✖ TORNIONJOKILAAKSO, LAPPI
En tiedä kuinka monta päivää olemme olleet täällä. Helle on vihdoin sulattanut ajantajuni. Lehmät torkkuvat rantaniityllä, kahlaavat välillä veteen. Joku hurisee veneellä Tornionjokea pitkin ohi. Kun kärpästen taukoamattomaan surinaan tottuu, se alkaa kuulostaa taustamusiikilta. Olen varma että voisin kuulla punaviinimarjojen kypsyvän notkuvissa pensaissaan, jos pysyisin hereillä kuunnellakseni riittävän tarkkaan.
Päivät kuluvat verkkaisesti. Lämpömittari näyttää 33 astetta, ei ole liian kuuma vain remontoimiseen, on liian kuuma mihinkään. Lojun bikineissä varjon alla, toisessa kädessä kirja, toisessa tennismailan näköinen tainnutin, jolla huidon paarmoja. Mailasta kuuluu sähköinen napsahdus joka kerta kun osun, annan raatojen tipahdella vilttini ympärille varoitukseksi muille. Jarno soittelee kitaraa kuistin rappusilla ja koirat nukkuvat kyljellään keskellä pihaa, kunnes ne patistetaan varjoon.
Olimme talolla viimeksi juhannuksena ja sen huomaa: piha on puhjennut apilamereksi, ladon ympärillä huojuu minun mittaisia nokkosia ja horsmia. Saunan terassilautojen välistä puskee juolavehnää, kuistin portaat ovat lahonneet vähän lisää. Talon päädyssä kasvavista angervoista on tullut läpitunkematon ryteikkö. Kuisti on täynnä perhosia, vintille on ilmestynyt ampiaispesä. Metsän reunaan unohtunut riihi on melkein kadonnut näkyvistä. Luonto ottaa valtaansa kaiken.
Annamme ajan kulua, tuhlaamme sitä surutta ei mihinkään. Enimmäkseen emme edes poistu talolta. Syömme paistettua varsiparsaa ja varhaiskaalia, äidin tuomaa savusiikaa ja graavilohta, keitettyjä kananmunia ja uusia perunoita, mustikoita, loputtomasti mansikoita. Jarno vatkaa marjojen seuraksi kuohukermaa, koirat valvovat työtä tarkoin ja hoitavat lopuksi tiskit.
Ensimmäisinä hellepäivinä talo on vielä viileä sisältä, sitten sekin antautuu kuumuudelle. Heinäkuista hiljaisuutta halkoo vain kärpästen surina ja akustinen kitara. Kun kitara hiljenee, soitan toistolla The Nationalin uutta kappaletta. Oblivions kiteyttää pelon, jota minäkin joskus ravistelen öisin päästäni. Yritän googlata nimen tarkan suomennoksen. Sellaista ei ole. Unohdus, olemattomuus, ehdottaa internet. On liian kuuma mielipiteen muodostamiseen. Laitan kappaleen soimaan uudestaan.
Käymme joella joka päivä, se on ainoa asia joka helpottaa kuumuudessa. Nuotiorannan hiekkasärkät ovat erityisesti Luna-koiran loputtoman riemun lähde. Vesi on lämmintä kuin linnunmaito, koiraa ei lämpötila kiinnosta, mutta se ilahduttaa suunnattomasti minua, joka uin harvoin Suomen viileissä vesissä. Minunkin talviturkkini on vihdoin lähtenyt, se näköjään vaatii seisovan helteen ja hiekkapohjaisen joen, jonka kirkkaassa vedessä vilisee satoja pikkukaloja. Kannamme Junonkin jokeen viilentymään, se inhoaa joka hetkeä. Muutamaa minuuttia myöhemmin silti näen, kun se menee ensimmäistä kertaa koskaan vapaaehtoisesti veteen ja ui seuraavalle särkälle kuin saukko.
