Muistan jos jaksan

Niin se koitti tänäkin vuonna, elokuun viimeinen. Miten tähän aikaan latautuukin aina niin paljon kaikkea. Luopumisia, alkuja, välitilinpäätöksiä, päivä päivältä vahvistuva tunne siitä että jokin on taas liikahtamaisillaan.

En jaksa kirjoittaa mitään suurta summausta päättyvälle kesälle. Olihan siinä. Vietimme sen suurimmaksi osaksi Lapissa, nukuin, luin, kuljeskelin kumppareissa, yritin saada kirjoittamisen rytmistä kiinni ja välillä sainkin. Ihan kuin en vieläkään aivan olisi antanut itselleni lupaa elää juuri sitä elämää jota haluan, mutta se on ihan ulottuvillani. Melkein, melkein, melkein.

Oli ennätysmäärä hyttysiä ja märkä heinäkuu, mutta enimmäkseen olimme onnellisia. Verkkainen rytmi ja pienet ympyrät sopivat meille hyvin, solahdimme ikäänkuin hitaammalle vaihteelle, jossa kaikki sujuu omalla painollaan eikä kinaa tule mistään. Koirat nukkuivat kyljellään auringossa, sadepäivinä lämmitimme leivinuunia. Söin joka päivä tuoretta hillaa, jota perhepiirin marjamaaniset eläkeläiset kantoivat suoraan suolta. Ne olivat jo ihan tuskissaan sen suomättäillä kimaltelevan kullan kanssa, olihan kaikkien aikojen hillavuosi.

Otin kesällä joitakin kuvia ja tein joitakin muistiinpanoja, ajatellen kokoavani niistä tänne kirjoituksia teidän ja omaksi iloksi, mutta en ole vielä halunnut kajota niihin, ehkä tarvitsen vielä vähän välimatkaa. Välillä tuntuu tärkeältä dokumentoida kaikkea ja joka toinen päivä kyseenalaistan miksi – pitääkö ihmisen kaikki muistaa? Koko pitkä elämä, niin paljon elämää. Oliko se Leonard Cohen, joka sanoi joskus jossain: Muistan jos jaksan.

Palasimme kaupunkiin pari viikkoa sitten ja vieläkin totuttelen. Osa minusta istuu yhä Lapin talon lahoavilla rappusilla kahvikuppi kädessä.

Ensimmäisinä päivinä kaupungissa ärsytti ja ahdisti kaikki, kiihdyttävät autot ja moottoripyörät, kadulla huutavat ihmiset, aamuseitsemältä käynnistyvät työmaat, roskat ja sotkut. Kaipasin lehmiä, joiden kanssa olimme jakaneet aamujamme ja melkein itkin, kun nostin koiran turvaan rikotuilta pulloilta, jonka keskeltä löysimme itsemme kesken kävelyn, minä varvastossuissa ja koira tietysti paljain polkuanturoin, sellainen pehmeys siellä lasinsirpaleiden meressä.

Viisi ihmistä lähetti toisistaan tietämättä linkin tähän Samuli Putron uuteen kappaleeseen ja sanoi, että se oli tuonut heille mieleen meidän Lapista lähdön. Itkin vähän, koska niin minullekin.

Sitten tuli ilta, kun aurinko värjäsi laskiessaan taivaan vaaleanpunaiseksi, oli yhä kuuma ja kaikkien ikkunat olivat auki kadulle, ilta oli yhteinen enkä katsellut sitä ulkopuolelta. Jossain soitettiin pianoa ja kuulimme kaikki saman musiikin, raitiovaunujen kolinan, jostain kantautuvan puheensorinan, haukkuvan koiran jolle omani vastasi nojatuolistaan. Koira ottaa joka hetken annettuna, se ei muista missä olimme kaksi viikkoa sitten, se ei ikävöi mitään. Paitsi Jarnoa, joka kerta kun hän lähtee koiran luota (siis HYLKÄÄ) esimerkiksi töihin.

Rakennan uudelleen yhteyttä, käyn tervehtimässä tuttuja patsaita, kävelen paikkoihin joita rakastan. Kompassitorin Mutterikahvilaan. Eliten terassille. Tehtaankadun kukkapuistoon, jonka kukat hohtavat hämärässä illassa kuin uni. Siihen kohtaan rantaa, josta näkee samaan aikaan viiteen saareen. Merisatamanrannassa tulee aamuisin vastaan verkkareihin ja villapaitoihin pukeutuneita ihmisiä, joilla on hiukset pystyssä ja poskessa tyynyn jättämiä painaumia, minä heidän joukossaan, kuljeskelemme kaikki tahoillamme jonnekin kahville, kuuntelemme kuinka purjeveneiden köydet hakkaavat mastoihin kevyessä vireessä.

Hitaita liikahduksia, siirtymiä, nojautumista uuteen rytmiin. Kun tulee takaisin, jokin on aina toisin, joko itse tai se paikka johon palaa.

Kuten se, että yksi lähimmistä ystävistäni on muuttanut takaisin Suomeen oltuaan hyvin kauan poissa. Pääsen hänen ovensa taakse kolmessa minuutissa. Siitä on 20 vuotta, kun viimeksi asuimme näin lähellä toisiamme. Vaikea kuvailla tunnetta, jonka vallassa kävelin hänen luokseen ensimmäisen kerran.

Loppukesän mansikat ovat melkein sietämättömän makeita.
Loppukesän haikeus vyöryy yli ennennäkemättömällä voimalla.

(Hillojakin ostin, ne olivat lähinnä sietämättömän kalliita.)

Ja: loppukesän pimeät yöt, jotka kuljettavat vaivihkaa kohti syksyä. Yhtenä iltana sandaalit vaihtuvat sen enempää miettimättä sukkiin ja lenkkareihin, ja tulee ensimmäinen kerta, kun takkia tarvitaan kevään jälkeen eikä sitäkään ajattele, pukee vain ja tajuaa sitten jälkeenpäin, että nyt se tapahtui.

Ihan kohta syksy. Melkein, melkein, melkein.

Syyskuinen pimeys tuli päivän etuajassa, laskeutui eilen kuin peitto valottomalta taivaalta. Lähdimme iltakävelylle puistoon, en muistanut ettei sitä ole valaistu, sekin niitä asioita joita ei ajattele ennen kuin ne ovat jo totta. Emme erottaneet sakeassa hämärässä toisiamme emmekä koiria, kuulimme vain niiden kahinan nurmella.

PHONE PICS BY STELLA HARASEK

26 thoughts on “Muistan jos jaksan

  1. Tunnelmallinen kirjoitus, Stella. Asuimme ennen juuri noilla samoilla kulmilla kuin tekin, nykyään ulkomailla. Tämä kirjoitus tiivistää todella kuvaavasti niitä aamuisia pastellisen harmaita Merisatamanrannan, Eiran ja Kaivopuiston jugendtalojen, kallioiden ja meren sekä paikallisten viimojen fiiliksiä. Harvoin ikävöin Helsinkiä, mutta nämä ovat yksi niistä asioista, joita ikävöin.

  2. Tällaisten rivien takia kaivan blogisi esille vaikka välissä olisi elämää ja muuta. Kiitos.

  3. Luin vauva .fi sivustolta että uuden muslan masennus ja blogin huonominen alkoi kun hän alkoi liikkua muiden bloggarien kanssa.

    Muut bloggaajat saattavat olla huonoa seuraa ja aiheutta masennusta ?

    onko totta ?

    • On tainnut olla puhetta myös tökeröistä kommenteista, josta tässä malliesimerkki .

    • No enpä kyllä pysty allekirjoittamaan tällaista väittämää, enkä tiedä miksi kysyt tätä minulta, mutta suosittelen lämpimästi, että hankit jotain parempaa luettavaa, tai ainakin muistat lähdekritiikin, jos lueskelet anonyymien nettifoorumeiden juttuja. Anonymiteetin turvin voi sanoa mitä tahansa. 99% jutuista kannattaa laittaa suoraan roskiin.

      • kiitos vastauksesta.

        Oletko lukenut muusan masennus kirjan?
        itse mietin että lukisitko sen vai sitten steve jobin elämän kerran. Ehkä valitsen steve jobin, kun en koe itseäni masentuneeksi.

        Jos kustantaja ottaa sinuun yhteyttä ja haluaa tehdä blogistasi kirjan, kannatataa olla tarkkana etteivät yritä huijata. Tietojeni mukaan kustannus sopimukset ovat huonoja.

        ihanaa syksyn alkua.
        AAh – on niin kaunista kun lehdet kellastuvat, ja ruska peittää puut ja metsän. Viileä syksy tuuli tekee mielen kaivaa mohair neuleen ja käpertyä takka tulen äären rakkaan kanssa. ( jos ei ole rakasta myös suurruutin kelpaa )

  4. Ihana kirjoitus jälleen Stella kesän päättymisestä Lapissa kesäkodissa,
    sydämeni täytti aamulla kyyneleet kun kuuntelin Samuli Putron biisin-taidamme viettää hänen kanssaan samassa paikassa kesiä-itselläni tunne tänne Hesaan palattuani oli myös että kaikki ympärilläni olleet äänet,ihmiset olivat yksinkertaisesti ihan liikaa ja minun tielläni-kotisaaren rannalla kun ei noita ääniä,ihmisiä liiemmin vaivaksi ollut-oli vain meri,aallot ja hiekka,aurinko,tuuli sekä me,ehkä nyt olen jo kuukaudessa myös jälleen täällä pakosti hyväksynyt tämän olemisen täällä ja kuten Samuli sanoo että ’vuoden päästä nähdään…’ ellei ole ihan ihan ihan pakko lähteä syystuuliin ja myrskyyn haistelemaan kotisaaren rannan suolan tuoksua,kaikesta huolimatta ja juuri siksi ihanaa syyskuuta!HeidiS

  5. En kestä miten ihana teksti ja kuvat. Itselleni taitekohdat ovat jotenkin vaikeita ja jostakin syystä juuri kesän ja syksyn kohtaaminen on se rankin. Kesästä ei olisi ihan vielä valmis luopumaan. Ja samalla tiedän, että kunhan syksy etenee, olen täynnä energiaa ja se on minun the vuodenaikani.

    Tekstiäsi lukiessa nyökyttelin, että näin, juuri näin se menee. Olet hurjan taitava ja kiitos, kun jaat näitä meille lukijoille.

    Ihanaa alkavaa syksyä sinulle ja Jarnolle sekä suloisille hännänheiluttajille!

  6. Kiitos kun jaat näitä meille.
    Ihana elokuu, ja vielä ihana syyskuu, tänä aamuna jalkaan soljahti sandaalit, en ole vielä valmis luovuttamaan kesää pois :)

  7. Nämä kesän ja alkusyksyn blogitekstisi ovat niin vahvasti ”kirjallisia”, että siirtymäsi kirjailijan identiteettiin huokuu niistä jo syvästi. Vaikka kirjoititkin ettet ole vielä antanut siihen itsellesi lupaa. Älä huoli, prosessi on kyllä käynnissä, mieli tulee vaan piirun verran perässä : ) Maltan tuskin odottaa kirjasi ilmestymistä. Nämä kirjoituksesi ovat aina niin runollisen kauniita, humaaneja ja ihmisyyttä kunnioittavia. Kiitos, kun jaat sen maailman kanssamme. Pus.

  8. Ihana kirjoitus.
    Teksti herätti itselläni muistot olemisen keveydestä pohjoisessa,mutta myös sen ahdistuksen paluumatkalla kotiin.
    Liikaa säntäileviä ihmisiä,melua,valosaastetta,liikaa kaikkea.

  9. itkettää. niiin kaunista. kiitos kun jaat meille muistoja, aina hetkittäin ne ovat niin paljon enemmän kun turhaa. kaikkea hyvää <3 oon saanut voimaa sun jakamista kuvista ja teksteistä.

  10. Vaikka minun paluuni arkeen hyvin erilainen eri paikoilla (Etelä-Ranskasta Barcelonaan), eri vivahteilla, mutta tunteet samanlaiset.. Kiitos upeasta tekstistä jälleen <3 !

Leave a Reply

Your email address will not be published.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.