrätietoinen malli otti ohjakset käsiinsä. Kyse on ollut yhteistyöstä: ei vain siitä mitä valokuvaaja haluaa taltioida, vaan myös siitä miten malli haluaa tulla nähdyksi ja esitetyksi. Monroe ymmärsi hyvin valokuvan voiman julkisen imagon rakentamisen välineenä, 60-luvulla niitä välineitä ei hirveästi muita ollutkaan. Molemminpuolisen luottamuksen ansiosta on syntynyt se upottava, intiimi tunnelma, jonka ansiosta kuvat silkkilakanoissa loikoilevasta Monroesta jäivät historiaan.

Nämä kuvat taitavat olla tutut ihan kaikille! Olipa ihanaa katsella niitä kaikessa rauhassa, nähdä miten kuvaustilanne on edennyt, aistia muutokset tunnelmassa. Näyttelyssä on esillä todella laaja kuvasarja ja lisäksi behind the scenes -materiaalia, jossa näkyy studiomiljöö ja katonrajassa keikkuva valokuvaaja, sekä tunnelmia ennen ja jälkeen kuvausten.

Seuraavana vuonna Kirkland matkusti jälleen Look-lehden toimeksiannosta Pariisiin kuvaamaan Coco Chanelia, joka oli vuonna 1962 jo 79-vuotias. Jackie Kennedy oli vastikään esiintynyt Chanelin jakkupuvussa ja niinpä amerikkalaiset kiinnostuivat ranskalaisesta naisesta merkin takana. Coco Chanel ei ollut aluksi juuri noteeranut nuorta kuvaajaa, joka ei puhunut ranskaa eikä tiennyt mitään muodista, mutta luottamus syntyi myöhemmin, kun Kirkland kehitti ensimmäiset filmirullansa. Seuraavina viikkoina Kirkland vietti pitkiä aikoja kohteensa kintereillä kuvaten häntä kesken muotitalon valmistautumisen seuraavan malliston esittelyyn.

Pidin valtavasti näistä kuvista, joissa ei poseerata ollenkaan – ne ovat ikkunoita suoraan kaiken keskelle, muotitalon ompelimoon, näytösten takahuoneisiin, 60-luvun Pariisin sykkiville kaduille ja tupakankatkuisiin rappukäytäviin. Coco Chanel on läsnä, väkevästi ja vahvasti elossa, hänet voi melkein kuulla. Mikä voima valokuvilla, päästää näin lähelle ihmistä, jota ei ole tavannut, aikana jota ei ole elänyt.

Rakastin tätä kuvaa.

Ja tätä! Coco Chanelin henkilökohtaisia tavaroita ja tarvikkeita, 31 rue Cambon, Pariisi, 1962.

K1:n toinen avajaisnäyttely palauttaa katsojan vuoteen 2020. Mediataiteilija Liisa Vääriskosken Munalissu on Instagramissa elävä feministinen alter ego, performanssihahmo ja taideprojekti, jossa fiktion ja toden raja hämärtyy. Sähköisellä seksuaalienergialla ladattu Munalissu on häpeilemätön oodi naisen vapaudelle ja Vääriskosken mukaan filtteri, jonka kautta katsoa maailmaa. Munalissu ottaa kantaa someajan vaatimuksiin, siihen kuinka jatkuvasti pitäisi olla läsnä, kiinnostava ja täydellinen. Kaikkiin odotuksiin on mahdotonta mukautua, parempi tehdä kuten itse haluaa.

Munalissulle on omistettu kokonaan vaaleanpunaiseksi sisustettu huone, jossa välkkyy videoita, ääniä ja surrealistisia kuvia. Siellä oli kevyt ja helppo olla, olisin voinut kellua sen absurdissa tunnelmassa ja katsella videoita loputtomiin.

Viittaus Instagram-kuvastoon: trooppisista rantakuvista tuttu keinu, johon katsoja voi istahtaa ottamaan selfien. Taiteilija sattui paikalle samaan aikaan kanssamme ja suostui kuvaan, kiitos!

Tartuimme avajaisnäyttelyiden teemoihin – valokuvan ikonisuutta ja henkilöbrändin rakennusta – ja päätimme käsitellä niitä omalla tavallamme. On toki selvää, että ikonista valokuvaa on mahdoton ottaa tarkoituksella. Kuvasta tulee, jos tulee, ikoninen vasta ajan saatossa, toistojen kautta, todistettuaan uudelleen ja uudelleen kykynsä kiteyttää jotain olennaista kohteestaan, olipa se henkilö tai historiallinen aikakausi. Ja harvoinpa kyse on pelkästä kuvasta – usein sen kohteessakin on jotain erityislaatuista.

Emme tietenkään lähteneet kilpailemaan valokuvaajina Kirklandin kaltaisen mestarin kanssa emmekä malleina myyttisten supertähtien kanssa, vaan päätimme vähän leikitellä teemalla, miettiä millä tavoin ilmennämme omia henkilöbrändejämme kuvan keinoin.

Kuvauspaikaksi valikoitui uuden K1:n kunniaksi Kämp Gallerian edusta Pohjoisesplanadilla. Melkein kaikki muu tulikin aika itsestään, niillä spekseillä joilla lähes aina kuvaamme, kun saamme tehdä mitä haluamme. Otamme molemmat mieluiten mustavalkoisia kuvia, ne tuntuvat eniten omalta, ammennamme paljon menneiden vuosikymmenten kuvista. Emme yleensä käsittele kuviamme kovinkaan paljon, mustavalkokuviin saatamme lisätä toivotunlaisen tunnelman aikaansaamiseksi filmiraetta ja kontrastia. Pidämme myös tietynlaisesta tummuudesta ja alivalotamme kuvia usein. Samoin tietty pehmeys tulee kuviin jo kuvausvaiheessa – otamme joskus tarkoituksella kuvia, jotka eivät ole aivan tarkkoja. Vanhoissa kuvissa, ajalta ennen automaattisesti tarkentavia digitaalisia kameroita, on usein epäterävyyttä ja heilahduksia. Niissä kuvissa tunnelma on tärkeämpi kuin tekninen täydellisyys, jonka saavuttaminen on nykyään automatiikan ansiosta niin helppoa, että siitä on tullut tylsää.

Olemme molemmat valokuvaajia, ja molemmat olemme työmme puolesta usein myös kameran edessä – minä useimmiten omana itsenäni ja Jarno enemmän erilaisissa rooleissa, koska hän tekee töitä mallina ja toisinaan näyttelijänäkin. Se iso ero meissä on, että Jarno viihtyy kameran edessä ja minä (satunnaisia itseilmaisun puuskia lukuunottamatta) en. Jos tilanne vaatii kuvaan asettumista, teen sen mieluiten tutun kuvaajan kanssa. Tuskastun siitä miten kuvaajat, jotka eivät tunne minua, haluavat usein näyttää minut jollain tapaa naisellisempana, pehmeämpänä kuin itse näen itseni. Miten usein minua on pyydetty hymyilemään kuvissa tilanteissa, joissa miehenä olisin saanut seistä kameran edessä just niin hymyttömänä kuin haluan.

Kasvoissani on kulmikkuutta, josta pidän. Suora nenä, korkea otsa. Luomeni ovat raskaat ja saavat silmäni näyttämään usein raukeilta. Pidän kuvakulmista, joissa leukalinja tai poskipää korostuu. Pidän myös hymystäni, leveistä naurukuvista silloin, kun ilmeet ovat aitoja. Pidän eniten kuvista, jotka on otettu salaa niin etten huomaa – niistä on helpoin tunnistaa itsensä. Tykkään myös puolikkaista ilmeistä ja pysäytetyistä liikkeistä, niissä on enemmän elämää kuin staattisissa poserauksissa.

Tämä ruutu oli suosikkini ottamistamme kuvista!

Näistä preferensseistä on sen enempää suunnittelematta tullut osa henkilöbrändini visuaalista maailmaa, ominaisuuksia ja piirteitä, joita vaistomaisesti suosin silloin kun valitsen kuvia itsestäni. Sillä tietysti, Marilynin tavoin, tahdon itse päättää mitä kuvia käytetään, ja kohdallani se onkin useimmiten helppoa, vastaanhan kanavistani itse.

En ole ammattitaustastani huolimatta ajatellut henkilöbrändiäni kovin strategisesti. Blogiurahan alkoi päähänpistona syttyneestä harrastuksesta, jossa kirjoitin aluksi anonyymisti, kasvoni piilottaen. Olen edennyt pikemminkin intuitiolla, noudattaen luontaisia mielenkiinnonkohteitani, sillä henkilöbrändini ei ole mikään somea varten keksitty roolihahmo, vaan kohtalaisen suoraviivainen heijastuma sisäisestä ja ulkoisesta todellisuudestani. Kiteytys niistä asioista, joita olen, joista haluan puhua, joita arvostan, joista inspiroidun ja joiden kautta haluan tulla nähdyksi. Se on jossain muodossa ollut olemassa aina, jo kauan ennen kuin oli mitään blogia tai sosiaalista mediaa.

Ehkä juuri siksi meidän on Jarnon kanssa helppo kuvata yhdessä, koska meillä on luontaisesti samankaltainen tyyli, samoja kiinnostuksenkohteita ja paljon samoja inspiraationlähteitä, kuten 60- ja 70-luvun musiikki ja taide. Se näkyy niin pukeutumisessa kuin visuaalisessa ilmaisussa.

Olen huomannut vuosien varrella, että jostain syystä miehen vahvaa henkilöbrändiä pidetään arvostettavana saavutuksena ja osoituksena ammattitaidosta, mutta naisen kohdalla siihen suhtaudutaan kriittisesti – sitä pidetään laskelmointina, jopa feikkaamisena, asioiden taivuttamista joksikin toiseksi mitä ne ovat. Se heijastaa kulttuurissamme vallitsevaa naisvihaa: samat ominaisuudet, joista miehiä arvostetaan, ovat naisissa negatiivisia.