Rannat ovat lähes tyhjiä, mutta kauimmaisiin hiekkasärkiin on rantautunut joukko soutuveneitä. Tuoksusta päätellen siellä paistetaan kalaa. Tein samaa kun asuin täällä teininä kaksikymmentä vuotta sitten, ajelin isoenoni veneellä väylää ylävirtaan särkille, olin sopinut sinne ystävän kanssa tärskyt. Kalaa ei ollut, sillä en ikinä oppinut kalastamaan, mutta teimme silti nuotion ja paistoimme makkaraa. Ihan kuin se olisi ollut eri elämä. Silloin halusin vain täältä pois, nyt en halua lähteä ollenkaan.
Nyt tiedän mitä “seuraa kuin hai laivaa” tarkoittaa.
Säälin helteen hidastamia mehiläisiä, joten teen niille keitaan: haen pihatien varrelta pitkiä sinisiä kukkia, jotka näyttävät vähän lupiineilta mutta eivät ole, sijoitan ne pöydälle syreeneiden varjoon ja asetan viereen pienen kulhon, jossa on sokerivettä. Kaikki on hyvin, kunnes hämähäkki yrittää pilata kaiken ja kutoo koko pöydän ympäri lähes näkymättömän seitin, jonka ensimmäinen saalis olen minä. Tiukan neuvottelun päätteeksi hämähäkki muuttaa (häädetään) kuistin alle ja mehiläiskeidas pysyy avoinna janoisille vieraille. Myös talossa asustelevien hämähäkkien kanssa on käyty erinnäisiä keskusteluita siitä, että kaikille osapuolille olisi paras, että he eivät näyttäytyisi talon asukkaille (minulle), mutta valitettavasti on sattunut sopimusrikkomuksia.
Suukko sille, joka tunnistaa tämän sinisen kukan, joita löytyy kuulemma kaikkien vanhojen talojen pihoilta. Olen yrittänyt tehdä internet-tutkimuksia, mutta toistaiseksi tiedän vain sen, että mehiläiset pitävät niistä (todiste löytyy kuvasta).
Nukun enemmän kuin aikoihin, herään ilman herätyskelloa yhdeksän maissa kun ensimmäinen koira on herännyt jahtaamaan kärpäsiä ja anomaan sänkylisenssiä. Viime kesän helleaallossa yöt olivat tukalia, nukuimme silloin pirtissä, jonka kolmeen suuntaan avautuvista ikkunoista valo ja lämpö alkoi tulvia pimennysverhoista huolimatta jo neljän maissa aamulla. Mutta nyt makuukamarimme on valmis ja se on talon viilein huone, sinne paistaa aurinko vain lyhyen hetken, viimeisenä illalla juuri ennen kuin katoaa naapurin ladon taakse.
Kävelemme tänään lähimmälle hiekkarannalle. Se on postimerkin kokoinen, mutta siellä hiekka on hienoa ja pehmeää kuin trooppisella rannalla. Laskemme varpaat hiekassa viikonpäiviä, sillä ystävämme on tulossa pohjoiseen ja hänet pitää muistaa hakea lentokentältä tiettynä päivänä. Jarno tajuaa, että olemme olleet täällä yli viikon. Miten aika voi mennä näin nopeasti, vaikka päivät ovat niin hitaita, hän sanoo järkyttyneenä. Kulta, ihan kohta me kuollaan.
Nauran, mutta hän on oikeassa, elämä on yksi vilahdus, tajuan sen selvemmin joka vuosi. Aika matelee ja syöksähtelee samaan aikaan, menee vääjäämättömästi eteenpäin silloinkin kun haluaisi pysäyttää sen. Tämäkään hetki ei jää, tuuli kääntyi viime yönä, samaan aikaan kuin aurinko laski Utsjoella ensimmäisen kerran sitten toukokuun puolivälin. Yöttömät yöt ovat tältä kesältä ohi ja kohta loppuu hellekin, ainakin hetkeksi.
