Tunnen toisinaan selittämätöntä vetoa ruotsalaiseen poppiin. Ehkä voin syyttää tästäkin äitiäni? Synnyin Ruotsissa, ruotsinkielenopettajalle, joka käytti silloin vielä ruotsalaista tyttönimeään. Kuin siinä ei olisi kylliksi aiheuttamaan tälläisiä oireita, vietin vaikutuksille alttiit varhaisteinivuoteni Ruotsin rajalla ja katselin joka ilta huoneeni ikkunasta Tornionjoen yli Ruotsin valoja. (Kuvittelin, että ne olivat jonkun suuren metropolin välkkyvät valot, koska halusin tuntea Oikean Elämän sijaitsevan jossain ihan ulottuvillani. Todellisuudessa ne olivat tietysti haja-asutettua vaaramaisemaa halkovan valtatien katuvalot. Onneksi epähohdokas totuus selvisi minulle vasta kun olin jo muuttanut pois.)

Jonathan Johansson kuuluu niihin ruotsalaisartisteihin, joita soitan silloin kun tarve käy ylitsepääsemättömäksi. Paljon rakkaampia ovat esimerkiksi sellaiset yhtyeet kuin Weeping Willows ja Tiger Lou, jotka kiersivät aikoinaan Suomessakin yhdessä ja lunastivat ikuisen paikan sydämessäni esittämällä yhteisenä encorena The Smithsin klassikkon There is a light that never goes out. Rakastan yhä myös Kentin vanhoja levyjä, mutta nämä kaikki on niin ladattu tiettyihin vuosiin kuuluvilla muistikuvilla, ettei niitä pysty kuuntelemaan ilman pullollista viiniä ja Himmun seuraa. Jonathan Johansson on myöhempi löytö ja siten turvallinen, sopivan kaukana kaikesta pitääkseen tunnelman kepeänä. Ihana pieni annostus ruotsalaista huumettani, kas tästä vähän koukuttavaa melodiaa, tuosta hengästynyttä laulua, samaan aikana pieni haikeus ja hymy suupielessä. Annosteltava varovasti, koska näissä jutuissa porttiteoria on totta ja övereiden vaara aina olemassa.

☊ JONATHAN JOHANSSON – BLOMMORNA