Artistien brändäyksen parissa vuosikausia työskennellyt viestinnän ammattilainen minussa ajattelee, että henkilöbrändäys on välttämätön osa mitä tahansa työtä, jossa ollaan esillä. Muille muodostuu väistämättä jonkinlainen mielikuva meistä, pyrimmepä siihen tietoisesti tai ei, joten olisi hölmöä sivuttaa asia, joka vaikuttaa meihin jokatapauksessa. Henkilöbrändäys ei ole huijaamista tai roolin rakentamista (ellei nyt puhuta alter egosta, joka on selvästi joku toinen) vaan keskittymistä olennaiseen, arvojen ja tavoitteiden kiteyttämistä, sen pohtimista miten nämä viestitään ulospäin. Henkilöbrändin tulisi viestiä sitä mitä oikeasti olemme ja edustamme, koska se erottaa meidät muista, emme voi (eikä kannata yrittää) olla kukaan muu. Sekä Monroe että Chanel ymmärsivät tämän täydellisesti.

Henkilöbrändin tehtävä on paitsi kiteyttää ja kirkastaa viestiä, myös rajata mitä jää julkisen presenssin ulkopuolelle: kyse ei ole vain siitä mitä päätetään näyttää, vaan mitä jätetään näyttämättä. Todellinen elämä on aina sekavampi, ristiriitaisempi ja moniulotteisempi kuin se mikä välittyy ulos, niin saa ja kuuluu ollakin. Kun itsekin tunnen tarvetta suojella itseäni, elämääni ja lähipiiriäni tältä pieneltä julkisuudelta, joka muutamien kymmenien tuhansien yleisön myötä muodostuu, ja pitää joitakin asioita vain itselläni, voin vaan kuvitella miten paljon ison maailman tähdet joutuvat pohtimaan näitä asioita. Tässäkin suhteessa maailma on muuttunut valtavasti niistä ajoista, kun Monroe ja Chanel olivat valokeilassa.

Henkilöbrändi on tietysti enemmän kuin vain sitä mikä näkyy kuvissa, mutta pysytään teemassa, henkilöbrändin rakentamisessa kuvien kautta. Valokuvaajana olen kiinnostunut tietynlaisesta ristivalottamisesta: toisaalta potrettikuvauksesta tai reportaasimaisesta dokumentoinnista, jossa taltioidaan jotain mitä on (vaikka tehdään siinäkin valintoja sen suhteen mitä näytetään ja mitä rajataan pois) ja toisaalta vähemmän nähtyjen puolien tai erilaisten roolien esiin houkuttelemisesta. On esimerkiksi ihanaa kuvata Jarnoa sellaisena kuin hän on silloin kun olemme kaksin, rentona ja leikkisänä, poikamaisena. Hän esiintyy minulle, naurattaa minua, tallentuu kuviin todellisena ihmisenä, jonka tunnistan. Toisinaan inspiroidun siitä miten valovoimainen ja heittäytymiskykyinen hän on, ja haastan usein häntä olemaan joku muu, kanavoimaan balettitanssijaa, keskiaikaista trubaduuria, performanssitaiteilijaa, lännensankaria. Clint Eastwood, huudan ja hän tietää heti mitä tarkoitan, siristää silmiään juuri oikealla tavalla. Millä tavoin Jarnosta ottamani kuvat vaikuttavat hänen henkilöbrändiinsä, vai vaikuttavatko ollenkaan, jos ne on otettu osana kahden kuvaajan luovaa leikkiä? Väistämättä vaikuttavat, jos niitä julkaistaan ihmisten nähtäväksi, olipa kuvaushetkellä ajateltu asiaa tai ei. Entä kumman brändiä ne rakentavat, kun lopputuloksessa kohtaa valokuvaajan visio ja kuvauskohteen oma heittäytyminen – molempienko?

Paljon asiaa, kun aihe kiinnostaa! Voisin puhua tästä loppupäivän, mutta puheenvuoro teille – mitä tuumaatte, kiinnostaako uusi K1, aiotteko vierailla, entä mitä tykkäätte kuvista, heräsikö ajatuksia?

Valokuvataiteen museo K1 @ Kämp Galleria
Pohjoisesplanadi 33, Helsinki
Ma–su klo 11–20

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Helsingin tunnelmallisimmat terassit

15

Kaupallinen yhteistyö Torikorttelit

Palasimme viime viikonloppuna kaupunkiin Lapissa vietetyn kesän jälkeen. Olihan se melkoinen muutos, uinuttuamme kaksi kuukautta pohjoisen jokirannan hiljaisuudessa löytää itsensä kuumilta kaduilta väistelemästä autoja (ja niitä sähköistettyjä keppihevosia, joita pelkään kuollakseni). Nautimme suunnattomasti omasta rauhasta emmekä ikävöineet mitään, mutta kaupunkiin palatessamme muistimme toki kaiken hyvän ja inspiroivan mitä täältä löytyy – museot ja galleriat, raflat, terassit, jäätelökioskit ja rannat ja nämä kadut, tämä arkkitehtuuri. Kun on ollut vähän aikaa poissa, on helppo hetken ajan nähdä Helsinki samanlaisin ihastuksesta ymmyrkäisin silmin kuin silloin kaksikymppisenä, kun muutin tänne ja kaupunki välkkyi edessä samaan aikaan saavuttamattomana ja jyskyttävän todellisena.

Vietimme tiistai-illan Torikortteleissa etsiskellen kaikkein ihanimpia paikkoja näistä lämpimistä päivistä ja pimenevistä illoista nauttimiseen. Senaatintorin ja Kauppatorin väliin sijoittuva Helsingin historiallinen keskusta on monille tuttu, mutta harva tietää kuinka monia ja miten tunnelmallisia paikkoja kortteleiden sisäpihoille kätkeytyykään. Itsekin löydämme joka visiitillä jotain mitä emme ole aiemmin hoksanneet, vaikka kuvittelen meidän kolunneen kaikki paikat ja reitit moneen kertaan. Ja onpa siellä uusiakin paikkoja, hetki sitten auenneita, joita ei viimeisellä vierailulla vielä ollutkaan.

Elokuun loppuun saakka palveleva Senaatintorin jättiterassi on tainnut olla kesän hitti, mutta me suuntasimme pois väkijoukoista ja teimme terassikierroksen Torikortteleiden sisäpihoille. Vanhojen empiretalojen mukulakivisiltä sisäpihoilta löytyy kaikkein tunnelmallisimmat paikat, ja mikä parasta, niissä terassikausi myös jatkuu pitkälle alkusyksyyn, säiden niin vaatiessa lämpölamppujen ja vilttien avulla. Terassilla voi pistäytyä lounaalla, kahvilla tai viinilasillisella, tai unohtua istumaan iltaa pitkän kaavan kautta. Toivon monta sellaista iltaa nyt kun emme ole nähneet ystäviämme aikoihin.

Chapter (Aleksanterinkatu 22)

Moderni skandiravintola Chapterin terassi on vehreä ja viihtyisä, puiden ja pensaiden ansiosta suojaisa paikka. Sopii täydellisesti kahdenkeskiseen jutusteluun, vaikka on siellä jokunen isompikin pöytä. Ehdottomasti yksi Torikortteleiden kauneimmista terasseista! Myös annokset ja cocktailit hivelevät esteetikon silmää ja onneksi myös maistuvat yhtä hyvältä kuin miltä näyttävät. Sesonkeihin keskittyvät raaka-aineet tulevat läheltä, annokset ovat freesejä ja taidokkaita. Kiinnostaisi tulla tänne lounaalle.

Chapter TIETYSTI kasvattaa itse annoksissa käyttämänsä yrtit ja koristekukat.

Viinilista on hyvä, mutta suosittelen erityisesti cocktaileja: pelkästään niiden takia kannattaa piipahtaa Chapteriin. Minun valintani oli Grilled Citrus, koska sitruuna. Valitsen listalta aina sen, jossa on sitruunaa. Chapterin baarissa syntyy myös superhyvät mocktailit, ei suinkaan mikään itsestäänselvyys, tuntuu että niihin panostetaan valitettavan harvoissa paikoissa.

Olin pukenut päälle ohkaisen mustan mekon ja tuli kuuma. Ei tarvinnut illan hämärtyessäkään  kaivaa esiin kassiin pakattua rotsia. Kyllä se on vielä kesä, vaikka ajatukset alkavat suunnata kohti syksyä.

Sandwich Club (Sofiankatu 3)

Yksi Torikortteleiden uutuuksista on Sandwich Club, joka myy deli style voileipiä, bageleita ja itsetehtyä jääteetä. Täältä on helppo napata nopeasti purtavaa mukaan, mutta sisäpihalta löytyy myös pieni terassi, johon istahtaa hetkeksi omenapuun varjoon pitämään evästauon.

“Tosi hyvä snack” sanoo perheen virallinen (ei-vegaani) bagel-maistelija ja kiitteli runsaita täytteitä ja kapriksia.

Vahva suositus etenkin vegaaniruoasta kiinnostuneille, sillä listalta löytyy paljon vegaanisia vaihtoehtoja. Paikan erikoisuus on facon bacon eli seitanista tehty pekoni. Sopiva suola, koostumus muistutti uunissa paahdetun pekonin ja kebabin yhdistelmää. Tilasimme myös Mock Lox Bagelin eli klassisen logibagelin vegaanisen version, jossa lohi on korvattu porkkalalla.

El Fant (Katariinankatu 3)

Piipahdimme kahvila-viinibaari El Fantissa juomassa kaupungin parhaat kahvit ja maistelemassa porkkanakakkua, joka oli liian vastustamaton ohitettavaksi. Viihtyisä pikkupaikka tarjoilee kahvin, kakkujen ja viinin lisäksi aamiaista (joka päivä niin arkisin kuin viikonloppuisin) sekä arkisin lounasaikaan lupaavan oloisia poke bowleja, jotka on meillä vielä testaamatta.

