☊ HENRY GREEN – BARCELONA
Running back to you
4
Yearly Archives: 2016
Poimintoja työpöydältä
Kas, viikonloppu! Takana on muutama tavallista takkuisempi työviikko eikä hampaiden kiristymiseltä olla pisimpinä päivinä vältytty. Toisina päivinä muistaa silti olevansa onnekas, kun saa tehdä työkseen sitä mitä tekee. En malta olla jakamatta pari tunnelmapalaa viime perjantain varrelta, kun minä ja työtoverini Mellakalta kokoonnuimme yhteisen lempiaiheemme – eli viinin – ympärille ja kuvasimme viinimaahantuojaa varten erilaisia kattauksia. Kuvasimme meillä, koska en keksinyt yhtään paikkaa, jossa olisi kauniimpi valo kuin omassa kodissani. Viralliset kuvat asiakasta varten otti lahjakas valokuvaajamme. Nämä nopeat kulisseista napatut otokset ovat meikäläisen käsialaa kun kuvaajan annettiin hetken huilia kameran toisella puolella.
Oispa nyt tuo kylmästä nostettu kuohuviini ja nuo oliivit, mutta onneksi on teetä, pöydälle unohtunut pala suklaata ja edessä viikonloppu ilman herätyskelloja.
Way down we go
Musiikki löytää minut paljon useammin kuin minä musiikin. Kävelin viisi minuuttia sitten kantakahvilaani pitkän ja painavan päivän päätteeksi ja seisoin tiskillä vajonneena ajatuksiini, kun tämä kappale havahdutti minut hereille. Kysyin tiedettiinkö tiskin takana mikä kuppilassa soi ja tyttö työnsi eteeni paperilapun, jolle hän oli juuri raapustanut nimen muistiin itselleen. Selvästi niitä kappaleita, jotka eivät hiiviskele ihon alle hiljalleen, vaan tärähtävät kerrasta tajuntaan kuin koivuhalko. Kaleo on yhtye, jota en olisi ensikuulemalta kyllä arvannut islantilaiseksi, mutta oppia ikä kaikki. Biisi on oma lukunsa, mutta tulivuoritutkijana arvostan myös tätä kraaterissa kuvattua videota. Jos kärsivällisyys ei riitä maisemien katselemiseen, vinkiksi, että musiikki alkaa kohdasta 1:15.
☊ KALEO – WAY DOWN WE GO
We’re gonna groove
Satunnaisia kuvia eiliseltä, ihan vaan siksi että aurinko paistoi, kuivilla kaduilla tuli vastaan hyväntuulisia ystäviä ja hetken tuntui toukokuulta. Päässä pyörii erinnäisiä asioita, kuten kameralinssit ja valokuvausprojektit, tuleva viikonloppureissu Lontooseen ja se josko olisi aika kantaa makuuhuoneen seinään nojaava sotaponi takaisin taloyhtiön sisäpihalle ja aloittaa pyöräkausi. Vähän mietin myös kaikkia niitä asioita, joita haluaisin tulevana kesänä tehdä, ja sitä millainen siitä kesästä tulee. Ei voi vielä tietää, mutta aavistan, että toisenlaisella tavalla hyvä.
Kuvat Stella Harasek & Jarno Jussila
☊ LED ZEPPELIN – WE´RE GONNA GROOVE
Sopu sijaa antaa
Meillä käy kaikenlaisia nelijalkaisia vieraita. Yksi hupaisimmista on musta katti, joka kävelee sisään pörröhäntä pystyssä piittaamatta pätkääkään asunnossa asuvista mäyräkoirista. Luna menetti nopeasti mielenkiintonsa, kun selvisi, että kissa ei tajua mitään pihipossun päälle eikä suostu leikkimään, mutta Juno-koira on kissasta aivan mielissään ja tahtoisi kovasti tutustua. Harmi vaan, että tunne ei ole ihan molemminpuolinen. Onneksi sohvalle mahtuu ja sopu antaa sijaa – kunhan väliin jää kohtelias etäisyys.
Meitsin minttutee maistuu näköjään muillekin.
Kuvat Stella Harasek & Jarno Jussila
Aloittelevan ninjan aamu
Yhteistyössä Elovena
Olen kirjoitellut muutamankin kerran Helsinki Core Trainersin bootcampista, jossa käyn muistuttaakseni itseäni siitä, että ihmisen on hyvä elää ja liikkua myös päänsä ulkopuolella. Urheilun sivuvaikutuksina Kanerva ja muut valmentajat, joiden varmaotteisen ohjauksen alla olen hikoillut, ovat saaneet selkäni suoristumaan, stressikierrokseni laskemaan, vanhat t-paitani kinnaamaan hauisten kohdalta ja lempifarkkuni roikkumaan. Ei hullummin humanistilta, joka vielä kolme vuotta sitten olisi sohvanpohjalta nauranut makeasti, jos joku olisi ehdottanut, että tartupa tankoon ja vedä pari leukaa.