Välillä tämä ymmärrys takertuu kurkkuun kuin rakkaudentunnustus. Emme tule aina olemaan tällä tavoin nelisin, me, pieni koira ja sen sisko. Mutta juuri nyt olemme tässä, on heinäkuun viimeinen viikonloppu, Tornionjoki kimmeltää ja säkenöi, hiekka on kuumaa paljaiden jalkojen alla ja nämä toisiinsa sulavat päivät ovat niin onnellisia ja täysiä etteivät ole mahtua samaan aikaan rintakehään. Toinen koira kirmaa keppi suussaan takaisin veteen, toinen istuu hiekassa ja nuuhkii pohjoisesta kantautuvia uusia tuoksuja, nenä pitkällä, silmät kiinni.
PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA
Kiitos! Niin huikea kirjoitus kesästä. Ihana fiilis ja raukeus välittyy kaikesta. Pohjoisen luonto ja henki ovat taianomaiset. Nauttikaa!
Kirjoituksessasi maistuu kesän lämpö ja kiireettömyys, kuin entisaikojen kesälomat..kiitos
Kaunis. Kiitän tästä hetkestä!
Tästä kirjoituksesta tuli ihan mieleen Patti Smithin Instagram-päivitykset.. Sanoissa on samanlainen lyyrinen virtaus
Upea kirjoitus ja kuvat, kiitos!
Oi mikä onni kun saatte olla tuolla! Ja ihanaa kun jaat sen myös meille muille. Mä melkein tiedän kuinka ihanaa teillä on juuri tuolla Tornionjokilaaksossa.
Rakastan niin paljon sun tekstejäsi ja kuviasi, kiitos kun kirjoitat.
Voi Stella. Oon bussissa matkalla Uimastadionille ja itken sun blogin äärellä, taas. Sulla on kyky vangita kuviin ja teksteihin jotain sellaista, mitä ei voi selittää.
Hieno teksti.
Wow.
Kiitos.
<3
Ihana teksti, kiitos minultakin kun kirjoitat.
Kiitos sinulle kun luet ♥
En ole Lapissa,sieluni on, luettuani kirjoituksesi.
Kirjoituksesi on kuin taideteos.
Aika pysähtyy,lohdullinen kuva elämästä.
Ihanasti sanottu Anja! Kiitos ♥
❤️
♥
Kiitos Stella. Kaikkea hyvää.
Kiitos ja samoin ♥
Ihanaa <3
♥
Tämäkään hetki ei jää, tuuli kääntyi viime yönä…
Mä kuulen tämän musiikkina. Noi teidän Lapin hetket on kyllä ihania, samoin sun tekstisi. Onneksi jaksat jakaa nämä tekstit ja kuvat täällä. Teet meistä lukijoistasikin taas vähän rikkaampia.
Kiitos tuhannesti kauniista sanoistasi ♥
Voi kun ihania nuo koiruudet
Toiset ottaa rennosti ja nauttivat lämmöstä.
Mä sain hervottoman naurukohtauksen kun luon susta ja hämähäkistä Toi niin lutusta. Vähän niin kun mä kotona laitan hämyille vettä kylppäriin ja juttelen niille Mutta ei kyllä ole murkkuja☀️
Niinpä, sain sipulia minäkin silmiini, halusin tai en. En halunnut, mutta siinä vaiheessa kun luin “emme tule aina olemaan tällä tavoin nelisin” – piti pidätellä kyyneleitä. Meitä on perheessä neljä. Joskus, toivottavasti vasta joskus ikuisuuden päästä, siitä tippuu joku pois. Se on pakko hyväksyä kun sen aika tulee.
En haluaisi miettiä näitä asioita, mutta aika täällä on rajallista. Ja huomisesta emme tiedä mitään.
Kuinka kauniisti kirjoitettu, upea teksti. Kiitos Stella. <3
Kiitos kun luit ♥
Itkettävän ihana juttu. Ihan rintaa puristaa samanaikainen surullisuus, rajallisuus, lämpö ja onnellisuus.
♥♥♥
Miten ihana teksti, uppouduin niin tuohon tunnelmaan ja kauneuteen. Juuri tuollaisia hetkiä ja päiviä olen tänä kesänä kaivannut enemmän kuin pitkiin aikoihin. Samalla sellaista lapsuuden huolettomuutta, päiviä jolloin voi vain olla ilman takaraivossa nakuttavaa to do -listaa, kesiä jolloin parasta oli kirjapino ja loputtoman pitkät päivät, kavereiden kanssa hengailu, fillariretket uimarannalle. Tilalle on tullut suorittaminen, raskaan kolmivuorotyön aiheuttama väsymys. Iltavuorosta aamuvuoroon muutaman tunnin unilla, herätyskello soi viideltä. Yövuoron jälkeinen kooma jolloin on ihan sama vaikka maailma räjähtäisi ympärillä. Ja pitää siivota, käydä kaupassa, tehdä pihahommat, pitää pitää pitää. Kun on luonteeltaan vielä sellainen että ensin tehdään työt, sitten vasta nautitaan, ei leppoisia hetkiä vaan tule. Tästä eteenpäin otan tavoitteeksi edes pieniä hetkiä huolettomuutta, hetkiä jolloin voin nauttia pimenevistä loppukesän illoista. Pitää vain päättää että tänään ei tarvitse suorittaa.
Miten upea teksti, nosti kyyneleet silmiin. Saispa tälläistä lukea romaanin verran. Pus! <3 <3
Toivottavasti pian saat! ♥
Kepeät kesäpäivät. Ja taustalla tykyttävä haikeus, joka kuuluu kaikkeen ihmisen elämään.
Luovutaan kepeistä kesäpäivistä kun syksy saapuu.
Oikein pitkään eläneet ovat kertoneet, että kun joutuu luopumaan kaikesta, yksi kerrallaan (rakkaasta, eläimistä, niistä paahtavista kesäpäivistä kesä kerrallaan), ja silti löytää toivoa ja innostumista jostain uudesta. Silloin on oppinut elämään hetkessä.
Koirilla on tuo taito, ne ei mieti nyt syksyä, eikä ne mieti edes iltapäivän säätä. Ne puputtaa mustikat tyytyväisenä.
Kepeitä kesäpäiviä sinne pohjoiseen. Kirjoitat kauniisti. Ja hämmästelen aina, miten olet voinut oppia tämän kielen niin että saat kirjoitettua näitä tekstejä. Mikä lahjakkuus oletkaan!
Sykähdyttävää, suoraan sydämeen.
Miten ihmeellinen kesä tämä onkaan.
♥
Lempeän haikea, ihana teksti. Kiitos kun kirjoitat! <3
Kaikkea hyvää teille.
Kiitos Anna, samoin sinne! xxx
Kun kerrot noista Valion (Nuotiorannan) hienoista, tulee ikävä sinne pohjoiseen. Tänä vuonna reissumme sinne kesti vain reilun viikon.
Ihanaa, että te voitte olla siellä, aika pysähtyy ja voi vain nauttia hetkestä. Muutahan meillä ei oikeastaan ole eikä kannattaisi miettiä menneitä tai murehtia tulevia. Mutta se taas on niin paljon helpommin sanottu kuin tehty, kun elämä tuo eteensä kaikenlaisia asioita. Mutta sit kohti eli hetkessä elämiseen voi aina pyrkiä!
Kylmät väreet, pala kurkussa, tippa silmäkulmassa. Itksettävän ihana kirjoitus! Antaisin kyynelten tulla, ellen olisi töissä, avokonttorissa.
Oma kesäni on mennyt erinäisistä asioista stressatessa, rintaa painavassa ahdistuksessa ja epätoivoisesti rauhoittumista ja läsnäoloa tavoitellessa, niissä kuitenkaan onnistumatta. Kesä tuntuu valuneen ohitseni enkä vain ole päässyt sen kyytiin. Tätä lukiessa tajusin, että juuri jotain kuvaamasi kaltaisia hitaita, keveitä ja autuaan levollisia päiviä olisin toivonut kohdalleni. Mutta onnellinen teistä ja teidän pakahduttavasta onnesta siellä pohjoisen paratiisissanne. Kyllä ne hyvät hetket minutkin vielä löytää, uskottelen itselleni, ja uskonkin.
❤️
♥
Se on sitä – lapin taikaa. Nämä pysähtyneet hetket, pienet tunnelmapalaset pohjoisen taloltanne ovat parasta, selvästi sekä teille, mutta myös meille lukijoille. Kiitos!
Miten kauniisti kuvasit elämään pysähtymistä <3 Tänä kesänä olen paljon miettinyt ajan kulumista, kun itse täytin 40 ja esikoinen 15. Vastahan hän oli vauva sylissäni ja miten pienen hetken hän enää kotona asuu. Onneksi olen oppinut sen, että enää ei ole mihinkään kiire, vaan kaikki mitä meillä on, on tässä hetkessä <3 Aurinkoa ja onnellisuutta teille kahdelle!
Miten kauniisti kuvasit elämään pysähtymistä <3 Tänä kesänä olen paljon miettinyt ajan kulumista, kun itse täytin 40 ja esikoinen 15. Vastahan hän oli vauva sylissäni ja miten pienen hetken hän enää kotona asuu. Onneksi olen oppinut sen, että enää ei ole mihinkään kiire, vaan kaikki mitä meillä on, on tässä hetkessä <3 Aurinkoa ja onnellisuutta teille kahdelle!
Kiitos jälleen kerran. Kirjoitat niin aistikkaasti että tunnen olevani menossa mukana.
Ihana kuulla. Kiitos kun luit ♥
Ihana kirjoitus!
Kiitos Marjut xxx
Mikä mahtava tunnelma
♥
Tämä oli niin kaunis kirjoitus, että silmiin nousi onnellisen haikea tunne. Kiitos. Kumpa muistaisin itsekin tarttua useammin liian nopeasti katoavien hetkien kauneuteen. Nämä sanat ja kuvat onneksi ainakin muistuttivat siitä.
Kiitos kun luit ♥
Ah niin ihana tyyli kirjoittaa. En malta odottaa, että pääsen lukemaan kirjaasi joku päivä..pääsenhän? ;) Ihanaa olemattomuuden jatkoa katraalle! :)
Kiitos! Ihanasti sanottu. Etköhän pääse ♥
Ihana kirjoitus. Juuri noin haluaisin lomani viettää, vain minä ja oma pieni perheeni (puoliso ja kissat). Hitaasti ja joutilaasti. Joutilaisuus inspiroi minua ja ajatuksia ja ideoita alkaa putkahdella jossain vaieessa.
Sähköinen tennismailatainnutin menee hankintalistalle, liian monta paarmanpuremaa olen jo saanut.
Ps. Kerrothan vielä lisää lukemistasi kirjoista.
Sama, joutilaisuus inspiroi, juuri silloin alkaa tupsahdella uusia ideoita! Suosittelen sähkötainnutinta, todella tyydyttävä härveli. Palaan varmasti vielä niihin kirjoihin.
Miten ihanasti kirjoitatkaan, haluaisin vain lukea lisää! Hitaat, utuiset, toisiinsa sulautuvat päivät joiden ei soisi loppuvan – tunsin juuri samoin kun veneilimme kaksi viikkoa saaristossa (mäyräkoira mukana).
Kiitos, ihana kuulla että tykkäsit! Voi, kaksi viikkoa saaristossa kuulostaa täydelliseltä. Voin vaan kuvitella ♥
Isoritarinkannus?
KYLLÄ! xxx
Täällä, lähes samoilla seuduilla tuijotan juuri pinkkiä taivaanrantaa ja joen pinnalle kertyvää usvaa, enkä millään malta nukkua, koska pakahduttava onnen tunne juuri nyt, tässä hetkessä, ja sen hetken ohikiitävyys ja menettämisen haikeus. Kesäyöt <3
Ymmärrän täysin ♥
Ritarinkannus. Äidinkielelläsi larkspur.
KIITOS! xxx