El Fant jakaa Helsingin kaupunginmuseon kanssa sisäpihan, mielestäni yhden kauneimmista. Valkoinen museorakennus on upea. Kahvilapöydät on sijoitettu kaupunkiviljelmän viereen! Se on osa Helsingin kaupunginmuseon Kaupunkiruokaa -näyttelyä, jonka tiimoilta on luvassa syyskuussa mm. sadonkorjuujuhla.

Kaupunginmuseoon on muuten aina vapaa pääsy. Loistopaikka sadepäivän viettoon, paljon nähtävää ja tehtävää myös lapsille.

Vaelsa (Pohjoisesplanadi 9, terassille pääsee myös pujahtamaan Kaupunginmuseon sisäpihalta)

Italialaisesta Vaelsasta saa roomalaista pizzaa ja itsetehtyä pastaa, mutta juuri nyt olen eniten fiiliksissä Limoncello Spritzista, josta tuli välittömästi uusi lempijuomani. Sitä pitää ehkä testata kotonakin, ei pitäisi olla vaikeaa: siihen tulee limoncellon lisäksi proseccoa, soodaa ja viipale sitruunaa. Täydellinen yhdistelmä makeutta ja sitruksista kirpeyttä.

Pidimme myös alkupalalistalta löytyvästä uutuudesta, lohesta ja mummonkurkuista.

Vaelsan sisäpihan puuterinvärisistä kiviseinistä hohkaa niin kaunis valo, että heikottaa. Tulee pakkomielle ottaa kaikesta 4927 valokuvaa. Laitan niistä kuitenkin tähän vain muutaman.

Limoncello Spritz ja hänen monille tutumpi kaveri, Aperol Spritz.

Espa (Pohjoisesplanadi 17)

Listallemme päätyi yksi terassi, joka ei sijaitsekaan sisäpihojen suojassa, vaan keskellä kadun vilinää. Espan terassi on sijainniltaan uniikki, siitä näkee suoraan niin Kauppatorille ja Mantalle kuin Esplanadin puistoon. Aivan täydellinen spotti ohikulkijoiden katselemiseen, sellainenkin tarvitaan. Pidän siroista punaisista pöydistä, jotka eivät tuki rakennuksen kaunista julkisivua.

Espan lammasta sisältävä lihapiirakka on kuulemma torin toiseksi paras, ilmeisesti se paras on klassinen Kauppatorin lihis. Roseviini ja rasvainen lihapiirakka on odottamaton, mutta toimiva makupari. Lihiksestä on kuulemma tulossa syksyksi vegeversio eli sienipiirakka. Espasta saa myös kaupungin kauneimman salaatin. Kuva ei tee oikeutta.

Espa on astetta parempi kortteliravintola, joka tarjoilee mutkattomia annoksia hyvistä raaka-aineista. Upea terassi ja pienet purtavat ovat tulleet tutuksi, mutta en ole vielä ennättänyt pitkän kaavan illallisen ääreen, ehkä seuraavalla kerralla sitten!

La Boheme (Katariinankatu 14)

Säästimme Torikortteleiden uusimman helmen viimeiseksi, koska tätä on odotettu hartaasti: jo vuosien takaa tutun Samuli Simulan uusi La Boheme yhdistää vintagekaupan, taiteen, viinin, musiikin sekä Helsingin parhaat crepet. Siis kaikki parhaat asiat, sanoi Jarno ja on 100% oikeassa. Lisäksi sisäpihalla järjestetään kulttuuritapahtumia ja kuullaan elävää musiikkia.

La Bohemen sisätilat ovat vielä Samulin mukaan “vähän vaiheessa”, mutta suosittelen silti piipahdusta, sellainen paikka nyt muutenkin elää ja muuttuu koko ajan. Sisältä on vaihtuva valikoima taidetta maalauksista veistoksiin, antiikkikalusteita, vintagemattoja, suomalaista lasisuunnittelua ja mm. lajitelma Suomessa tehtyjä niche-tuoksuja. Kaikkeen liittyy tarina, jonka saat varmasti kuulla, jos vaan kysyt (saatat kuulla, vaikka et kysyisikään).

La Bohemen juttu tähän aikaan vuodesta on taianomainen sisäpihaterassi, joka on aivan varmasti koko kaupungin tunnelmallisin. Keijuvaloin valaistut oksat, puuhun ripustetut valaisimet ja neilikat pienissä vintagemaljakoissa tuovat mieleen Pariisin, eikä vaikutelmaa lainkaan vähennä se, että terassilla soi haikea ranskalainen musiikki. (Niin haikea, että yksi asiakas oli puhjennut spontaanisti vuolaaseen itkuun, ymmärrän niin hyvin, nämä tummenevat illat aiheuttavat herkistymistä itse kullekin ja Samulin musiikkivalinnat ovat niinsanotusti suoraan ytimeen uppoavia). Aivan mieletön paikka, suosittelen ihan koko sydämestä.

Kaiken kukkuraksi La Bohemessa häärää Samulin KOIRANPENTU. Kyllä. Kaksitoistaviikkoinen Zorro viettää suurimman osan päivästään torkkuen kopassaan, mutta tervehtii mielellään koiraystävällisiä asiakkaita, millä tarkoitan, että juutuimme La Bohemeen koko loppuillaksi nuuhkimaan Zorron niskaa, silittämään silkkistä pentumahaa ja väistelemään naskalihampaita. Yhyyyyyyyyy. Mainitsinko jo sen herkistymisen. Meillä on muutenkin pentukuume.

Hillaa ja jäätelöä. Olisin voinut syödä näitä seitsemän.

Monet tuntevat Samulin luksusluokan crepeistään, joita hän paistoi muutamana kesänä Fredantorilla, yhtenä kesänä myös Tähtitorninmäellä. Nyt niitä saa La Bohemesta, ja jos et tiedä mistä puhun, kannattaa todellakin mennä maistamaan. Lettuja saa niin makeana ja suolaisena, raaka-aineet ovat aina tarkoin valittuja ja läheltä löytyneitä, ja Samuli osaa suositella jokaisen kylkeen täydellisen viinin (toki kahvia ja oluitakin saa). Aina saa pyynnöstä myös crepesin yksinkertaisimman ja jaloimman version, jossa on vain sokeria ja sitruunaa.

Kyllä, Zorrolla on omistajansa tavoin vino hymy!

Muistakaa myös Torikortteleiden oman korttelikinon Kino Engelin KesäKino, jonka ulkoilmanäytökset jatkuvat vielä syyskuun puoleenväliin! Näytökset järjestetään Cafe Engelin purjekankaalla katetulla sisäpihalla, jonne saa ennen näytösten alkua ostaa kahvilan puolelta viiniä ja leffaherkkuja. Leffavalikoima on huolella kuratoitu ja laadukas, siellä ei oikeastaan voi mennä pieleen ostipa liput mihin tahansa näytökseen.

Vinkkaan vielä meidän vanhoista suosikkipaikoista Torikortteleissa:
✖ Trillby & Chadwick, salakapakka josta saa hullun hyvät cocktailit, kunhan löytää oikean oven!
✖ Via Tribunali, kaupungin parasta napolilaista pizzaa, maista myös tiramisu
✖ Cafe Engel, klassikkokahvila jossa aika pysähtyy, rakastan pöytiintarjoilua, hopeisia kahvikannuja ja runsaita aamiaisia

Muita vinkkejä löytyy viimesyksyisestä kirjoituksesta!

Näillä kulmilla pyöriessä on kyllä helppo muistaa miksi alunperin rakastuin Helsinkiin. Kaduilla ja sisäpihoilla kimpoileva valo, raitiovaunujen kolina, rakennusten seinillä kiemurtelevat muratit ja köynnökset, sileäksi hioutuneet mukulakivet jalkojen alla. Pimeässä pulputtava suihkulähde. Nämä sakeat loppukesän ja alkusyksyn illat, kun ilma on tiheänä odotuksesta.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Kirjavinkki elokuuhun: Kesäkirja

10

9. elokuuta, siis viime sunnuntaina, liputettiin ensimmäistä kertaa suomalaisen taiteen ja Tove Janssonin kunniaksi. Jos Tove eläisi, hän olisi täyttänyt 107 vuotta. On samaan aikaan kummallista että täysin johdonmukaista, että Janssonilla ei ollut aiemmin omaa liputuspäivää. Outoa, jos ajattelee Janssonin asemaa yhtenä Suomen kansainvälisimmistä ja menestyneimmistä taiteilijoista. Loogista siltä kannalta, että perinteisesti Suomessa, kuten muuallakin, on juhlistettu lähinnä historiamme suuria miestaiteilijoita.

Eino Leinon kunniaksi liputetaan hänen syntymäpäivänään heinäkuun alussa, runon ja suven päivänä. Aleksis Kiven syntymäpäivänä lokakuussa juhlitaan suomalaista kirjallisuutta. Suomalaisen musiikin kunniaksi nostetaan liput salkoon Jean Sibeliuksen syntymäpäivänä joulukuussa. Ja suomalaista kulttuuria liputetaan Kalevalan päivänä -voidaan siis ajatella, että Elias Lönnrotillakin on oma päivänsä. Tähän saakka ainoa suomalainen nainen, joka on saanut oman liputuspäivän, on Minna Canth, jonka syntymäpäivänä maaliskuussa vietetään tasa-arvon päivää. Nyt Canthin ei tarvitse enää olla ihan yksinään! (Helene Schjerfbeck ja suomalainen kuvataide sai viime vuonna liputuspäivän, mutta vain kertaluontoisen, höh.)

Jokatapauksessa. Oli siis täydellinen hetki tarttua pitkästä aikaa uudestaan Tove Janssonin 70-luvulla ilmestyneeseen Kesäkirjaan, saaristoon sijoittuvaan pieneen romaaniin. Kaikessa ajattomuudessaan se onnistuu olemaan joka kesä ajankohtainen, ja loppukesä on ehkäpä kaikkein otollisin hetki sen lukemiseen.