Bootcampin ohessa on tullut tehtyä Corella muutakin, nimittäin käytyä Redcord-tunnilla, joka tunnetaan taloudessamme myös ninjakouluna. Päivä ei voi alkaa huonosti, jos jaksaa hiipiä aamukahdeksaksi ninjakouluun. Punaisten köysien varassa harjoitellaan kehonhallintaa, vahvistetaan keskivartalon lihaksia ja koko kehon liikkuvuutta. Jos korkean sykkeen bootcamp-rääkissä voi heittää aivot narikkaan ja vetää täysillä, Redcordissa täytyy todella keskittyä: harjoitukset tehdään hitaasti ja hallitusti, ja ero hyvän ja huonon tekniikan välillä voi olla yhden lihaksen oikeanlaisessa aktivoinnissa. Fiilis on mahtava, kun viidenkymmenen sinnepäin osuneen toiston jälkeen vihdoin oivaltaa mistä ja miten oikea tuki löytyy.
Tunnit vetää useimmiten the original ninja Ville, tällä kertaa olimme Matin tunnilla. Masakin hallitsee ninjahommat ja pisti meidät hikoilemaan – piinallisen hitaasti – koko tunnin ajaksi. Vaikka syke ei nouse, treenin jälkeen tietää kyllä tehneensä. Täytyy hengitellä hetki ja ojennella täriseviä raajoja ennen kuin kiskoo vaatteet niskaan ja lähtee jatkamaan päiväänsä.
Ninjamanian aloitti Mikko, joka tartutti sen sittemmin muihinkin. Selvisi, että ninjan strategisiin tehtäviin lukeutuu mm. vakoilu, soluttautuminen ja sabotaasi. Erityisen vaikutuksen teki myös sanan etymologinen tausta: sana ninja on peräisin Japanin vuoristosta 800 vuoden takaa. Se tarkoitti alunperin henkilöä, joka harjoittaa ninjutsua, taistelulajia, jota kutsuttiin myös salaperäisyyden taidoksi tai näkymättömyyden taidoksi. ETTÄ! Salaperäisyyden taito ja sabotaasi! Eipä tämän pakkomielteen syntymiseen paljoa muuta enää tarvittukaan.
Olemme oma-aloitteisesti lisänneet ninjan tehtävälistalle myös hämmentämisen ja hiipimisen. Jälkimmäiseen tarvitaan juuri sitä kehonhallintaa ja keskittymistä, jota Redcordissa harjoitellaan. Minullahan ei kumpaakaan ole, joten ninjakoulu tulee todellakin tarpeeseen. En aio olla se ninja, joka sabotoi oman operaationsa kompastumalla tyhjään tölkkiin kesken hipihiljaa hiipimisen.
Kuvaaja (ja ninjakollega) sen kiteytti: nyt kannattaa katsoa tarkkaan, koska nämä saattavat olla viimeiset kuvat, jotka ninjasta näkee. Kun ninjakoulutus on valmis, ninjan pyydystäminen valokuvaan muuttuu mahdottomaksi.
Aaamutreenin jälkeen on pakko saada samantien jotain syötävää napaan. Viime aikona olen pistellyt poskeen puuroa, sillä Elovenan Puurokuppi on osoittautunut käteväksi evääksi: ei tarvita kuin loraus kuumaa vettä Coren keittiön vedenkeittimestä ja puuro hautuu kannen alla valmiiksi samalla kun vaihdan vaatteet. Kun pilkkoo päälle vielä banaanin tai omenan, jaksaa täysjyväkauran ja ruisleseiden voimalla painella töihin – ja harjoitella matkalla soluttautumista. Esimerkiksi omaan tukkaansa.
PS. Kiinnostuneille tiedoksi, että kaikki treenijutut löytyvät informatiivisesti nimetyn treeni-tunnisteen alta. Ehkä pitää luoda myös oma ninjatunniste.
Kuvat Jarno Jussila
Kysymyksiä Koh Lantasta?
Reissasin viime vuonna Thaimaassa niin monta kertaa, että jutut ja kuvat eivät osoita vielä ehtymisen merkkejä. Ilmeisesti se ei teitä haittaa, sillä kysymyksiä kohteesta on tipahdellut sekä kommenttilootan että sähköpostin puolelle – samoin kiitoksia tähänastisista suosituksista! Terveisiä teille, jotka olette juuri tällä hetkellä Khao Lakissa – ihana kuulla, että vinkeistä on ollut iloa.
Seuraavaksi on luvassa juttu aiheesta Koh Lanta. Kysäisenpä tällä kertaa näin etukäteen onko jotain erityistä, jota haluaisitte tuosta thaimaalaisesta paratiisisaaresta tietää?
Kuvat viimevuotiselta reissulta
Feel the beat within my heart
Hups! Unohdin viikonlopuksi koko internetin, toivottavasti tekin. Lauantaina oli täysin tuuleton nahkatakkisää, oli paineltava pihalle todistamaan tämä ihme. Tie vie viikonloppuisin kovin usein samaan suuntaan, siltaa pitkin Uunisaareen ja sieltä aallonmurtajan kautta Liuskasaaren kallioille. Oli pilvetön taivas, meren taakse painuva aurinko ja teemuki, joka piti kädet lämpiminä.
Sen jälkeen kun on koko pitkän pimeän talven salaa epäillyt, että enää koskaan ei tule kevät puhumattakaan kesästä, lempirotsissa ja aurinkolaseissa tuli varmuus: ne ovat melkein täällä. Kevyet päivät, kilkatus joka kuuluu satamarannasta kun purjeveneiden köydet osuvat tuulenvireessä mastoihin. Rannassa kohoavia mastoja alkaakin olla ikävä.
Kuvat Jarno Jussila
☊ LED ZEPPELIN – GOOD TIMES BAD TIMES
We can move so slow
Kylläpä näitä raivostuttavan lahjakkaita brittejä nyt tupsahtelee eteen. Olen taas hortoillut internetissä pakoilemassa velvollisuuksiani ja tällä kertaa törmäsin tutkimusretkilläni Henry Greeniin. 19-vuotias laulaja-lauluntekijä julkaisi viime kesänä esikois-EP:nsä nimeltä Slow. Soppaan on sekoitettu vaikutteita indiestä, folkista ja elektrosta, lopputuloksena salakavalasti koukuttavia kappaleita, joita voisi kuunnella päiväkausia. Ketä kuvittelen huijaavani – tässähän niitä on kuunneltu toistolla. Suosikkini on EP:n nimiraita, koska teema kiehtoo. Hitaat kappaleet, hitaat hetket.
☊ HENRY GREEN – SLOW
Jos olisi hetken tässä näin
Pienillä asioilla voi paikantaa itsensä aikaan ja paikkaan. Keskeyttämällä kiireen, istumalla kahville. Kuuntelemalla muutakin kuin musiikkia – omia ajatuksiaan tai jonkun muun. Katselemalla miten valo liikkuu ja koira kääntää kylkeään heräämättä päiväuniltaan. Ottamalla kuvan ilman sen kummempaa syytä. Seisahtumalla viereen ja kysymällä mitä kuuluu. Tarttumalla kiinni, kesken päivän. Yhdellä hymyllä.
Kuvat Stella Harasek & Jarno Jussila
Asioita, jotka tuottavat tislaamatonta iloa
Lehmät. Aiheuttavat lämmintä läikähtelyä joka kerta kun näen niitä.
Kun olin yksitoista ja vietin ensimmäistä kesääni Tornionjokilaaksossa, menin kesäapulaiseksi naapurimme navettaan. En osannut vielä montaakaan sanaa suomeksi, mutta tilan nuori isäntä ja lehmät eivät siitä välittäneet. Isäntä sanaili vähät asiansa minulle pohjoisella murteellaan ja minä vastasin englanniksi.
Kesä alkoi, kun lehmät vapautettiin navetassa vietetyn talven jälkeen kesäksi laitumelle. Traktoreista, maatalouskoneista ja heinäpaaleista rakennettiin navetasta riemunkestävä reitti vapauteen, sitten avattiin karsinat ja astuttiin pois tieltä. Lehmien ilo sai palan kurkkuun. Jotkut menivät raittiista ilmasta ja auringosta vähän sekaisin, rynnistivät karsinasta ulos, loikkivat ja pukittelivat tiensä niitylle. Toiset aristelivat alkuun, katselivat ympärilleen ja epäilivät, kunnes tajusivat seurata tovereitaan. Sorkat nousivat metri metriltä kevyemmin.
Heräsin aamuisin ennen kuutta, joka ikinen aamu. Hiivin nukkuvan talon kuistille pukemaan kumpparit ja kävelin laitumelle patistelemaan ensimmäiset lehmät lypsylle. Oli lempilehmä, tietysti oli. Sen nimi oli Äpyli ja se oli sarvettomuudestaan huolimatta lauman jääräpäisin, usein aamuisin sitä mieltä, että mene sinä sinne lypsylle keskenäsi, minä olen lomalla ja loikoilen nyt tässä niityllä.
Palkaksi aputytön työstäni sain viedä vasikoita kävelyille. Äitini piti tätä kaikkien aikojen huijauksena, mutta omasta mielestäni olin tehnyt nuoren isännän kanssa loistosopimuksen. Talutin hontelojalkaisia lehmänalkuja remmissä ja esittelin niille pihapiiriä. Tämä tässä, puimuri. Kissa. Kukkapenkki. Yhden rasavillin kohdalla selvisi, että jotkut vasikat pitävät kukkapenkeistä (ja niissä koikkelehtimisesta) aika paljon.
Opin myös, että 70-luvulle asti rantakylien navettojen lehmät kuljetettiin kesiksi Tornionjoen keskelle – Suomen ja Ruotsin välissä – sijaitseviin saariin. Siellä ne saivat laiduntaa kesälomalaisina syksyyn saakka. Jos pitäisi olla eläin, haluaisin ehdottomasti olla jokilaaksossa asuva 70-luvun lehmä. Kuljetukseen käytetty proomu oli yhä paikallaan joen rannassa. Koko sen kesän kun minä ravasin navettahommissa, veljeni seisoi proomun päässä virveli kädessä ja nosti joesta sätkiviä ahvenia.
Hevoset. Koska kirjoitin lehmistä niin paljon, tiivistän asiani tähän: kun hevonen laskee päänsä rintaa vasten, hörähtää ja puhaltaa vatsalle kuumaa ilmaa.
Aamukahvi. Sängyssä, kotikeittiössä vastamaalatun pöydän äärellä, pahvimukista kylmällä kadulla tai sateenvarjon alla. Yksin juotunakin tekee onnelliseksi, seurassa maistuu vielä vähän paremmalta.
Nukkumaanmenoaika. Kannamme joka ilta sohvalle nukahtaneet koirat igluunsa. Ne ovat kuumat, painavat ja levittävät kaikkialle sakeaa unen tuoksua. Peittelemme eläimet villavällyjensä alle ja ajattelen joka kerta, että tätäkään asiaa en olisi osannut elämääni toivoa, mutta olen niin kiitollinen siitä, että olen saanut sen. Ystävän, josta tuli perhe, ja samasta pentueesta poimitut siskokset, jotka saavat asua yhdessä.
Unet, joissa olen isäni kanssa, yhdessä vielä kerran. Niistä herääminen tuntuu kouristukselta.
Äitini on Australiassa ja lähetti eilen valokuvia entisen kotimme edestä, punatiilisestä talosta jonka isä kolmekymmentä vuotta sitten rakensi. Nyt siellä asuvat jotkut muut, täysin tuntematon perhe, joka ei tiedä meistä mitään. Samoissa huoneissa, samojen seinien sisällä ihan eri elämä.
Olen unohtanut melkein kaikki muut vanhat osoitteeni, mutta sen osoitteen muistan. Left to Denham Close, ohjeistin kavereiden äitejä ja isiä, jotka tiputtivat minua kotiin kyläily- tai rantareissulta. Vieläkin hahmotan vasemman ja oikean sen kautta – kotiin käännyttiin aina vasemmalle.
Oli talo ja pimenevässä illassa sirittävät sirkat, takapihan pyykkinarut, joiden läpi tiirasin taivaalle Halleyn komeettaa. Taivaankantta halkova valonjuova, ehkä avaruushulluus sai alkunsa siitä. Vuosi oli 1985 enkä tiennyt vielä mitään tornionjokilaaksolaisista lehmistä. Isä seisoi vieressäni, muistikuvaan ei ole tallentunut sanoja, mutta varmasti niitä oli. Ehkä puhuimme siitä, että seuraavan kerran tuo komeetta osuu kiertoradallaan paljain silmin havaittavaan kohtaan vuonna 2061. Ehkä siitä, että näenköhän sen vielä uudestaan.
Tämä aika vuodesta, kun auringonvalo alkaa menettää talvisen terävyytensä ja muuttuu pehmeäreunaiseksi ja venyväksi. Kullanvärinen valo tarttuu tukkaan ja silmiin, tulvii pölyisten ikkunoiden läpi huoneisiin, pölyisten ajatusten läpi päähän ja rintalastan alle. Se lämmittää asfalttia, selkää ja sydäntä, kaikkea roudan kangistamaa, joka alkaa hitaasti sulaa.
Kuvat Jarno Jussila
I won’t let go of you
Brittiläinen James Bay on saattanut osua silmiin Brit Awardseissa ja Grammyissa, joissa vasta 25-vuotias laulaja-lauluntekijä on kahminut sekä ehdokkuuksia että palkintoja. Klassinen kolmikko tuo raspikurkkuinen mies, hattu ja kitara – toimii tälläkin kertaa.
☊ JAMES BAY – SCARS