Moni muistaa Janssonin lähinnä muumien luojana, vaikka tosiasiassa Jansson oli monialainen taiteilija, joka kirjoittamisen lisäksi maalasi, kuvitti ja piirsi sarjakuvia. Ateneumissa oli joitakin vuosia sitten Janssonin urasta laaja näyttely ja vasta siellä minullekin selvisi miten kantaaottava, särmä tyyppi hän olikaan ja miten valtavan paljon kaikkea hän uransa aikana tekikään. Mikä upea ja inspiroiva nainen.

Kuljen usein Janssonin torniateljeen ohi. Vaaleanpunainen talo sijaitsee Ullanlinnassa ja torni kohoaa Helsingin kattojen ylle niin korkealle, että sieltä voi ainakin kuvitella näkevänsä saaristoon saakka. Janssonin puoliso Tuulikki Pietilä oli asunut samassa rakennuksessa siten, että pääsi kätevästi vintin kautta Janssonin luo. Joku päivä haluaisin vierailla Pellingin saarella, jossa he viettivät kesiään yhdessä. Saari ei tiettävästi ole auki yleisölle, joten täytyy toivoa, että eteen osuu jonkinsorttinen onnenkantamoinen.

Tove kirjoitti kirjoja myös aikuisille, Kesäkirja on yksi niistä. Teos kuulostaa ehkä nimensä perusteella filosofiselta sadulta, mutta ei ole, vaan rosoinen ja realistinen kertomus, jossa riidellään ja oikutellaan. Kirja keskittyy yhden perheen kesänviettoon ja kuvaa tapahtumia isoäidin ja lapsen, Sophian näkökulmasta. Sophian isä on paikalla muttei läsnä, tekee vain ainaisia töitään. Isoäiti ja Sophia puuhailevat omiaan, enimmäkseen eivät juuri mitään. Isoäidin esikuvana on ollut Toven oma äiti, joka kuoli vain kaksi vuotta ennen Kesäkirjan julkaisua.

Lyhyet luvut järjestyvät kronologiseen kaareen, joka alkaa jäiden lähdöstä ja päättyy elokuun pimeneviin iltoihin. Kesä vaihtuu silti välillä, isoäiti vanhenee ja Sophia varttuu. Luvut eivät muodosta mitään etenevää tarinaa, ne ovat hetkiä sieltä täältä, yksittäisiä kesäpäiviä monen vuoden varrelta. Pidän siitä, että kirjasta voi lukea luvun kerrallaan, vaikka yhden joka ilta, tai hypellen fiiliksen mukaan lukujen välillä.

Kirjan voisi lukea pelkästään elävän luontokuvauksensa takia. Saari elää omassa rytmissään, meri kimaltaa ympärillä ja on joka päivä erilainen. Saarella vuosikymmeniä asunut isoäiti tuntee jokaisen notkelman, varvun ja sileäksi hioutuneen kallion, osaa lukea aamuja ja iltoja, tietää milloin tulee myrsky ja milloin vesi nousee.

Rakastan myös pelkistettyä kerrontaa ja modernia kieltä, joka on Janssonille tyypillisen nokkela ja äkkiväärä. Mutta eniten rakastan kirjan tunnelmaa, joka tavoittaa kaiken olennaisen. Hetket, kun kesä on sakeimmillaan ja päivät venyvät pitkiksi ja verkkaisiksi.

Kun tuuli käy lounaasta, voi helposti ruveta tuntumaan siltä, että päivä vaihtuu toiseen ilman muutosta ja minkäänlaista tapahtumaa, yötä päivää käy sama tasainen rauhallinen kohina. Isä tekee pöytänsä ääressä työtä koko ajan. Verkot käydään laskemassa ja kokemassa. Jokainen liikkuu ympäri saarta omissa askareissaan, jotka ovat niin itsestäänselviä ettei niistä puhuta, ei ihailun eikä myötätunnon toivossa. Koko ajan on vain samaa pitkää kesää, aina, ja kaikki kasvaa eteenpäin omaa tahtiaan.

Ja sen, kun kesä kääntyy kohti loppuaan ja ikuinen, pysäyttämätön vuodenkierto sysää liikkeelle niin suuren haikeuden, ettei se ole mahtua ihmiseen.

Joka kerta yöt pimenevät aivan huomaamatta. Jonain iltana elokuussa sitä menee ulos asialle ja yhtäkkiä kaikki on sysipimeää, iso lämmin musta hiljaisuus talon ympärillä. Jatkuvasti on kesä, mutta se ei enää elä, se on seisahtunut kuihtumatta eikä syksy ole vielä valmis tulemaan. Tähtiä ei vielä ole, vain pimeää.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Avatar
Anna Piiroinen ~

Ett bra Liv: Ludowica

3

Ludowica “Ludde” Eklund (s.1956) on Hangossa asuva artisti, joka on julkaissut syksyllä 2019 esikoislevynsä Kärlek, kärlek. Me olemme tutustuneet Hangossa, kaupungintalon galleriassa, jossakin lukemattomien vaihtelevatasoisten taidenäyttelyiden avajaisista. Kaupungintalon galleriassa olen itse asiassa tutustunut suurimpaan osaan uuden elämäni (Hanko-elämäni) ystävistä. Taide, kulttuuri, yhdistää.

Ensimmäisenä huomioni kiinnitti varmaankin Ludden tyyli ja muutenkin varsin persoonallinen ulkonäkö. Pienessä kaupungissa on se hyvä puoli, että kun ihmisiä on vähän, ei kannata kummemmin klikkiintyä, vaan tavatakseen edes joskus joitakin, on oltava avoin joka suuntaan. Ludde rupesi poikkeamaan meillä kahveilla ja me rupesimme puhumaan kaikesta kiinnostavasta maan ja taivaan välillä. “Puhumaan” on kauniisti sanottu, usein väittelemme niin perkeleesti. Olemme olleet tässä välillä pari vuotta puhumattakin, joka on minusta lumoavaa ja osoittaa kuinka tosissamme ystävinä olemme.

Me emme koskaan jutustele niitä näitä. Emme koskaan. Vihaamme small talkia. Emme myöskään koskaan puhu itsestämme, vaan aina maailmasta. Siksi minullekin oli yllätys, että Ludde osasi laulaa. Olin skeptinen, kun hän avasi hiukan levytyssuunnitelmiaan. Mutta kuultuani ensimmäiset sävelet vielä routaisella pihallamme vanhanaikaisen puhelimen säröilevästä kaiuttimesta (Ludde ei ole mikään tekniikan ihmelapsi), ymmärsin, että ystävässäni oli paljon puolia, joista en tiennyt yhtään mitään. Halusin jututtaa Luddea tähän blogiin, koska hän osoittaa omalla esimerkillään, ettei koskaan ole liian myöhäistä toteuttaa omia luovia unelmiaan ja koska minustakin oli mielenkiintoista kuulla, mitä tämä arvoituksellinen hopeakettu oikeastaan oli puuhaillut koko elämänsä.

Anna: Moi Ludde. Vai kutsunko mä sua tässä Ludowicaksi? Sun koko nimihän on itse asiassa Anna Ludowica, eli sen lisäksi että me ollaan ystäviä ja kiivaimmat väittelykaverukset, me ollaan myös kaimoja?

Ludde: Mä käytän Ludowicaa taiteilijanimenä, mutta kaikki sanoo Ludde. Ludowica “Ludde” Eklund.

Anna: Sun matka taiteilijaksi on ollut polveileva, ja jotenkin erityisen inspiroivaa meille perässätulijoille on se, että sä olet yli kuuskymppinen ja julkaissut juuri esikoislevyn ja heität mallikeikkaa. Miten tähän on tultu?

Ludde: Mä täytän vuoden lopussa 64. Mutta en mä tunne itseäni 63-vuotiaaksi. Tai miten mä voisinkaan tuntea, enhän mä ole koskaan ennen ollut 63.

Anna: Niin, no, mä tunnen itseni noin 70-vuotiaaksi. Ehkä jokaisen sisällä asuu eri ikäisiä ihmisiä? Mitä titteliä mä susta käyttäisin?

Ludde: Jag sku säga artist. Taiteilija.

Anna: Ootko sä laulanut aina?

Ludde: Lapsena aattelin kyllä, että musta tulee näyttelijä, mutta oon aina osannut laulaa. Tykkäsin esiintyä. En ollut kovin hyvä koulussa, kävin Helsingin Steiner-koulua. Isä oli graafikko ja mainosmies, hänelläkin oli joskus ollut oma orkesteri. Äiti oli nuorena ruotsinkielisessä teatterikoulussa ja soitti pianoa. Sodan jälkeen äiti meni töihin Artekin keramiikkaosastolle, koska tunsi Maire Gullichsenin. Koti oli tosi luova, teatteriväkeä ja muita taiteilijoita pyöri aina meillä. Vivica Bandler oli isän ystäviä. Suomenruotsalaiset taiteilijapiirit oli aika pienet.

Mä sain esiintyä aina ja kaikille, koska olin pieni, pieni tyttö, jolla oli iso, iso ääni. 4-vuotiaana kehitin oman “englanninkielen”, jolla vedin mm. Little Richardin Tutti Fruttia. Sen biisin olin varmaan napannut isommilta sisaruksilta.

Silloin oli oikeastaan mahdollisuutena vaan konservatorio klassisen musiikin harrastajille, mutta sehän ei ollut mun juttu. Sain yksityisiä laulutunteja. Mun ensimmäinen opettaja – olin silloin 11-vuotias – oli Kipparikvartetin Kauko Käyhkö, tiedät varmaan Pieni ankanpoikanen ja niin edelleen. Mulla oli muitakin laulunopettajia, hyvin mielenkiintoisia. 15-vuotiaana sain opettajaksi Pentti Lasasen, puhallinsoittajan. Me ei laulettu juuri ollenkaan, opettelin hengittämään. Lasanen oli yksi parhaista. Hengittäminen on tärkeää, laulaessakin.

Mä pyrin teatterikouluun kun olin 16. En päässyt. Mutta tutustuin teatteriväkeen, koska jo pääsykokeet kesti pari viikkoa. Sain töitä Svenska Teaternista. Tein ihan kaikkea, näyttelinkin, mutta hoidin valoja ja vaikka mitä. Ehkä ne oli teatterikoulussa ajatelleet, että kasvakoot vähän teatterilla, olin niin nuori. Kun olin ollut töissä pari vuotta pyrin vielä kerran, mutta suurin innostus oli jo ohi enkä päässyt muistaakseni edes toiseen vaiheeseen.

Ihmettelin hirveästi mitä mä nyt teen seuraavaksi.

Anna: Mitä sä sitten teit? Tuliko musiikki tässä vaiheessa kuvioihin?

Ludde: Ei. Olin töissä eri paikoissa, en oikeestaan ollut ollenkaan tekemissä taiteen tai minkään luovan kanssa. Asuin puoli vuotta Jenkeissä, bailasin ja ihmettelin. Se oli 70-lukua, haahuilua. Vähän päälle parikymppisenä tutustuin stadissa eri alojen taiteilijoihin silloisen tyttöystävän kautta. Uusi Laulu-musalehden tyypit ja Lepakon jengi järjestivät Klippanilla futuristidiskoja. Meidän kaveriporukkaa pyydettiin tekemään sinne muotinäytös. Saatiin vapaat kädet. Musiikki, koreografia, asut. Ihan out of space. Sekalaiselle ryhmälle keksittiin nimi Jack Helen Brut. Se oli yhdistelmä meikkimerkki Jane Helenistä ja partavedestä nimeltä Brut for men.

Siellä Klippanilla oli paikalla Ajankohtainen Kakkonen tekemässä juttua ja jotenkin siitä se sitten lähti. Anna-lehtikin teki meistä haastiksen. Tuli esiintymisiä Helsingin kaupungin taidemuseossa Helsingin Juhlaviikoilla, muissa museoissa ja gallerioissa, myös ulkomailla. Ryhmän koko vaihteli, mehän oltiin vain porukka frendejä. Jossain vaiheessa mukaan tuli ammattitanssijoita ja -näyttelijöitä. Mä olin mukana viisi vuotta, sitten lopetin.

Anna: Mitä se siis oli, performanssia?

Ludde: Tai teatterin, musiikin ja kuvataiteen yhdistelmää. Kummallisissa vaatteissa tai jopa ilman. Outoja juttuja, melko legendaarista. Tai näin mä sen ainakin muistan.

Anna: Jännää, että tie musiikkiin vei noinkin kauan.

Ludde: Musiikki oli jotenkin semmoinen plan b. Sen mä osasin. Tein siinä välissä kaikenlaista muuta taas. Mulla oli pari omaakin yritystä, army-vaatteita ja taidetta. Olin ollut ensimmäisen kerran army-shopissa duunissa varmaan jo 13-vuotiaana. Se porukka oli omanlaisensa perhe myös.

Anna: Sun tyyli on yksi mielenkiintoinen piirre sussa lisää. Sulla on hyvin selkeä oma tyyli. Mähän tein omaan, vanhaan blogiini susta joskus juttusarjaakin, sen nimi oli Look like Lou.

Ludde: Niin, yks tuttu sano kerran, ettei koskaan ole nähnyt kenenkään pukeutuvan kaksi tuntia näyttääkseen siltä, ettei ole miettinyt asiaa minuuttiakaan.

Anna: Miten sun mallinhommat alkoivat?

Ludde: Olin jo yli kolmekymppinen. Istuin Strindbergillä aivan liian isot armeijahousut jalassa kun Outi Broux koputti olkapäälle. Olin mä ollut joskus nuorena jonkun mallitoimiston bileissä, joissa oli myös tunnettu pariisilainen malliemo. Sen mielestä mä olin aivan kuin ilmetty Ines de la Fressange eikä se olisi millään halunnut uskoa, etten mä kasva enää pituutta. Olin liian lyhyt catwalkeille. En oo koskaan ollut minkään mallitoimiston listoilla, mutta aina silloin tällöin kysytään kuvauksiin edelleen.

Anna: Jotenkin niin mahtavaa, sä oot yli kuusikymppinen ja elät mun nähdäkseni uutta aaltoa mallina. Koska sä muuten aloit harmaantua?

Ludde: Ekat harmaat mulla oli jo 18-vuotiaana.

Anna: Joko päästään musaan?

Ludde: 90-luvulla tuli musiikki. Elukka Eskelisen Update-bändi etsi laulajaa ja Katja Hagelstam sanoi, että Ludde ois hyvä. Tehtiin treffit Lost and Foundiin. Siitä alkoi taas semmoinen viiden vuoden pätkä, me soitettiin vanhaa 60-luvun soulia. Kunnon tanssibändi. Jatkoin vielä laulajana kitaristi Nono Söderbergin bändissä, kun edellinen bändi hajaantui. Mutta keikkaileminen on aika raskasta, tein samalla siis muitakin töitä. Mä aina ajauduin hommasta toiseen.

Siniset illat oli hieno konsepti. Joka maanantai Kaapelitehtaalla oli 10 kuukauden ajan liveilta, jossa Tommy Tabermann haastatteli eri vieraita ja pari bändiä soitti tai laulajaa lauloi. Mä olin vakkariesiintyjä, samoin house band, joka koostui Sielun Veljistä ilman Ismoa. Mutta edelleen kaikki mun biiisit oli covereita.

Kun mä muutin Hankoon, ajattelin, etten enää laula. Että se oli siinä.

Anna: Milloin sä muutitkaan tänne? Me tavattiin aika pian sen jälkeen?

Ludde: Vuonna 2009. Mä olin aina ajatellut, että olis kiva asua pienessä kaupungissa, mutta kukaan tyttöystävistä ei ollut halunnut. Silloinen halusi. Hangossa mä tutustuin kuitenkin aika pian musiikkiväkeen ja siitä se taas lähti. Ekan kerran hommassa oli iloa, ei mitään paineita. Yhtenä iltana tein sitten oman englanninkielisen tekstin ja koitin tapailla siihen melodiaa. Siitä ei tullut mitään, ja mä ajattelin, että ei musta oo tähän. Yöllä heräsin ja tajusin, että käännän tekstin äidinkielelleni ruotsiksi. Silloin alkoi tapahtua. Kaksi kuukautta ja mulla oli levyllinen biisejä, omat sanat, omat sävelet. En miettinyt ollenkaan mitä mä teen biisien kanssa, sen takia siinä olikin sellainen vapaus.

Anna: Tän vaiheen mä muistankin. Ollaan kuunneltu meidän tapapihalla sun luurista ekoja versioita. Sä olit tosi päättäväinen, että nyt mä teen tästä levyn. Tän mä vien loppuun asti.

Ludde: Kyllä! Mä etsin kitaristin, joka toimi myös tuottajana, me sovitettiin biisit ja tallennettiin ne ja siinä se oli. Levynjulkkarit Hangon Casinolla oli loppuunmyyty. Se oli TOSI KIVAA. Mutta mä oon vähän semmoinen, että nyt se on tehty, mitä seuraavaksi.

Anna: Eli mitä siis seuraavaksi, Ludowica?

Ludde: Nyt mä haluan vetää nää biisit jousikvartetin kanssa. Meillä on keikka Hangon Petit-festivaaleilla (taidefestivaali Le Petit Festival 21.-23.8.2020) elokuun lopussa. Lippuja saa Tiketistä. Sen jälkeen ei mitään tietoa. Ai joo, Sprit i kubik -biisistä tulee tanssiremixi. Funkahtavaa groovyä.

Anna: Eikö ihminen oo koskaan valmis?

Ludde: Ainakaan koskaan ei oo liian myöhäistä. Oikeesti. Mullakin se vaati tän ajan ja tän kehityksen, että biisit tuli ulos. Mä olin mielettömän tyytyväinen kun mä tein biisejä, se oli tosi makee vaihe, se kaks kuukautta. Nyt teen uutta musaa, mutta tosi, tosi hitaasti. Se eka oli niin tyhjentävä. Toinen on aina vaikee. Mun biisithän on kyllä lyhyitä edelleen, pari minsaa ja se on siinä. Lyhyitä ja ytimekkäitä.

Anna: Mitkä sun lempibiisejä on sun levyltä, jos linkkaan lukijoille?

Ludde: Kärlek kärlek.

Ja Ett bra liv. Myös Det är synd.

Anna: Ett bra liv on ehkä mun. Sä oot vähän niinku Suomen Eva Dahlgren. Mitä kaikkea sä luulet, että vielä tapahtuu? Lähdetkö sä näyttelemään?

Ludde: Juujuu, jos joku kysyy. Ilman muuta ja mielellään. Kaikki on mahdollista. Mussa ei jotenkin oo sellaisia asetuksia, että joku EI OLIS mahdollista. Kaikki on.

Anna: Mä mietin sitä kun sulla on aika vakavakin lukihäiriö. Kaikki mitä sä oot tehnyt on ollut siitä vapaata, sun mikään ilmaisu ei vaadi kirjoittamista, paitsi okei biisien sanat, mutta nekin sä kirjoitat omalla tavallasi.

Ludde: Mulla on myös keskittymisvaikeuksia. En mä olisi voinut tehdä mitään muuta. Ja auktoriteettikammo. En mä pysty ottamaan idioottimaisia ohjeita vastaan, en vaan pysty. Oon ehkä siinä mielessä vähän rebel. Ei onnistu.

Anna: Ja sä, kuten mäkin, et aina oikein jaksa ihmisiä.

Ludde: Mä rakastan pistää pystyyn kaikkea, kuten Hangossa sitten myöhemmin tuli tää Ditt & Datt eli vintage- ja antiikkikauppa. Olis ihanaa kerätä designia ja vintagea myyntiin, mutta en mä halua seistä siellä kassalla.

Anna: Mitä sä sanoisit nyt 63-vuotiaana kaksikymppiselle Luddelle?

Ludde: Kokeile vielä teatterikouluun ja tee musaa. Mee vaan ja tee vaan. Niin mä sanoisin.
Jos se parikymppinen olisi vielä tässä ajassa, niin kaikki on muuttunut. On enemmän mahdollisuuksia tehdä ja oppia. Nykynuoret myös viis veisaa mikä sä oot, ihmiskuva on laajempi. Ei määritellä niin tarkasti: nainen vai mies, vanha vai nuori. Vaan että ootko hyvä tyyppi. Ei oo enää niin tarkkoja rajoja.

Anna: Ootko sä aina saanut olla sellainen kuin olet? Tai mitkä asiat on määrittäneet sua? Sä vitsailet joskus sun lukuisista vähemmistörooleista, suomenruotsalainen, juutalainen ja gay.

Ludde: Mä oon aina ollut ihan oma itseni. Perhe on antanut mun olla just sellainen kun oon, sitä ei ole yritetty muuttaa millään tavalla. Taiteilijaperheellä oli paljon gay-ystäviä, ei se ollut mikään juttu. Mutta mä oon myös kokenut olevani aina ulkopuolinen. Mä en koe kuuluvani minnekään.

Anna: Mutta minne sä koet kuuluvasi eniten?

Ludde: Ei aavistustakaan. Mun omaan maailmaan.

Ludowica & Saarikoski Kvartetti lauantaina 22.8.2020 klo 20:30, Hangon Kaupungintalo, lippuja saatavilla.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA & TOMI PARKKONEN

Stella Harasek
Stella Harasek ~

✖ Heinäkuun kootut

8

✖ YLITORNIO, TORNIONJOKILAAKSO, LAPPI

Seuraavaksi heinäkuun kuulumiset!

Junon uimarengas johtuu pikkutulehduksesta, jonka takia hän ei saanut nuolla itseään. Koira ei ollut moksiskaan, siihen oli hyvä nojailla nukkuessaan.

✖ Lappi-kuplaan kutistunut maailma. Olemme olleet koko heinäkuun pohjoisessa, omassa piilopaikassamme, jossa päivät ovat hitaita ja hiljaisuuden rikkoo vain kärpäsen surina ja lehmien juttelu (he juttelevat toisilleen, käskyttävät vasikoitaan ja välillä ovat mieltä meidänkin tekemisistä). Elämä kutistuu täällä pieneksi ja rakastan sitä. Päivän merkittävimmät tapahtumat ovat kävelyretket kylälle, joen tulvatilanteen tarkkailu ja kokkaaminen. Stressitasot ovat ilmeisesti laskeneet, sillä olen löytänyt itseni myös leipomasta. Leivon vain silloin kun olen todella rentoutunut. Edellisestä kerrasta on varmaan kolme vuotta. Hmmm.

✖ Kunnostusurakka etenee. Tylsää ei ehdi tulla, vanhassa talossa riittää niin paljon tekemistä kuin ikinä jaksaa tehdä. Jarno on tänä kesänä talouden raksavastaava ja ehtinyt mm. vaihtaa kuistin ikkunat (olen saanut kunnian avustaa), rapata talon eteläseinää rapistuneesta maalipinnasta, vetää raivaussahalla matalaksi seiniä lahottavia pensaikkoja rakennusten ympäriltä ja tyhjentää kuistin yläkerran eli tulevan myrskyhuoneen. Ei hätää, kuulette tästä kaikesta vielä varmasti kyllästymiseen asti.

✖ Vaihtuvia kesävieraita! Kotimaan matkailu on erikoiskevään ansiosta selvästi kasvussa. Aiempina kesinä olemme saaneet olla täällä juhannusta lukuunottamatta ihan keskenämme eikä kukaan ole yhtä läheistä ystäväämme lukuunottamatta jaksanut tulla tänne asti kyläilemään, mutta viimeisten viikkojen aikana täällä on poikennut vähintään kerran viikossa ystäviä, suurin osa heistä matkalla Norjaan, olemmehan matkan eli Kilpisjärvelle johtavan tien varrella. Olen aina haaveillut omasta majatalosta, ehkä nyt olisi sopiva hetki alkaa suunnitella sen perustamista. (Onkohan se tämä vanhojen talojen kunnostaminen, joka sekoittaa pään ja saa kuvittelemaan, että yksi projekti ei riitä?)

Aamupulahdus Tornionjokeen.

✖ Olen kirjoittanut. Se on tänä kesänä minun tärkein työni. Olen nauttinut siitä suunnattomasti. Toisina päivinä myös vihannut sitä intohimoisesti, silti mennyt nukkumaan onnellisena. Pirtin nurkassa on isoisoisäni vanha kirjoituspöytä, olen tehnyt sen äärelle työpisteen kokoamalla ympärille pinon kirjoja, tietokoneen ja ruman printterin. Tästäkin lisää pian.

✖ Villit haaveet. Olemme olleet täällä melkein kaksi kuukautta enkä ole kaivannut kaupunkiarjestani mitään. Kyllähän se saa miettimään kaikenlaista, esimerkiksi sitä onko kaupungin keskusta sittenkään ainoa mahdollinen asuinpaikka, tai voisimmeko järjestää elämämme niin, että voisimme viettää vielä isomman lohkon vuodesta täällä. Se on jo päätetty, että ensi kesänä niitylle tulee lainahevosia tai -lampaita tai molempia, sillä lehmät ovat suureksi suruksemme täällä viimeistä kesää (ne muu-ttavat!). Niitty kaipaa ruohonleikkureita ja me kaipaamme eläinystäviä.

Miten teidän kesä on sujunut?

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Keskikesä

14

✖ YLITORNIO, TORNIONJOKILAAKSO, LAPPI

Tänä kesänä juhannus on täydellinen, sellainen joista märkään ja kylmään juhannussäähän tottunut suomalainen ei villeimmissä unissaankaan uskalla haaveilla. Pilvettömiä, helteisiä päiviä. Kypsiä ja makeita mansikoita. Lehmät lojuvat niityllä (LAISKOTTELEVAT, huutaa Mikko) ja läiskivät kärpäsiä hännillään. Sauna kuumenee aamulla ja päivällä ja illalla, se on niin pieni että kaikki eivät kuitenkaan mahdu sinne yhtäaikaa. Valkeat yöt, keskiyön aurinko joka loistaa kultaisena horisontissa vielä silloinkin kun menemme nukkumaan.

Koko talven hiljaisena seissyt talo on yhtäkkiä täynnä elämää. Kaikissa huoneissa ihmisten tavaroita, kuivumaan ripustettuja pyyhkeitä, petaamattomia sänkyjä. Ystävien lisäksi tulee koirakin, joka laumaantuu välittömästi mäyräkoirien kanssa. Keittiön harvat tasot notkuvat varhaiskaalista ja varhaisperunoista, kananmunista, kevätsipuleista, tillistä jota aiomme syödä kalan ja katkarapujen kanssa. Ovia voi pitää auki koko päivän, koska hyttysiä ei ole (vielä, muistuttaa äitini synkästi). Keittiössä tiskataan edellisen aterian astioita ja suunnitellaan seuraavaa ateriaa, koska lomailu on yhtä syömistä. Peräkammarissa ollaan päiväunilla.

Pihalla on rottinkituoleja ja iso aurinkovarjo, matkaradio, nurmella vilttejä joilla lojuu koiria. Ladosta on kannettu vanha puinen pöytä, jolla on valkoinen pellavaliina ja niittykukkia isossa lasipurkissa. Jarno soittaa kitaraa, sauna lämpenee taas ja kaikki on lähes sietämättömän täydellistä, niitä hetkiä, joita ikävöi jo silloin kun ne ovat meneillään.

Yritän kuvitella talon 30-luvulla, silloinkin talo oli täynnä elämää, taisi olla viimeisiä vuosikymmeniä kun niin oli. Talonpuolikkaamme viittä huonetta asui silloin isoisovanhempani, heidän seitsemän lasta sekä talon vanha emäntä, joka vielä eli. Peräkammari oli silloin vanha köökki, puurot keitettiin pirtissä leivinuunin nurkkaan tehdyssä keittosyvennyksessä. Toisessa päädyssä asui isoisoisäni veli perheineen, koko talossa yhteensä toistakymmentä henkeä.

20-luvulla lapset olivat pieniä, 30-luvulla he olivat aikuistumisen kynnyksellä ja päätyivät vuosikymmenen aikana kukin mihinkin opiskelemaan. Isoäitini meni Limingan emäntäkouluun. Kaksi sisarusta menivät seminaariin, silloiseen opettajakouluun, ja valmistuivat opettajiksi. Kolmas sisar meni Tampereelle käsityökouluun, hänen tekemiä käsitöitä on talossa yhä. Isoenoni, joka asui talossa kuolemaansa asti, meni maamieskouluun, jossa opetettiin kaikkea mitä piti tietää maanviljelystä, eläinten pidosta ja talousasioista. Sisarussarjan vanhimmat eivät joutaneet kouluun, heitä tarvittiin tilan töissä, huolehtimassa lehmistä, hevosista ja maista.

Talon vanha emäntä haikaili viimeisinä vuosinaan kovasti takaisin lapsuudenkotiinsa, saareen, joka uinuu Tornionjoessa Suomen ja Ruotsin välissä. Hän oli menettänyt muistinsa eikä tunnistanut perhettään, otti tavakseen kysellä talossa vierailevilta ihmisiltä mihinkäs vieras oli menossa, voisiko vieras viedä hänet saareen täältä ventovieraiden keskeltä kökkimästä. Emäntää oli kovasti naurattanut, kun hänelle kerrottiin, että taloa isännöivä mies oli hänen poikansa. Isäksihän tuo paremmin sopisi, hän oli arvioinut, oli palannut mielessään nuoruuteensa ja oli omasta mielestään vasta neljän kolmatta eli vähän yli 24-vuotias. Hän oli vaatinut myös todisteita väitetystä sukulaissuhteesta: Missäs se mies sitten on? Puuronsilmäänkö se on hukkunut?! Joskus on armeliasta olla muistamatta kaikkea. Puoliso oli kuollut vuosia sitten lavantautiin.

Tavallaan on hyvä, että meillä oli niin vähän aikaa valmistautua vieraisiin. Siitä tuli taas yksi oppitunti keskeneräisyyden sietämisestä.

Olin etukäteen haaveillut siitä kuinka siivoaisin kuistin, tekisin siitä kauniin paikan, jossa vieraat voisivat loikoilla lueskelemassa viinilasin kanssa. Mutta en ehdi lähellekään kuistia, on pakko priorisoida tärkeämmät asiat kuten se, että puhtaita lakanoita riittää kaikkiin sänkyihin.

Kun vieraat saapuvat, kuistilla vallitsee yhä tuttu kaaos ja ystävät puikkelehtivat sisälle kumisaappaiden ja työkalujen ja “jonnekin” matkalla olevien laatikoiden välistä. Ei tapahdu mitään hirveää. Minä opin katsomaan kaaoksen läpi. Vieraat löytävät muita paikkoja, joissa loikoilla.

Pirttikin olisi voinut olla kauneimmillaan, pölyt pyyhittyinä pinnoilta, kaappien hyllyt järjesteltyinä. Aika ei riittänyt siihenkään. Nurkassa lojuu koko viikonlopun ajan epämääräinen röykkiö talvisäilytyksessä olleita peittoja ja vilttejä, puoliksi purettuja laukkujamme, kirjakasoja joille en ole ehtinyt tehdä tilaa mihinkään.

Mutta olemme imuroineet pirtin, pedanneet puusänkyyn puhtaista pellavalakanoista yösijan ja nostaneet pöydälle kimpun kukkia, ja ajattelen, että se riittää, se aivan varmasti riittää ja minä itse olen ainoa, joka edes tietää, mitä kaikkea olisi jossain toisessa versiossa voinut olla. Sitäpaitsi aina on seuraava kesä kuistihaaveita varten.

Onneksi olen sentään taklannut sukuperintönä kulkevan perfektionistisen paineen olla täydellinen emäntä. Kuten täkäläiset tietää, kunnon tornionjokilaaksolainen emäntä omistautuu väsymättä vierailleen: leipoo, kokkaa, kattaa, tarjoilee ja kaikelta hääräämiseltään syö itse ruokansa vasta jäähtyneenä, kököttäen jakkaralla köökin nurkassa. Isoäitini oli juuri sellainen, emäntäkoulun kasvatti, ja sellaisen maailman, jossa naisen tehtävä oli huolehtia kodista, kasvattaa lapset, tehdä ruokaa ja kestittää vieraita. Vaikka maailma on muuttunut, vanhat tavat siirtyvät eteenpäin – minunkin äitini alkaa vieraiden tullessa välittömästi latoa pöytään kalaa ja käristystä ja mustikkapiirakkaa, vaikka on moderni nainen, joka on opiskellut, matkustellut, asunut kauan ulkomailla ja tehnyt pitkän, komean työuran.

Ehkä minun sukupolveni on se, johon tietyt perinteet ovat katkenneet. Isoäitini olisi suuresti ihmetellyt tällaista lorvimista ja paheksunut varsinkin vieraiden päästämistä kauhan varteen, mutta niin vaan kokkaamme porukalla, tiskaamme vuoroissa ja se, joka herää ensin, keittää ensimmäisen pannullisen kahvia. Lojun pihalla lippis päässä, hyräilen radion tahtiin enkä stressaa onko jokaisella kylmä juoma tai tarvitseeko joku uuden pyyhkeen. Jokainen osaa reitin jääkaapille ja tietää mistä kaapista ottaa puhtaita pyyhkeitä.

Olemme laatineet viikonlopulle menun, se on pääpiirteissään sama kuin viime vuonna, joka juhannus tekee mieli suunnilleen samoja asioita. Kukaan ei leivo, laiskottaa ja on muutenkin liian kuuma sellaiseen. Valitsemme juhannuspöydän keskipisteeksi helpoimman ja samalla herkullisimman vaihtoehdon, pavlovan, joka syntyy kokoamalla vatiin marenkia, kirsikoita ja mansikoita ja kermavaahtoa. Teemme valtavan keon ja se on niin hyvää, että vati hupenee nopeasti.

On tosiaan kuuma, heti aamusta niin kova helle, että portailla istuessa tulee hiki. Koiria patistellaan varjoon, kannetaan vesikuppeja viereen. Aurinkorasvan vieno tuoksu leijailee ilmassa. Saunassa ei tarvitse lämmittää pesuvettä, peseytyminen kylmällä vedellä ei ole ongelma.

Vanhan hirsitalon loputtomia hyviä puolia on, että se lämpenee hitaasti. Kun ulkona on helle, talo pysyy viileänä vielä monta päivää ennen kuin lämpö leviää rakenteisiin ja valuu huoneisiin. Sen jälkeen kaivetaan tuulettimet esiin, koska sitten on kuuma sisälläkin.

Pihaa reunustavat syreenit räjähtävät kukkaan, se tapahtuu aina yhtä yllättäen. Joka kerta kun vilkaisen niitä, uusia kukintoja on puhjennut esiin. Olemme ensimmäistä kertaa paikalla koko kukkivan kauden alusta loppuun ja vasta nyt huomaan kuinka lyhyt se onkaan: kun tajuaa kukinnan alkaneen, se alkaa jo kääntyä kohti loppuaan ja viikkoa myöhemmin pensaissa on enää pari hassua kukkivaa oksaa muistuttamassa huumaavan tuoksuisesta loistosta, joka kesti vain muutaman taianomaisen päivän.

Kävelemme keskellä yötä rantaan, joki on vaaleanpunainen, taivas persikkainen. Varustaudumme pitkillä hihoilla ja paksuilla kankailla, sillä helteisten päivien vastapainoksi yöt ovat viileitä ja kesän ensimmäiset hyttyset lyöttäytyvät seuraan. Kaivan ylle vanhan lammasturkin, sen läpi ei ainakaan kukaan pistä, eikä tule vilukaan ohuessa mekossa.

Vedenpinta on liikkumaton, missään ei käy tuulenvirettäkään. Kylä nukkuu, kun me riekumme raitilla ja yritämme olla hiljaa. Luna metsästää yöperhosta ja Juno etsii ojista maistiaisia, tiedätte kyllä, sellaisia joita navettoja täynnä olevan tien varrelta saattaa löytyä. Tämä on koirien Lapin kesäloma ja he nauttivat siitä omilla tavoillaan.

Kuvaan rannalla joesta heijastuvaa taivasta ja hyttysiä huitovia ystäviä. Muut ruudut säästän omiin arkistoihin, mutta tämän julkaisuun kysyin luvan, sillä Anu on täydellinen juhannusneito tummine kiharoineen ja kukkamekkoineen, sellaisenaan valmis lavatansseihin, joihin emme tänä juhannuksena ehdi, koska sauna, ruoka ja kaikki se marenki.

Juhannuksen ehdoton kohokohta on, kun lehmät pääsevät laitumelle. Ne saavat talvellakin ulkoilla vapaasti pihatossa, mutta tämä on ensimmäinen kerta, kun ne pääsevät talven jälkeen tuoreen ruohon keskelle. Kesä on koittanut niillekin, ne kirmaavat niitylle niin suuren riemun vallassa, että naurattaa ja itkettää. Toiset pukittelevat ilosta, vasikat juoksevat villinä laumana. Vastasyntyneitä on ainakin kolme tai neljä, ne seuraavat ujoina emojaan ja ovat vihreydestä hämillään.

Jarno vetää lehmille juhannuskeikan ja ne pitävät siitä kovasti, kerääntyvät ympärille kuuntelemaan ja tönivät toisiaan mahtuakseen eturiviin. Keikalla kuullaan pääasiassa coverbiisejä, kuten Bill Withersin Ain’t No Sunshine, jonka lyriikat taipuvat helposti yleisöä puhuttelevaan muotoon.

PS. Lehmien saapumisesta ei ole valitettavasti kuvia, mutta Instagramin kohokohdista löytyy videoita! Siellä on pari pätkää myös lehmien juhannuskeikasta.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Kirjavinkki ~ Romaani rakkaudesta ja kirjoittamisesta

2

Vuorossa heinäkuun toinen uutuuskirjavinkki! (Hups, meneeköhän elokuun puolelle ennen kuin saan kaikelta Lapissa touhuamiselta ulos kolmannen osan.) Tartuin Kemistä lähtöisin olevan Essi Kummun Loiste-romaaniin ilman mitään ennakko-odotuksia, sillä en tiennyt teoksesta etukäteen mitään enkä ole lukenut Kummun aiempaa tuotantoa, johon sisältyy sekä lasten että aikuisten kirjoja. Olen lukenut viime aikoina aiempaa enemmän suomalaista nykykirjallisuutta ja niin Loiste osui eteen joltain uutuuslistalta, jota pengoin kiinnostavan lomalukemisen toivossa. Kiinnostava se olikin, ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Essi Kummu: Loiste (Tammi, 2020)
*kirja saatu kustantajalta

Pidin paljon kirjan ilmavasta rakenteesta, joka ei selitä asioita puhki, vaan jättää rivien väleihin happea. Tarina avautuu omaan tahtiinsa, elävänä ja notkeana, ja piirtää kuvaa rakastumisesta, joka ei olekaan hattaraa, vaan ristiriitoja täynnä. Molemmat osapuolet ovat olleet tahoillaan naimisissa ja jättäneet puolisonsa, nyt sisällä myllertää sikinsokin huuma ja ahdistus.

Kun nainen rakastuu naiseen, sille ei ole olemassa valmista kuvastoa samalla tavalla kuin heteroseksuaalisessa rakkaudessa. Kummu puhuu vastaheränneestä, joka kokee uudessa tilanteessa hämmennystä, epävarmuuttakin. Sukupuolirooleja, omaa kehoa ja naisen identiteettiä tulee peilattua uudesta suunnasta. Entä miten kuuluu käyttäytyä julkisella paikalla, tuomitsevatko muut, jos ottaa kädestä kiinni tai suutelee? Vai tuleeko paheksunta sisältä, sisäistetystä homofobiasta?

”Sitä melkein toivoisi, että kohtaisi ennakkoluuloja ja vastustusta, että saisi olla rakkaudessaan radikaali ja erilainen. Mutta sitten ne asenteet löytyvätkin omasta itsestä, omista ajatuksista ja käyttäytymisestä,” Kummu sanoi Hesarin haastattelussa.

Teoksessa kuvataan myös kirjailijan elämää, kirjoittamisen pakkoa ja oikeiden sanojen löytämisen vaikeutta. Minäkertoja viittaa usein Virginia Woolfin vuonna 1929 julkaistuun klassikkoesseeseen Oma huone, jossa pohditaan miksi naiset puuttuvat maailmankirjallisuuden kaanonista ja määritellään, että nainen tarvitsee omaa rahaa ja kirjoitusrauhaa ollakseen luova. Nykypäivänä ehdot täyttyvät, mutta vielä on matkaa todelliseen vapauteen ja tasa-arvoon, siihen että naisen kokemus olisi itsessään arvokas ja tärkeä. Kummu on puhunut haastatteluissa siitä kuinka erityisesti naisten kirjoittamia romaaneita luetaan tällä hetkellä helposti autofiktiona ja ollaan kiinnostuneempia tarinoiden totuuspohjasta kuin tarinasta itsessään. Totuuden ja fiktion suhteeseen keskittyvä lukutapa työntää varsinaisen romaanin sivuun tirkistelynhalun ja spekuloinnin tieltä.

Kirjassa kuvataan myös kirjallisuuskenttää, jonka lainalaisuudet ovat armottomat: totuuspohjaiset teokset myyvät paremmin kuin puhdas fiktio, kustantamosta muistutetaan, ja kirja-alan kemuissa tärkeintä on mekko: Näissä juhlissa mekko on avainsana. Missirivi seisoo ylväänä kuin sarvipäinen karja kun siitä otetaan kuvia. Myös Woolf kirjoitti päiväkirjassaan “leninkitietoisuudesta” ja esiintyi 20-luvulla Voguen kannessa kummallisessa koltussa, joka oli kuulunut hänen äidilleen.

Tykkäsin kirjassa erityisesti analyyttisestä otteesta, joka ei kiertele tai pyytele anteeksi. Tekstissä on rehellisyyttä, lämpöä ja huumoria. Ymmärrystä keskeneräisyydelle, uskallusta katsoa kohti kaikkein vaikeimpia ja kipeimpiä tunteita.

Teoksessa sukelletaan kaiken keskelle, kohti loppuaan taipuvan rakkauden viimeisille kilometreille. Kukaan ei kerro minulle, kuinka tästä kuljetaan läpi. Siksi pitää kirjoittaa. 

Täytyykin jossain kohtaa tarttua Kummun edelliseen aikuisten romaaniin Hyvästi pojat (Tammi, 2017), jossa tämä tarina saa alkunsa.

PHOTO BY STELLA HARASEK

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Kesäsoittolista 2020

14

Seuraa paljon toivottu soittolista loppukesän iloksi ja ratoksi! Lista perustuu pitkälti biiseihin, joita itse olemme tänä ja aiempina kesinä soitelleet, rennosti sekaisin uutta ja vanhaa 60-luvulle saakka. Hyvä kesäsoittolista taipuu sekä auringossa lorvimiseen että sadepäiviin. Tykkään, että tunnelma aaltoilee hitaasta ja raukeasta hyväntuuliseen svengaukseen. Ripaus melankoliaa on aina hyvä, oikeastaan välttämätön mauste kaikkiin soittolistoihin.

Soittolista sisältää sata kappaletta varsin erilaista kamaa indiefolkista swingiin ja vanhaan rokkiin: on akustisia kappaleita, elektronisia soundeja ja kaikkinensa melko bluesahtava pohjavire. Mukana tietysti myös covereita, koska kesäisin mieli on avoin ja altis odottamattomillekin lainavedoille. Niistä juustoisin naurattaa ja ihastuttaa minua joka kerta kun kuulen sen, oli pakko piilottaa se mukaan.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Klikkaa Spotify-soittolista auki tästä: NOTES ✖ SUMMER DREAMS 

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Stella Harasek
Stella Harasek ~

Ensimmäisiä päiviä

18

✖ TORNIONJOKILAAKSO, LAPPI

Ehdimme pohjoiseen juuri ennen juhannusvieraita. Olemme perillä yhdeltä yöllä, keskiyön aurinko on paistanut suoraan silmiin horisontin korkeudelta matkan viimeiset tunnit. Talven aikana ehtii aina unohtaa kuinka kirkas ja kirjaimellinen se onkaan.

Talon pihalla on lämmintä ja valoisaa kuin päivällä. Koirien hännät alkavat heilua jo ennen kuin saamme pakun ovet auki. Olemme varautuneet hyttysiin, mutta vain muutama inisee laiskasti ympärillä.

Kuistin narisevat rappuset ja tuttu tuoksu, joka tuo mieleen kaikki kerrat, kun kävin täällä epäkiinnostuneena teininä enkä voinut kuvitellakaan, että joskus viettäisin täällä vapaaehtoisesti kokonaisia viikkoja ja kuukausia. Talo oli silloin jonkun muun koti ja kaikki oli pysähtynyt 60-luvulle, suurin osa kalusteista ja tavaroista olivat kaapissa juuri siinä järjestyksessä mihin joku oli ne vuosikymmeniä sitten jättänyt. Iäkäs sukulainen asutti vain muutamaa huonetta, muut olivat olleet kylminä varastoina niin kauan ettei kukaan enää tiennyt mitä kaikkea niissä säilöttiin.

Toinen koira kannetaan Tornionjokeen, toinen on kannettava sieltä pois.

Nyt pirtin ystävällinen hämärä, tulitikut leivinuunin reunalla siinä mihin ne viimeksi lähtiessämme jätimme. Turhista tavaroista tyhjennetyt, elävien käyttöön palautetut huoneet, joissa on sängyt, yöpöydät, naulakot pyyhkeitä ja aamutakkeja varten. Vanhat kalusteet näyttävät toiselta nyt: isoisoisovanhempien häälahjaksi saama puinen ruokapöytä ja tuolit seisovat yhä paikallaan keskellä pirttiä, pöydän yllä tuttu valaisin, joka on roikkunut siinä paljon kauemmin kuin minä olen ollut olemassa.

Kannamme laukut sisään, koirat syöksyvät suoraan keittiöön odottamaan iltaruokaansa. Ne solahtavat kesärutiineihin kuin olisivat odottaneet niitä yhtä kovasti kuin me. Pohjoisessa saavat koiratkin nukkua sängyssä eikä täällä herätä herätyskelloon. Koko porukka herää usein vasta kymmeneltä, uniset koirat lasketaan lattialle haukottelemaan.

Ensimmäisenä aamuna tehdään kahvikuppi kädessä kierros tiluksilla. Kunnostustarpeet ovat kesä kesältä akuutimmat: villiintyneen pihan keskellä kohoava talo repsottaa joka nurkastaan. Kuistin ikkunoista ensimmäinen on antanut jo periksi, tänä kesänä ne on pakko uusia. Harmaantuneet ulkorappuset, jotka olivat viime kesänä vielä tukevat, notkuvat nyt ja osa laudoista on siinä kunnossa, että joku päivä jonkun jalkaa menee niistä läpi. Talon vanha lautaverhoilu kaipaa uutta maalipintaa, sekin projekti on saatava aluilleen ennen kuin sateet ja aika tekevät peruuttamattomia tuhoja.

Tornionjoessa nähty keppi suussa uiva vonkale.

Pihakin on työmaa. Emme todellakaan tavoittele täydellisyyttä emmekä edes halua pihasta liian siistiä – pidän nurmen seassa kasvavasta sammaleesta, jäkälästä portaiden kaiteissa ja niittykukista, jotka kasvavat kuistin molemmin puolin. Mutta saunan terassin lautojen välistä puskee horsmaa, tiheä nokkosmuuri estää pääsyn marjapensaisiin ja talon päädyssä on vihaisen näköinen angervomeri, joka pitää vihdoin tänä kesänä repiä juurineen irti, jotta saadaan tilaa pyykkinarulle. Ja sitten on syreenit, jotka rönsyilevät saunan ja ladon välissä ja lahottavat molempien seinää.

Mutta ensin se juhannus! Aina on kaikenlaista pientä tehtävää ennen kuin talo on valmis vieraille. Pesemme saunan ja jääkaapin, pyyhimme kalusteista pölyt. Tuuletamme huoneet, kaivamme esiin peittoja ja petivaatteita. Koko talven kaapissa levänneet pellavalakanat tuntuvat viileältä. Päätämme, että vieraat saavat sijata sänkynsä itse, mutta Jarno haluaa sittenkin laittaa kaikille vuoteet valmiiksi. Raksavaraston tehtävää toimittava kuisti on kaaos,  se on yksi niistä asioista joille emme mahda nyt mitään. Vanha talo opettaa keskeneräisyyden ja epätäydellisyyden sietämistä. Aina on jokatapauksessa jotain rempallaan.

Mikä ilo nostaa astioita kaapista, tietää että kohta niille on käyttöä, kun talo tupsahtaa täyteen elämää.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA