Uusi sänky, paremmat unet

Kaupallisessa yhteistyössä Familon ja Asennemedia

Muistan yhä ensimmäisen oman kodin, johon muutin kuusitoistavuotiaana. Muuttokuorma oli pieni ja mahtui henkilöauton takakonttiin, sillä en ottanut vaatteideni, kirjojeni ja vinyylilevyjeni lisäksi mukaan kuin muutamat vanhat lakanat ja pyyhkeet. En alaikäisenä lukiolaisena saanut mitään tukia, joten elätin itseni työskentelemällä viikonloppuisin alakerran pizzeriassa ja sisustin yksiöni halvimmilla mahdollisilla tavoilla. Sain ystävältä pari vanhaa kippoa ja lautasta. Kirjahyllyn kyhäsin jätelavalta löydetyistä lankuista ja tiiliskivistä. Sänkyni oli kierrätyskeskuksesta raahattu runkopatja, joka lojui alkovissa ilman jalkoja kuin rantahiekalle huuhtoutunut hylky. Sanomattakin selvää, että rakastin uutta kotiani ja sen kolmen pennin sisustusta, joka oli värikäs, vähintäänkin boheemi eikä tarvinnut välittää, vaikka viiniä vähän läiskyi johonkin.

Jos ihastuit heti näihin puuterisiin pellavalakanoihin, kannattaa lukea (tai loikata) kirjoituksen loppuun – sieltä löytyy lakana-arvonta!

Elämä menee eteenpäin ja hyvä niin – opiskeluaikaisesta sisustuksestani ei ole vanhoja kirjoja, valokuvia ja teekuppeja lukuunottamatta enää mitään jäljellä. Rakastan edelleen tiettyä boheemia eklektisyyttä ja kirppislöytöjä – ja iloitsen yhä kun teen kirppislöytöni erityisen edullisesti – mutta vuosien varrella olen löytänyt hätäratkaisuiden tilalle kauniita kalusteita ja esineitä, jotka kestävät aikaa, käyttöä ja katsetta. Naarmuisen lastulevypöydän tilalla on kaunis kokopuinen pöytä, särisevän raksavalon tilalla elegantti vintagelamppu, lohjenneiden eripariviinilasien tilalla täydellinen kokoelma 70-luvun viinilaseja. Nurinpäin käännetyn pahvilaatikon sijaan yöpöydän virkaa toimittaa 50-luvun rulokaappi. Ja rakastan kotiani nyt 36-vuotiaana yhtä paljon kuin kuusitoistavuotias taidelukiolainen rakasti suitsukkeelta tuoksuvaa hippiluolaansa. Se on nyt vain kauniimpi, rauhallisempi, todella paljon käytännöllisempi ja aika paljon aikuisempi.

Vähän hävettää myöntää, että sänky on ainoa asia, jota en ole saanut päivitettyä aikuisen elämän tarpeisiin, vaikka vietämme sängyssä melkein kolmanneksen elämästämme. Olen nukkunut vuosien varrella toinen toistaan surkeammissa sängyissä – niillä nuhjuisilla runkopatjoilla, kaksikymmentä vuotta vanhalla lyttyynnukutulla futonilla… Viimeisin sänkyni oli epäonnistunut yritys päivittää makuuhuone nykyaikaan: iso sänky vaikutti halvasta hinnastaan huolimatta hyvältä, mutta osoittautui huonolaatuiseksi ja liian pehmeäksi. Heräsin aamuisin kankeana ja hartiat jumissa, mutta hoksasin yhdistää sen sänkyyn vasta silloin kun Jarnokin alkoi valittaa yön aikana jumiutuvaa kroppaa. Matkoilla nukuimme hotellisängyssä sikeästi kuin pikkulapset ja tajusimme, että elämä on liian lyhyt huonoihin yöuniin – kotiin oli vihdoin hankittava kunnollinen sänky.

Halusimme ympäristöystävällisesti ja mahdollisimman lähellä valmistetun sängyn, joka olisi siro, kaunis ja kestävä. Mieluiten musta! Ja ennen muuta laadukas, tukeva ja selälle hyvä. Ratkaisu löytyi lopulta helposti: useampi ystävämme oli vastikään hankkinut uuden sängyn vuonna 1966 perustetulta suomalaiselta Familonilta ja ollut valintaansa todella tyytyväinen. Olen tosi iloinen, että Familon lähti kanssamme yhteistyöhön, sillä tämä on todellakin aihe, josta meidän on luontevaa kirjoittaa.

Valitsimme muhkean Familon Hotel -jenkkisängyn, joka kuuluu Familonin sänkyvalikoiman parhaimpiin malleihin. Jep, hotellitasoiset unet kotioloissa todellakin kiinnostivat! Hotellitunnelmaa henkivä jenkkimalli on vakaa ja ergonominen, tukee hyvin eripainoisia ja -muotoisia vartaloita ja tarjoaa myös yksilöllistä tukea myös selkävaivoista kärsiville. En muuten tiennyt ennen tätä mitä eroa on runkosängyllä ja jenkkisängyllä, nyt olen viisaampi.

Sijauspatjaksi valitsimme Familonin asiantuntijan avulla Familon Air -petarin: sen spiraalikuiturakenne tekee siitä erityisen kevyen, kestävän ja hengittävän. Suurin syy juuri sen valintaan oli napakkuus, sillä toivoimme, että uusi sänky olisi selvästi tukevampi kuin upottavanpehmeä edeltäjänsä. Plussaa siitä, että sijauspatja on todella helppo puhdistaa: päällyksen voi pestä koneessa ja sisukset voi suihkutella vaikka vedellä. Jos siis haluaa, koska ilmavan ja hengittävän rakenteensa ansiosta se pysyy kyllä raikkaana.

Uusi sänky kannettiin sisään kaksi viikkoa sitten ja olemme olleet siitä ihan superonnellisia! Sänky tuntuu hyvältä ja tukee oikeista kohdista, sen huomaa siitä että koko keho lepää rentona eikä jäykisty tai jumiudu. Sänkyyn on ihana sukeltaa iltaisin, se on raikas ja houkutteleva. Jarno rakastaa varsinkin uutta petaria, joka tuo tukevaan sänkyyn vielä ekstranapakkuutta ja on lisäksi niin hengittävä, että jopa kuumaverinen mies nukkuu siinä hikoilematta. Eron aiempaan todellakin huomaa: heräämme aamuisin virkeinä ja hyvin levänneinä, ilman puutuneita jäseniä, kankeaa niskaa tai unihikistä oloa. Koko päivä saa ihan erilaisen alun kuin ennen, enkä just nyt ymmärrä mitä oikein ajattelin, kun en ryhtynyt sängynpäivityspuuhiin jo kauan sitten. Sänky on sentään yksi tärkeimmistä asioista, jonka omistamme – se vaikuttaa elämänlaatuumme, arkeemme ja hyvinvointiimme huomattavasti enemmän kuin suurin osa muista huonekaluista yhteensä.

Olemme tykästyneet uuden sängyn 160 sentin leveyteen. Aiempi 180-senttinen sänky oli meille turhan iso: ajauduimme yön aikana vastakkaisiin laitoihin ja aamuisin sai työntää tyynyjä ja peittoja tieltään etsiessään poikaystäväänsä. Uudessa sängyssä on juuri sopivasti tilaa, ei liikaa eikä yhtään liian vähän. Sänky näyttää muutenkin sopusuhtaisemmalta eikä hallitse massiivisella olemuksellaan koko makuuhuonetta.

Sängynjaloiksi valitsimme kuultovalkoiseksi mattalakatut koivujalat, joiden alaspäin kapeneva malli huokuu samaa 50-luvun muotokieltä kuin monet vintagekalusteemme. Tykkään kovasti, ne tuovat muhkeaan sänkyyn keveyttä ja siroutta.

Jos sängyn uusiminen on ajankohtainen, nyt kannattaa kurkata Familonin valikoimaa: huhtikuun ajan on käynnissä sänkykampanja, jossa kaikki sängyt, patjat, petauspatjat, sängynpäädyt ja sängynjalat irtoavat verkkokaupasta 20% alennuksella. Toisin kuin monet ajattelevat, sänky ei ole ikuinen hankinta, vaan runkopatja pitäisi uusia 8-10 vuoden välein ja sijauspatja noin neljän vuoden välein. Familonin sivuilta löytyy muuten hyvä opas uuden sängyn valintaan, siitä mekin lähdimme liikkeelle kun mietimme mikä sänkymalli olisi meille sopivin.

Loppuun vielä arvonta! Yksi onnekas voittaa omakseen kaksi Familonin puuterista pellavapussilakanasettiä, samanlaiset jotka vilahtavat näissä kuvissa. Rakastan niitä. Ne rypistyvät lyyrisesti ja tuovat pehmeydellään täydellisen kontrastin napakalle sängylle. Sitäpaitsi sävy on kaunein, jonka olen hetkeen nähnyt, ja sopii ihanasti makuuhuoneeseen, jonka väripaletti on muutoin melko niukka. Tuon utuisen pellavapetauksen sekaan on niin ihanaa sukeltaa, että menen välillä loikoilemaan sänkyyn keskellä päivää.

Kiitos kaikille arvontaan osallistuneille! Voittajat on arvottu ja heihin on otettu henkilökohtaisesti yhteyttä!

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Levylautasella tänään: Astrid Swan

Sunnuntain kunniaksi luvassa levyhyllystä kaivettu arkistojen aarre. Helsinkiläinen laulaja-lauluntekijä Astrid Swan julkaisi yhden parhaista kappaleistaan vuonna 2010 ilmestyneellä albumillaan Better Than Wages. Soitin sitä silloin hulluuteen asti, mutta kun lopulta pääsin sen yli, unohdin jostain syystä moneksi vuodeksi koko biisin. Yhtenä aamuna tällä viikolla heräsin ja kertsi soi päässäni, joten oli selvästi tullut aika kaivaa kappale naftaliinista. Ja aaah – se on aivan yhtä rujo ja kaunis kuin oli melkein kymmenen vuotta sitten. Rakastan kappaleita, jotka rakentuvat muutaman yksinkertaisen (ja äärimmäisen koukuttavan) elementin varaan.


☊ ASTRID SWAN & THE DRUNK LOVERS – UNRELATED

Pääni kovalevytila on ilmeisesti täynnä enkä juuri nyt muista teinkö tämän albumin promoa vai oliko se seuraava levy. Taisin ainakin järjestää albumin ennakkosoiton blogissani – se oli sitä aikaa, kun albumeille vielä järjestettiin ennakkosoittoja. Kaipaan kyllä aikoja, kun musiikki sai enemmän tilaa mediassa. Mutta onneksi voin järjestää musiikille täällä omassa mediassani niin paljon tilaa kuin haluan.

Once more with feeling: Smokin’ Aces

Siitä on melkein kolme vuotta, kun täytin pyöreitä. Ei ollut kriisejä, enemmänkin suuri into löytää elämään jotain uutta. En saanut lahjoja enkä niitä odottanutkaan. Illan päätteeksi löysin itseni tavoilleni orjallisena notkumasta We Got Beefissa. Tuttuja siellä, tuttuja täällä. Mikään ei varsinaisesti huokunut mitään uutta, kunnes ilta sai odottamattoman käänteen. Paikalle tuli hyvä ystäväni Anthony, joka tarjosi kaljan ja saatesanoissaan pudotti pommin: haluutko tulla meidän rumpaliksi Smokin’ Acesiin? Se oli paras mahdollinen lahja, jota en olisi osannut koskaan toivoa – ja siitä todella tuli just se puuttuva pala, jota silloin kaipasin.

Viimeiseen kolmeen vuoteen on mahtunut paljon mahtavia hetkiä. Pestini ensimmäinen keikka Kallio Block Partyissa, johon kerkesimme treenata uudella kokoonpanolla viikon verran yhdessä, heti seuraavalla viikolla meillä oli keikka Tavastialla – siinä oli Pohjanmaan poika hiukan ihmeissään, että minkäslaiseen show’hun sitä on jälleen heittäytynyt. Pieni Suomikiertue, jonka teimme minimaalisella budjetilla ja suurella sydämellä. Musavideon kuvaukset, jotka tragikoomisista käänteistään saatiin purkkiin aikataulussa, joskin valmis video saapui vasta julkistusjuhliin kenenkään bändinjäsenen näkemättä sitä ennakkoon. Baltian rundi, josta saimme kotiinviemiseksi kolme ylinopeussakkoa ja vuokra-auton korjauslaskun. Soitimme siellä kuitenkin parhaimmat keikkamme koskaan, joten pieni taloudellinen takaisku ei tuntunut niin pahalta.

Kaikki hauska kuitenkin loppuu aikanaan. Vielä viime keväänä oli hyvä vauhti päällä, mutta pikkuhiljaa alkoi tuntua, että Smokin’ Aces ei enää kehittynyt: yhtyeen musiikillinen linjaus oli alkanut lopulta enemmän rajoittaa kuin vapauttaa meitä. Olimme yksinkertaisesti kasvaneet siitä yli – meillä on niin paljon enemmän annettavaa eikä se mahdu enää bändin ahtaaksi käyneisiin puitteisiin.

Aika menee eteenpäin, bändejä tulee ja menee, musiikki on ikuista.

Olemme jo pitkän aikaa viettäneet bändin kanssa hiljaiseloa ja keskustelua haudankaivajan kanssa on käyty. Lopettaminen on jäänyt leijumaan ilmaan, ei meillä ole ollut jäähyväiskeikkaakaan. Hiljaiselo on yhteisymmärryksessä muuttunut määrittelemättömäksi tauoksi, jonka aikana jokainen katsoo mihin suuntaan haluaa musiikillista tekemistään viedä.

Sunnuntaina saimme viestin: haluaisimmeko tulla avaamaan Nosturin keikkaillan? Lavalle kipuaisivat jälkeemme ruotsalainen H.E.A.T. ja kotimainen Block Buster. Vatsanpohjasta kouraisi tuttu innostus: edellisestä keikasta on melkein vuosi, mutta mikäs siinä, viikko aikaa treenata ja siitä vaan yhdelle Suomen legendaarisimmalle lavalle. Vielä kerran, tunteella.

Näin tämä lähes kolmivuotinen taival saa arvoisensa päätöksen.

Keikka on tänä iltana – tervetuloa mukaan hautajaistemme hauskanpitoon! Kerrankin voi sanoa, että tämä tilaisuus ei tule toistumaan. Keikka olkoon Smokin’ Acesin siirtymäriitti ajasta ikuisuuteen. Sen jälkeen jatkamme kukin musiikin tekemistä muissa merkeissä ja nähdään keikoilla sitten kun niiden aika on.

Pe 13.4. @ Nosturi, Telakkakatu 8, Helsinki
Illan soittoaikataulu: Smokin’ Aces 20:20, Block Buster 21:30, H.E.A.T 22:45

PHOTOGRAPHY BY STELLA HARASEK

Itsetehty sima paras sima

Kaupallisessa yhteistyössä Asennemedia ja Dansukker

Vappu on taas kulman takana! Olen viime vuosina lämmennyt vapulle, enkä voi kieltää, etteikö simalla ja rahkamunkeilla olisi ollut iso rooli asiassa. Vapputunnelmassa on muutenkin oma taikansa, siitä alkaa kesä ja koko kaupunki iloitsee siitä samaan aikaan. Tarkemmat vappusuunnitelmat ovat osaltamme vielä auki, voi jopa olla ettei niitä tehdä. Kaikkein kivointa on yleensä silloin kun ei ole mitään lukkoonlyötyä. Voi vaan heilua fiiliksen mukaan, heittäytyä yleiseen juhlahumuun ja katsoa mihin tie vie.

Yksi asia on kuitenkin selvillä: tänä vuonna teemme siman itse. Dansukker nimittäin haastoi meidät kokeilemaan siman tekemistä, teimme työtä käskettyä ja pakko myöntää, yllätyimme molemmat. En tiedä mistä olimme saaneet mielikuvan, että siman tekeminen on jotenkin monimutkaista tai vaikeaa? Se oli nimittäin maailman helpoin homma. Siis niin helppoa, että todellakin teemme uudestaan.

Oikeastaan ainoa asia, joka siman tekemisestä tarvitsee tietää etukäteen, on aikataulutus: siman käymiseen menee muutama päivä, joten valmistusta ei kannata aloittaa vasta edellisenä iltana. Todelliset vapunviettäjät laittavat tietysti ensimmäisen satsin tekoon samantien, jotta pääsevät mahdollisimman hyvissä ajoin vapputunnelmiin.

Siman valmistamiseen meni varsinaisten työvaiheiden osalta vain puolisen tuntia: keitimme vettä, lisäsimme sitruunaa, sokeria ja hiivaa. Sima kävi yön yli kattilassaan, seuraavana päivänä pullotimme sen. Ja sitten jatkoi käymistään pulloissa vielä pari päivää, kunnes olikin jo valmis.

Silloin koitti kokeilumme toinen yllätys. Järjestimme jännittyneinä kahdenkeskisen maistelutilaisuuden, johon varasimme simalle asiaankuuluvaa seuraa (puhun tietysti niistä rahkamunkeista, sillä ilman niitä ei tule vappua). Avasimme jäähdytetyn simapullon, joka sihahti lupaavasti. Kaadoimme poreilevan juoman laseihin ja nuuhkaisimme: tuoksui aivan oikealta. Lopulta nostimme lasit ääntä kohden. Ja miltä maistui? NO HULLUN HYVÄLTÄ! Kepoisesti paremmalta kuin mikään kaupan valmissima koskaan.

Olimme molemmat tohkeissamme. Katselimme poreilevaa vappujuomaamme ja analysoimme kuinka erilaiselta itsetehdyn siman juominen tuntui: juhlavammalta, arvokkaamalta, läsnä oli jopa hippunen ylpeyttä. Me teimme tämän! IHAN ITSE! Keskustelun sankarillisesta sävystä olisi voinut kuvitella, että olimme saaneet aikaan jonkun suuremmankin uroteon. Ehkä pitäisi tähän samaan ylpeyspuuskaan vielä tehdä ne rahkamunkitkin itse.

Vielä ohje, jolla meidän sima syntyi. Tämä on oma versiomme Dansukkerin perinteisen vappusiman ohjeesta, joka löytyy myös fariinisokeripussista. Perinteinen vaalea vappusima tehdään puoliksi fariinisokerista ja puoliksi tavallisesta taloussokerista, mutta me halusimme omastamme hiukan tummemman, joten teimme sen kokonaan fariinisokeriin. Lisäksi halusimme makeuden vastapainoksi sitruunaista raikkautta, joten päätimme maustaa siman tavallista runsaammalla sitruunalla.

Muutama kuuma vinkki:

✖ Varaa puhtaita pulloja siman pullottamiseen. Me käytimme vanhoja lasisia maitopulloja, koska estetiikka on puoli ruokaa, mutta siman voi toki pullottaa mihin tahansa muovi- tai lasipulloihin.
✖ Säästät vaivaa, kun yhdistät siman siivilöimisen pullottamiseen: sujauta suppiloon suodatinpaperi! So simple. Harmi, että keksimme tämän vasta jälkikäteen kun oli jo myöhäistä ja olimme siivilöineet koko satsin kolmen sentin kokoisella teesiivilällä.

SITRUUNAINEN VAPPUSIMA

4l vettä
500g Dansukker fariinisokeria
3 sitruunaa (suosittelen luomua, koska käytät nämä kuorineen)
1/5tl tuorehiivaa (herneen kokoinen pala)

Pullotukseen: sokeria, rusinoita

Lisäksi tarvitset: puhtaita pulloja, suppilon ja siivilän tai suodatinpaperia

Valmistusvaiheet

Kiehauta puolet vedestä (2l) isossa teräskattilassa. Sillä välin kun vesi lämpenee pese sitruunat huolellisesti ja raasta kuorista keltainen osa (vältä kitkerää valkoista). Purista sen jälkeen sitruunoista vielä mehut kulhoon.

Kun vesi kiehuu, lisää sitruunankuoret ja sokeri. Sekoita, kunnes sokeri sulaa veteen, tässä ei kestä kauaa. Nosta kattila levyltä ja lisää sitruunamehu ja loput vedestä (2l).

(Jos et omista tarpeeksi suurta kattilaa, ei hätää! Riittää, että löydät jonkun muun riittävän suuren astian. Sovella näin: kun vesi lämpenee kattilassa, laita sokeri ja sitruunankuoret sen suuremman astian pohjalle odottamaan ja kaada kattilasta kiehuva vesi niiden päälle.)

Anna jäähtyä kädenlämpöiseksi. Tässä voi kestää tovin, joten laita vaikka leffa pyörimään ja rentoudu vähän.

Sitten kun keitos on kädenlämpöistä, liuota hiivanokare nestetilkkaan ja sekoita kattilaan. Kun kyseenalaistat voiko niin pienessä määrässä hiivaa olla tarpeeksi ytyä, usko vaan että on! Jos laitat sitä liikaa, pullosi saattavat poksahtaa käymisvaiheessa.

Laita kattilan päälle kansi ja jätä sima käymään huoneenlämpöön noin vuorokaudeksi.

Seuraavana päivänä on aika pullottaa sima. Lisää jokaisen pullon pohjaan teelusikallisen verran sokeria ja muutama rusina. Täytä pullot simalla suppilon avulla. Sitruunankuorella terästetty sima kannattaa ensin siivilöidä, me nostelimme simaa kattilasta suurella kauhalla, jolla kaadoimme sen siivilän kautta suppiloon. Kattilassa voi olla hiivaista pohjasakkaa, älä pullota sitä.

Jätä sima suljettuihin pulloihin jatkamaan käymistä. Huoneenlämmössä se valmistuu noin kolmessa päivässä, meillä siihen meni tosin vain kaksi. Jääkaapin viileydessä sima valmistuu noin viikossa.

Paine pulloissa kasvaa kun sima jatkaa käymistään, joten älä sulje korkkia liian tiukasti. Korkkeja voi käydä myös availemassa käymisen aikana.

Sima on valmista, kun rusinat nousevat pintaan – jäähdytä ja nauti.

Berliini, rakkaani

✖ BERLIN, GERMANY

Vietimme viime viikonlopun Berliinissä ystäviemme Annin ja Ollin kanssa. Oli jännää vierailla pitkästä aikaa vanhassa lempikaupungissani, vuosia sitten sitten siellä tuli lorvittua kaveriporukalla ihan yhtenään. Sen jälkeen en ole käynyt siellä kuin kahdesti: kerran taidegalleriaprojektiin liittyvällä työmatkalla – jonka päätteeksi en päässyt lentokoneeseen, koska kaksimetrinen taideteokseni sai lentoyhtiön lupalapuista huolimatta koko lentokentän sekaisin – ja toisen kerran pari syksyä sitten, kun valloitin kaupunkia Annin kanssa. Palaan tämän visiitin varsinaiseen tarkoitukseen myöhemmin, mutta sitä odotellessa muutama kuva viikonlopun varrelta.

Oli paras mahdollinen hetki olla Berliinissä, sillä kevät oli juuri saapunut kaupunkiin: aurinko paistoi surrealistisen siniseltä taivaalta, terassit olivat auenneet ja lämpötilat kipusivat päivisin kahteenkymmeneen. Villapaidassa ja trenssissä tuli kuuma, mikä autuas läkähdys! Ei ole sattumaa, että moni takavuosien matkoista ajoittui juuri kevääseen, sillä se alkaa Berliinissä huomattavasti aiemmin kuin Helsingissä. Siis sellainen kevät, että terasseilla voi viettää aikaa ihan olemisen ilosta eikä tarvitse hytistä aamukahvin kanssa jonkun lämpölampun ja viltin alla todistaakseen itselleen, että kyllä nyt on kevät.

Oli ihanaa pakata kevyesti. Heitin olkalaukkuun läppärin, kirjan ja aurinkolasit, cabin-kokoiseen matkalaukkuun pakkasin pussillisen kosmetiikkaa, aurinkovoiteen ja yöasuksi Pink Floydin t-paidan. Niin, ja Polaroid-kameran! Mikä neronleimaus! Jarnon olkalaukusta löytyi toki meidän peruskamerakamat, mutta viikonlopun aikana otetuista Polaroid-kuvista tuli suttuisine tarkennuksineen paljon kiinnostavammat kuin näistä digitaalisemmista snapshoteista.

Kävimme Helmut Newton Foundationissa katsomassa saksalaissyntyisen valokuvaajan taiteellisista ja kaupallisista töistä kootun näyttelyn. En ollut aiemmin käynyt siellä, vaikka monet Newtonin töistä ovat toki olleet tuttua kuvastoa muodin ja valokuvataiteen historian varrelta. Mieleen jäi kuvien vahvat valta-asetelmat, vaeltavat irtojalat ja muutamat huumaavan kauniit muotikuvat, joissa oli enemmän vilpittömyyttä kuin mitään muuta. Newtonin June-vaimon työt jäivät kutkuttamaan: hän on tehnyt omaa taiteellista uraa valokuvaajana pseudonyymillä Alice Springs. Museossa oli tällä hetkellä myös toisen 60- ja 70-luvun muotivalokuvausta uudistaneen taiteilijan, Guy Bourdinin töitä.

Pidin kovasti aulan marmorilattiasta, mutta museon kirjakauppaa ja sen valtavaa taidekirjavalikoimaa rakastin. Jos olen jonain päivänä rahoissani, ostan kaikki ne kirjat, joista olen tähän saakka vain haaveillut – ja samalla isomman kodin, jonne voin rakentaa huoneen kokoisen kirjaston. Toistaiseksi tyydyimme julisteeseen.

Kävimme pyörimässä kirppiksillä etsimässä Jarnolle liehulahkeisia farkkuja, ei vaan löytynyt vielä oikeita. Kaunis 70-luvun mokkaliivi tuli vastaan, mutta hinta oli niin suolainen, että sai jäädä kauppaan. Iso osa kirppistelyn kauneutta piilee loistavissa diileissä, jotka hykerryttävät joka kerta kun käyttää aarteitaan.

Aarteista ja loistavista diileistä puheenollen: löysin Friedrichshainin sunnuntaikirppikseltä jotain odottamatonta, nimittäin Arabian Ruska-kannun. Olen ihaillut sitä pidempään raaskimatta ostaa kannua omaksi siihen hintaan, jolla ne Helsingissä liikkuvat – nyt sain omani varsin kohtuullisella kympillä! Naurattaa vähän, että piti mennä Saksaan saakka ostamaan suomalaista keramiikkaa, mutta minkäs teet. Kirppisonni ei katso maantieteellistä sijaintia.

Damien Hirstin haiteos Soho Housen aulassa on superhieno!

Piipahdimme viinilasillisella Soho Housen terassilla, jonka aurinkovarjot ja pensaat tarjosivat suojaisan paikan ohikulkijoiden tarkkailuun. Harmi, etten tullut ottaneeksi kuvaa – syytän voi-salviapastaa, joka lumosi minut ravintolan listalla. Lounaasta ei ollut pitkä aika, joten tilasimme annoksen ihan maistelumielessä puoliksi Jarnon kanssa. Oli hyvää. Kaikki on kuulemma hyvää siellä, joten täytyy mennä toistekin.

Vierailimme myös Soho Housen katutason The Storessa, joka on yhdistelmä putiikkia, kahvilaa, kirjakauppaa ja rentoa työskentelytilaa, jossa jengi istuskeli läppäreidensä kanssa. En vaan ymmärrä miten kukaan pystyy keskittymään kaikkien niiden ärsykkeiden keskellä. Olin itse seota vintagekirjaosastolla, voi apua mitä teoksia sieltä olisi saanut vaatimattomaan kolmensadan euron hintaan! Olisin voinut kahmia myös kaikki nuo kaktukset mukaani, samoin vanhat filmikamerat, joita oli myynnissä putiikin puolella. Niiden lisäksi olisi ollut tarjolla muotia, asusteita, vinyylilevyjä ja artesaanituoksuja, joihin en uskaltanut edes katsoa.

Söimme hyvin. Berliinissä on oikeastaan vaikeaa syödä huonosti. Kävimme muutamassa ihanassa ravintolassa, joista ei ole ainuttakaan kuvaa: oli kiljuva nälkä ja sitäpaitsi juuri sellainen upottava hämärä, joka saa kaiken näyttämään kauniilta – paitsi valokuvat. Kamera jäi kassiin ja me keskityimme safkaan ja seuraan.

Sunnuntai-iltana painelimme pizzalle, terassilla tarkeni vielä myöhään illalla. Italialaiset punkkarit olivat kuulemma aikoinaan perustaneet paikan kerätessään rahoitusta ulkomaisten punkbändien tuomiseen keikoille. Hankkeessa oli selvästi onnistuttu yli odotusten, sillä suuri terassi oli viimeistä paikkaa myöten täynnä. Jälkiruoaksi jaoimme tiramisun.

Berliini oli inspiroiva itsensä, omalla rosoisella tavallaan. Rumankaunis kaupunki ottaa vastaan joka kerran yhtä helposti, kadunkulmat ja vastaantulijat tuntuvat tutulta, vaikkei olisi koskaan niitä nähnytkään. Berliini on versio tutusta maailmasta, sellainen jossa kaikki on vähän vapaampaa, kevyt tunnelma kuin aina olisi viikon päästä vappu. Ehkä se johtuu siitä, että olen ollut siellä niin usein juuri keväisin. Tai ehkä taika onkin seurassa? Ystävien kanssa vietetyn viikonlopun jälkeen on olo kuin olisi ollut pidemmälläkin lomalla – samaan aikaan virkistynyt ja väsynyt viinin äärellä istutuista illoista ja pitkistä keskusteluista.

PS. Tiedoksi teille, jotka odotatte kiihkeästi osallistumistamme lentopäästökeskusteluun: kirjoitus on tulossa kyllä, kestää vaan hetken vielä että ehdimme muiden kiireiden keskellä jäsentää ajatuksemme ymmärrettävään muotoon. Tälläisiä tekstejä ei halua huitoa vasurilla kasaan.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Be my rest, be my fantasy

Jatkan amerikkalaisten laulaja-lauluntekijä-ja-multi-instrumentalisti -linjalla: viimeksi kirjoitin Andrew Birdista, mutta palaan nyt hetkeksi vanhempaan aiheeseen. En suinkaan ole vielä päässyt yli Sufjan Stevensin kappaleista Call me by your name -elokuvan soundtrackilla, mutta välillä täytyy soittaa jotain muuta. Siis luonnollisesti Sufjanin muita kappaleita, jotten luisuisi liian kauas elokuvan raukeasta tunnelmasta. Should have known better on poiminta parin vuoden takaiselta albumilta. Sen kuunteleminen tuntuu siltä kuin heittäytyisi pumpulista tehtyyn petiin ja antaisi itsensä vajota päiväuneen.


☊ SUFJAN STEVENS – SHOULD HAVE KNOWN BETTER

Julistepoimintoja kevääseen

Kaupallisessa yhteistyössä Desenio

Kevät on otollista aikaa sisustuspuuskille, kun lisääntyvä valo paljastaa pölyiset nurkat ja epämääräisiin pinoihin unohtuneet puoliksi luetut lehdet. Tekee mieli avata kaikki ikkunat, kantaa viltit ja tyynyt ulos tuulettumaan, vaihtaa lakanat, vaihtaa kalusteiden paikkaa ja järjestää tavarat ihan eri tavoilla. Seuraavaksi luvassa pientä sisustusinspiraatiota, sillä julistekauppa Desenio pyysi minut valitsemaan suosikkini kevään julistevalikoimistaan.

Vasemmalta oikealle: Abstract Oil 4 (50x70cm), Strokes in black (50x70cm) ja Eli (30x40cm)

Taide on kiinnostanut viime aikoina tavallistakin enemmän. Se heijastui myös valintoihini, sillä löysin kaikki suosikkini taidejulistekategoriasta. Juliste ei tietenkään ole koskaan sama asia kuin aito öljyväriteos, mutta tarjoaa vaihtoehdon saada seinille väriä ja taidetunnelmaa, jos budjetti ei aitoon teokseen veny.

Olohuoneen vaaleanpunainen seinä on osoittautunut inspiroivaksi taustaksi kaikenlaisille taulu- ja tavarasommitelmille: seinustalla ei ole mitään suurta kalustetta, joten siihen on helppo nostella mitä milloinkin huvittaa (tai käyttää sitä asiakastöissä kuvaustaustana, sillä joka toinen asiakkaamme ihastuu siihen ja haluaa sen mukaan kuviin). Joskus se on ihan tyhjä, mutta useimmiten siinä on vaihtuva näyttely senhetkisiä lempiasioita ja käytössä olevia kirjoja ja esineitä. Maljakot ja kannut ovat vintagelöytöjä, kirjat divareista ja matkoilta. Kynttilä on tuotu Australiasta.

Mustavalkoiset julisteet toimivat minusta hienosti vaaleanpunaisella seinällä. Öljyväriteoksesta tehty isokokoinen juliste toisti samoja sävyjä ja rytmitti kokonaisuutta isolla tummalla pinnallaan. 

Tummaksi petsattu rottinkikärry on ostettu ystävän vintagekokoelmasta ja yksi lempiasioistani koko huoneessa: se on helppo rullata tilanteen mukaan paikasta toiseen ja toimii milloin sohvapöytänä, milloin tarjoilu- tai sivupöytänä. Sen alahyllyllä on mustassa kulhossa ystävän matkaltaan tuoma simpukkakokoelma, en kestä että hän on kerännyt ne minulle. Rottinkirahi on nettikirppislöytö, musta käsintehty maljakko 60-luvulta. Raahasimme painavan maljakon matkalaukussa Australiasta asti enkä kadu pätkääkään – se on nyt tyhjä, mutta kesän tullen ajattelin istuttaa siihen oliivipuun. Tai sitten siitä tulee astetta mahtipontisempi kukkamaljakko, jonka voi täyttää heinillä ja niittykukilla. Ah oispa jo kesä.

Lattialla Abstract Oil 3 (50x70cm), seinällä Strokes in black (50x70cm) ja Line poppies (30x40cm)

Sommittelin seinustalle toisenkin taulukokonaisuuden. Vaaleanpunaista vaaleanpunaisella – tästä yhdistelmästä on varmasti monta mielipidettä, mutta itse tykkäsin sen leikkisyydestä. Tykkään joskus viihdyttää itseäni sommitelmilla, jotka ovat vähän sinnepäin tai kaikkien tylsien sisustussääntöjen vastaisia. Sisustamisen ei tarvitse olla niin vakavaa eikä asioille tarvitse aina etsiä lopullista sijoituspaikkaa. Joskus niiden voi antaa vähän ajelehtia, nojailla sinne sun tänne ja vaihdella niiden järjestystä taas sitten kun siltä tuntuu. Sisustusta ei tarvitse tehdä kenenkään muun mieliksi, riittää kun itse tykkää – ja tietysti asuinkumppani, jos sellainen on. Onneksi Jarno suhtautuu kokeiluihini rennosti ja jopa pitää suurimmasta osasta.

Tauluja sovitellaan: tähän vai tuohon? Viisi senttiä vasemmalle! Eikun oikealle!

Pikkupöytä on samanlainen ajelehtiva jokamiesjantunen kuin rottinkinen tarjoilukärry: seilaa tilanteesta toiseen aina sen mukaan mihin milloinkin tarvitaan hiukan laskutilaa. Aiemmassa kuvassa vilahtanut 50-luvun tiikkituoli asuu meillä yleensä eteisessä, mutta tulee silloin tällöin hengailemaan muihinkin huoneisiin silloin kun tarvitsemme ylimääräisiä tuoleja. Rakastan sen mittasuhteita: se on leveä ja tukeva, mutta samaan aikaan todella siro. 50-luvulla tehtiin todella kauniita huonekaluja, tykkäämme niiden muotoilusta ja nyansseista. Meille onkin kertynyt niitä vuosien varrella melko monta.

Tykkäsin vaaleanpunaisessa öljyvärityössä erityisesti sen rikkonaisesta, epätasaisesta pinnasta. Se, että kyseessä on maalauksesta otettu valokuva, tuo siihen lisätason: pinnan kolmiulotteisuus näyttää aavistuksen epätodelliselta, tekisi mieli koskea ja varmistaa, että se on oikeasti sileä. Kaikkiin näiden kuvien julisteisiin on muuten valittu samanlaiset mustat puukehykset Desenion valikoimista. Olisi siellä vaikka mitä muitakin vaihtoehtoja, mutta tällä kertaa teki mieli tuoda simppeleillä mustilla kehyksillä sommitelmiin yhtenäisyyttä.

Mitäs tykkäätte? Kiinnostuneille vinkiksi, että koodilla stellaharasek25 saatte 25% alennuksen kaikista julisteista välillä 10. – 12. huhtikuuta (poislukien handpicked/collaboration -julisteet). Lisää inspiraatiota löytyy Instagramista tunnuksella @desenio.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Kevät levylautasella: Andrew Bird

Jarno on soittanut viime päivinä Andrew Birdin musiikkia melkein aamusta iltaan. Hänen pakkomielteissään käy joskus niin, että tulen hulluksi ja haluan heittää kaiuttimet parvekkeelta kadulle, mutta useammin niin, että minäkin rakastun. Tälläkin kertaa pakkosoitto teki tehtävänsä ja olen aivan myyty. Amerikkalainen laulaja-lauluntekijä tunnetaan myös viulistina ja yksinkertaiset jouset tuovat herkkävireiseen keitokseen omat taianomaiset mausteensa.

Tämänhetkinen suosikki: vuonna 2013 julkaistu EP I Want To See Pulaski At Night ja siltä lohkaistu lähes samanniminen kappale. Seitsemän kappaleen pituinen EP on orgaanisesti helisevä taidepläjäys, joka rakentuu täysin nimikappaleensa ympärille: muut kuusi raitaa ovat lähinnä sen seuraksi sävellettyjä instrumentaalisia alkusoittoja ja jälkinäytöksiä. Suosittelen lämpimästi esimerkiksi Patrick Wolfin ystäville, ja oikeastaan kaikille, jotka kaipaavat kevääseen jotain kevyesti soivaa, ilmavaa ja kaunista.


☊ ANDREW BIRD – PULASKI AT NIGHT

Tyttöni mun

Niitä oli yhteensä yhdeksän: neljäviikkoisia pentuja, jotka katselivat meitä silmät puoliummessa ja päästivät pieniä ääniä, jotka muistuttivat enemmän kissan miukaisua kuin mäyräkoiraa. Niille koko maailma oli uusi, ne tutustuivat siihen pieni pala kerrallaan, mönkivät toistensa päällä, kunnes nukahtivat kesken kaiken.

Valitsin Junon, koska jokin sen unisessa katseessa kertoi, että minä kuuluin sille. Sitäpaitsi sillä oli pikkuisissa tassuissaan mustat täplät, onnenlantit, sanoi kasvattaja, kun silitin niitä. Sinä oot minun onnenlantti, kuiskasin koiralle, joka mahtui melkein kokonaan kämmeneen.

Ensimmäisen yhteiskuvan minusta ja neliviikkoisesta Juno-koirasta otti Dorit.

En mennyt katsomaan pentuja yksin, meitä oli kokonainen lauma: minun lisäkseni Mikko ja ystäväpariskunta, joka haaveili koirasta, mutta aika ei ollut vielä oikea. Kaikkien aikojen itsepetos, mennä seuraksi ihan vaan katsomaan. Kolme mäyräkoiratyttöä sieltä lähti lopulta mukaan kahdeksan viikon vauhdikkaassa iässä. Juno oli itsestäänselvästi minun. Sylvia, pentueen pienin, lähti ystäviemme matkaan. Mikolta ei edes kysytty, Luna-koira valitsi hänet samalla järkähtämättömällä varmuudella, jolla valloittaa maailmaa nyt vajaa seitsemän vuotta myöhemmin.

Oli heinäkuu, joka taittui elokuuksi. Loppukesän viikot kuluivat epätodellisen lumouksen vallassa, katselimme sisarusten telmimistä ja yritimme ymmärtää, että ne olivat meidän. Vietimme porukalla aikaa puistossa, pennut nuuhkivat ruohonkorsia ja yrittivät syödä kärpäsiä. Kaksi niistä mahtui Mikon Converseen yhtäaikaa. Ne nukahtivat edelleen samanlaiseen siskoläjään kuin silloin kun näimme ne ensimmäistä kertaa.

Juno ja sisko matkalla uuteen kotiin.

Olisi kiva kertoa, että Juno sai nimensä roomalaisesta mytologiasta, jossa Juno oli naisten suojelushenki ja taivaan jumalatar. Totuus on, että Juno sai nimensä Rolandin Juno-nimisestä syntikasta. Olin asunut muusikon kanssa musiikkilaitteiden keskellä, nähnyt syntikan ensimmäisenä joka aamu kun avasin silmät ja ajatellut siitä saakka, että jos saan joskus toisen koiran, sen nimeksi tulee Juno. Rolandin Juno on muuten musiikkipiireissä yhä arvostettu klassikkosyna, että olisi se nimi voinut hullumpikin olla.

Juno ja Sylvia kymmenviikkoisina.

Juno oli perheen pienin, sillä minulla oli siihen aikaan toinenkin koira nimeltä Jarvis. Jarvis oli samalta kasvattajalta ja jopa sukua Junolle. Jarvis ei ollut aluksi kovin innoissaan uudesta tulokkaasta saati sen kahdesta sisaruksesta, jotka temmelsivät meillä yhtenään – se teeskenteli ensimmäisen kuukauden, ettei pentuja ollut olemassakaan. Ne saattoivat kiipeillä sen päällä ja roikkua naskalihampaillaan sen korvissa ja Jarvis vaan katseli ylväänä horisonttiin.

Puruluutaan heittelevä Juno ja Jarvis, jolla palaa käämi.

Myöhemmin Junosta ja Jarviksesta tuli erottamattomat. Jarvis opetti Junolle kaiken mitä tiesi leikkimisestä, herkkujen kerjäämisestä ja siitä kuinka ruoka-aikaan piti istua hipihiljaa paikoillaan, jotta ruokakuppi laskeutuisi lattialle. Se nautti aikuisen roolistaan, siitä että sai opettaa pienempää ja hölmömpää tavoille. Ja nautti se muutenkin: Jarvis oli kaikesta kroonisesti huolestunut koira, jonka elämään Juno toi iloa, tohinaa ja leikkiä. Sen pahin eroahdistus hellitti pennun myötä, sillä se ei ollut enää yksin. Jarvis myönsi Junolle erityisoikeuksia, joita kukaan muu ei ollut saanut: Juno sai koskea Jarviksen palloihin ja puruluihin, käpertyä sen kainaloon nukkumaan ja leikkiä eriskummallista leikkiä, jossa Jarvis heittäytyi selälleen, Juno otti hampaillaan sen kaulasta kiinni ja veti perässään pitkin lattiaa, kunnes osat vaihtuivat ja oli Junon vuoro maata selällään ja olla vedettävänä. Kaikilla oli hauskaa päätellen siitä, että hännät heiluivat kaiken aikaa.

Vihdoin ystävät.

Oli kamalaa tajuta, että aliarvioin Juno-koiraa sen ensimmäiset vuodet. En ehtinyt keskittyä siihen, olin niin Jarviksen pauloissa. Jarvis oli ensimmäinen koirani, superfiksu mutta supersekaisin, ongelmakoira jonka ehdoilla yritin rakentaa elämääni. Kävin toki Junon kanssa pentukoulussa, leikitin ja rapsutin, mutta se oli niin kiltti, niin helppo, se kulki mukana kaiken muun ehdoilla. Kaikki energiani meni siihen, että yritin ymmärtää mikä Jarvista vaivasi.

Vaikein päätös, jonka olen koiranomistajana joutunut tähän mennessä tekemään, oli Jarviksen antaminen pois. Se tuntui fyysisenä kipuna rintalastan alla ja puristi öisin, kun yritin nukkua. Olin niin pettynyt itseeni kun en pystynyt auttamaan sitä, kaduin kaikkia virheitä joita olin sen kanssa tehnyt, kaipasin sitä ja sen tuttua lämpöä kyljessäni. Olimme eläneet symbioosissa kuusi vuotta ja yhtäkkiä sitä ei ollut. Se sai lopulta uuden kodin ihmisiltä, joille olen edelleen kiitollinen: he antoivat sille mahdollisuuden kun kukaan muu ei siihen enää pystynyt. He myös löysivät viimein syyn, joka oli alunperin aiheuttanut ongelmakäytöksen: kroonisen selkäkivun, joka lopulta koitui Jarviksen kohtaloksi. Kipulääkkeillä Jarviksen elämästä tuli kertaheitolla parempaa, se sai elää vielä yhden onnellisen vuoden. Eräänä aamuna Jarvis heräsi halvaantuneena, sinä päivänä se nukkui pois perheensä sylissä. Kuulin siitä puhelimessa mieheltä, jonka kanssa olimme aikoinaan ottaneet Jarviksen, puhelu oli lyhyt, hän itki ja minä arvasin heti, sitten minäkään en pystynyt enää puhumaan.

Tästä on kolme vuotta enkä pysty vieläkään kirjoittamaan Jarviksesta kuivin silmin.

Viimein minulla oli aikaa tutustua koiraan, jonka kanssa jäin kahden. Aloin vasta silloin nähdä Junon kunnolla. Kesti silti kauan ennen kuin todella ymmärsin millaisen tyypin olin saanut elämääni.

Juno on maailman kiltein koira, hyvätahtoisin otus jonka olen elämässäni tavannut. Herkkä, joskus arka ja huolestunut, kuten Jarviskin oli. Se rypistää otsaansa ihan tietyllä tavalla, josta tietää että nyt epäilyttää.

Juno on Jarviksen lailla huumorintajuinen, sen kanssa on niin hauskaa. Taitaa olla mäyräkoiraominaisuus, monet ovat karvahaalarissa vipeltäviä koomikkoja. Toisin kuin monia lajitovereitaan Junoa ei kiinnosta kilpailla johtajuudesta: se on tyytyväinen paikkaansa maailmassa ja osaansa pienenä koirana, siihen että aina on syli, johon kiivetä, jos alkaa jännittää. Se on hajamielinen kuten omistajansa, ulkona sitä täytyy muistuttaa pissaamisesta, koska muuten voi unohtua. Se on myös yhtä mukavuudenhaluinen ja läheisyydenkipeä kuin minä, vietämme usein tuntikausia sykkyrällä sohvanmutkassa. Olen kirjoittanut suurimman osan tämän blogin teksteistä Juno-koira torkkuen jalkojeni välissä. Se on meidän molempien mielestä ihan parasta, paitsi silloin, kun Juno herää, haluaa huomiota ja kiipeää minun ja tietokoneen väliin katsomaan minua kahden sentin päästä silmiin.

Huolestuneet otsarypyt.

Juno ymmärtää tehtävänsä terapiakoirana, senkin se oppi Jarvikselta. Silloin kun kävin läpi hirveää eroa ja makasin kolme viikkoa sängyssä, Jarvis oli koko sen ajan kerällä polvitaipeessani ja Juno kaulakuopassani. Jarvis nukkui ja säteili matalaa maadoittavaa energiaansa, Juno heräsi välillä katselemaan minua ja lipomaan suolaa silmäkulmistani.

Juno on iloinen silloin kun minä olen iloinen, huolestunut silloin kun minä stressaan ja rentoutuu silloin kun minä nojaan taaksepäin ja nauran. Onnellisimmillaan se on silloin kun paikalla on koko sen lauma: minä ja Jarno, Luna ja Mikko. Sitten on vielä muita supersuosikki-ihmisiä, joista erityisesti Juustonaisena tunnettu henkilö saa koiran sekaisin onnesta. Kyllä, yhteisillä juustohetkillä on osuutta asiaan.

Typykkä nukkui päiväunia olkalaukussani.

Suloisinta mitä Juno tekee: heittäytyy selälleen alleni ja antautuu rapsutettavaksi, kohottaa tassunsa ja laskee sen poskelleni. Ihan kevyesti, kuin suukon. En osaa tulkita sitä miksikään muuksi kuin hellyydeksi.

Ärsyttävintä mitä Juno tekee: kiljuu isoille koirille, löytää ja syö laukkuun unohtuneet suklaat, saa raivareita postimiehelle (peiton alta kuuluu tukahtuneita mylväisyjä, voisi edes vaivautua nousemaan).

Eriskummallisin asia: kylkitaklaa muita koiria koirapuistossa. Kukaan ei tiedä miksi.

Junon kanssa on toisenlaista silloin kun se on siskonsa kanssa. Luna on aivan erilainen, monessa Junon vastakohta. Silti ne ovat parhaat ystävykset eivätkä koskaan riitele. Yhdessä niistä tulee mini gang, joka punoo suunnitelmia ja pistää niitä tohinalla täytäntöön. Silloin Juno on enemmän koira, osa laumaa johon minä en kuulu. Yhdessä Lunan kanssa ne toimittavat mystisiä koira-asioita, joista me emme tajua mitään.

Kun asuin Mikon kanssa, siskosetkin asuivat yhdessä. Nytkin niiden kodit sijaitsevat lähellä toisistaan ja ne näkevät monta kertaa viikossa. Kun me reissaamme, Juno on Lunan luona, ja silloin kun Mikolla on menoja, Luna on meillä. En tiedä ajattelevatko tai ikävöivätkö ne toisiaan silloin kun ne ovat erossa – Juno ehkä? Se ei ole koskaan aiemmin ollut perheen ainoa koira, sillä ennen kimppakotiamme ja kimppa-asumista siskonsa kanssa oli kuitenkin Jarvis. Välillä se on hämillään jäädessään kanssamme ainoaksi koiraksi Lunan kanssa vietetyn viikon tai kuukauden jälkeen, mutta tuntuu usein nauttivan siitä, että saa kerrankin ihan kaiken huomion. Ainoana koirana oleminen on selvästi vahvistanut sen persoonaa – ennen se antoi Lunalle periksi kaikessa, mutta nykyisin sillä on vahva oma tahto. Se viis veisaa, jos sisko tahtoo sen nukkumapaikan tai puruluun. Sisko on ollut asiasta hiukan närkästynyt.

Eniten maailmassa Juno rakastaa olla lähellä ja seuraavaksi eniten se rakastaa ruokaa. Ainoat pinteet, joihin Juno on itsensä saattanut, ovat liittyneet ruokaan: esimerkiksi puoleen kiloon minttusuklaata, jonka Juno on pistellyt folioineen poskeensa. Nämä operaatiot ovat aina tapahtuneet saumattomassa yhteistyössä siskon kanssa, mutta arvaan kyllä kuka niissä on ollut projektipäällikkö.

Juno on ikuisella laihdutuskuurilla, mikä olisi muuten vähän traagista, mutta onneksi se rakastaa ruokaa niin paljon, että laihismurotkin ovat sen mielestä tosi makoisat.

Rakastan sakeaa popkornin tuoksua, jota Juno levittää nukkuessaan. Nuuhkin sen tassuja kesken päiväunien senkin uhalla, että sitä ärsyttää. Eräs ihminen sanoi minulle vasta, että koirat kehräävät hyvää verkkoa nukkuessaan. Se on niin totta! Ja kun siskokset nukkuvat yhdessä, maailman ääriviivat asettuvat paikoilleen, lämpö ritisee ja leviää.

Olen niin onnellinen siitä, että Jarno on ottanut Junon omakseen. Vai meniköhän se toisinpäin? En tiedä, mutta ne retkeilevät usein kaksin, Juno on käynyt Jarnon treeniksellä paljon useammin kuin minä. Sillä on siellä oma sohva ja omat rutiinit, joista minä en tiedä mitään, niitä esitellään minulle ylpeänä silloin kun tulen joskus mukaan. Ne matkustavat yhdessä metrolla, Juno kerää kanssamatkustajilta kehuja kiiltävästä turkistaan ja hyvästä käytöksestään. Se käyttää saamaansa huomion häikäilemättömästi hyväkseen ja löytää aina sen tyypin, jolla on taskussa koiraraksuja.

Juno on aina niin iloinen kun lähdemme ulos, kipittää eteisessä luo ja puskee päätään kohti pantaa. Ulko-ovelta se kurkkaa kadulle: eihän sada? Kuivalla säällä se rakastaa tutkia maailmaa, mutta sateella meillä on sanaton sopimus siitä että tarpeet tehdään kolmen metrin päähän ulko-ovesta ja painutaan takaisin peiton alle.

Kun palaamme ulkoa, Juno heiluttaa häntää jo hississä: kohta on ruoka-aika. Häntä heiluu toiveikkaasti myös silloin kun EI ole ruoka-aika, sillä aina kannattaa kokeilla onneaan. Ovella odottaa pyyhe, häntä heiluu silloinkin kun tassuja kuivataan, Juno nostaa ne yksi kerrallaan. Kiitän, joskus saan siitä suukon. Sitten onkin jo kova kiire keittiöön, siellä koira salsaa ja sambaa koko sen ajan kun ruoka-annosta valmistellaan. Kun kuppi laskeutuu kohti lattiaa, peppu nauliintuu maahan ja häntäkin pysähtyy. Jarvis metsästää jo muilla mailla, mutta Juno muistaa yhä setänsä opit: mitä nätimmin on paikoillaan, sen nopeammin saa luvan syödä.

Joskus minusta tuntuu, että Juno annettiin minulle siksi, että ensimmäisen koirani kanssa oli niin vaikeaa.

Juno on nyt kuusivuotias, kohta seitsemän. Se on aina säteillyt ympärilleen erikoista energiaa, mutta viime aikoina se on voimistunut. Kun se katsoo minua, sillä on selvästi asiaa, jonka se haluaa minun ymmärtävän. Minusta on alkanut tuntua, että se suojelee minua. Kehrää ympärilleni hyvää verkkoa, kutoo valoa horisonttiin. Olen alkanut kuunnella.

Meillä on työmme ja ihmissuhteemme ja kiireemme, kokonainen kompleksinen elämä täynnä asioita joita ajatella, mutta koirallemme me olemme sen pienen maailman keskipiste. Hetki, jonka vietämme koiramme kanssa, on todennäköisesti sen päivän kohokohta. Siksi vietän Junon kanssa aikaa aina kun voin. Parasta on kun ei ole kiire mihinkään, ollaan vaan ja jutellaan. Juno tulee ihan lähelle, nostaa tassut rinnalleni ja kallistelee päätään kuunnellessaan. Kyselen miten sen päivä on sujunut, oliko sillä kivaa ulkona, näkikö se hiiriä? Se kertoo kaikesta ja muistuttaa lopuksi, että olisi muuten vähän nälkä.

Minä nyyhkin eroamme aina, kun lähden reissuun ja Juno pillahtaa iloitkuun aina, kun tulen takaisin.

Kukaan meistä ei tiedä paljonko yhteistä aikaa meillä on jäljellä. Se voi olla hyvin pitkä tai lyhyempi kuin arvaammekaan. Siksi kerron Junolle joka päivä kuinka hieno koira se on. Silittelen sen silkkisiä korvia, kuiskuttelen niihin salaisuuksia. Että se on lempikoirani maailmassa, kaikkein viisain ja kaunein ja rakkain. Sen korvat kohoavat, se kuuntelee niin tarkoin. Se tahtoo kuulla joka sanan ja uskoo niistä jokaisen. Sitten se painaa pään rinnalleni, joskus kaulakuoppaan. Kohta kuuluu syvä huokaus, kun sen pieni keho rentoutuu ja raukeaa. Minuutin sisällä koira on jo unessa, eikä mene enää kauaa, kun popkornin vieno tuoksu alkaa leijailla ilmassa.

Kuvat Junon ja siskosten ensimmäiseltä vuodelta

Rhye ~ Kun yöllä ei nukuta

Seuraa keskiyön kappalevinkki! Los Angelesissa vaikuttava Rhye tekee kaunista ja elektronista musiikkia, jonka tahtiin voi hengitellä öisin kun tekee mieli nukkumisen sijaan valvoa ja kirjoittaa. Olen näköjään aiemminkin fiilistellyt Rhyea täällä. Juuri nyt levylautasella: utuinen kappale, joka alkaa hitaasti ja alkaa salavaivihkaa keinahdella. Tekee yöstä pehmeärajaisen, sellaisen johon voi sulautua. Saattaa sopia aamuunkin, kertokaa te kun heräätte.

Smokin’ Aceshttps://www.youtube.com/watch?v=YVyhCvXc-a4&width=700
☊ RHYE – TASTE

Kokemuksia Yogaiasta

Kaupallisessa yhteistyössä Yogaia ja Asennemedia

Kun matkustaa paljon työnsä puolesta, arkirytmien ylläpitämisestä tulee haastavaa. Juuri kun on päässyt matkan jälkeen takaisin kiinni jotakuinkin järjellisiin uni-, ruokailu- ja treenirytmeihin, ne katkeavat taas seuraavaan reissuun. Ylivoimaisesti eniten meillä on kärsinyt liikkuminen. Aloitimme viime syksynä astangajoogan, mutta punavuorelaiselle joogastudiolle on vaikea päästä maanantaisin ja keskiviikkoisin kello viisi, jos sattuu olemaan Meksikossa tai Marokossa tai matkalla Jaava-saaren läpi Jakartaan. Aina voisi joogata ominpäin, mutta minä kyllä tarvitsen tuttuihinkin liikkeisiin ohjaajan, joka sanoo mitä tehdä ja muistuttaa oikeaoppisista tekniikoista. Muuten en yksinkertaisesti saa aikaiseksi muutamaa hassua aurinkotervehdystä enempää, tai turhaudun siihen, etten muista liikesarjoja.

Liikkumisemme on ollut viime aikoina melko maltillista, korkeintaan pari kertaa viikossa, mutta treenitauot tuntuvat tälläkin rytmillä kehossa yllättävän nopeasti nuutumisena, lysähtäneenä ryhtinä ja jäykkyytenä. Olo on niin paljon parempi ja energisempi, jos jaksaa liikkua sen muutaman kerran viikossa, tai vaikka parinkymmenen minuutin verran joka toinen päivä! Se on niin lyhyt aika, mutta uni on syvempää, ajatukset kirkkaammat ja keho tuntuu kevyemmältä ja notkeammalta. Vaikka kuinka tekisi välillä pitkän työpäivän jälkeen mieli unohtua peiton alle syömään sipsejä, kyllä se vaan on niin, että ihminen on tarkoitettu liikkumaan (ja treenin jälkeen voi sitten syödä niitä sipsejä, jos tuntuu yhä siltä).

Yhteistyö Yogaian kanssa tuli hyvään saumaan, sillä reissuja on ollut viime aikoina aika paljon eikä meitä ole nähty joogastudiolla viime kuukausina kuin satunnaisesti. Nettijooga voi olla ratkaisu moneen muuhunkin tilanteeseen, jossa on vaikeaa pitää kiinni säännöllisillä tunneilla käymisestä: lapsiperheen ruuhkainen arki, haastavat työrytmit, pitkät etäisyydet joogastudioille tai ihan vaan se, että ryhmäliikunta ei tunnu omalta jutulta tai kolea keli ei inspiroi lähtemään ulos.

Yogaia on suomalainen konsepti, joka on sittemmin menestynyt myös kansainvälisesti. En ihmettele yhtään: maailman ensimmäinen nettijoogastudio tuo joogan ihmisten olohuoneeseen (tai hotellihuoneisiin!) jossa tallennettuja tunteja voi katsoa milloin vaan itselle parhaiten sopii. Toisin kuin monet myöhemmin aloittaneet kilpailijansa, Yogaia tarjoaa tunteja myös suorina lähetyksinä: livetunnille voi osallistua tietokoneen kamera päällä tai ilman kameraa. Jos napsautat tietokoneen kameran päälle, ohjaaja näkee sinut ja voi opastaa tunnin aikana. Ihan mahtavaa mihin kaikkeen teknologiaa on hoksattu nykypäivänä hyödyntää.

Seuraavaksi meidän huomioita ja kokemuksia. Kuvat on otettu pari viikkoa sitten Marokossa ja niissä joogailee vain toinen meistä – minä sain reissussa flunssan, joten keskityin treenaamiseen sijaan minttuteehen ja kuvaamiseen.

✖ Yogaian avulla on helppo ryhtyä treenaamaan. Ei tarvitse pakata treenikamoja tai lähteä mihinkään, ei tarvitse aikatauluttaa päivää tiettyyn ajankohtaan sidotun tunnin ympärille eikä tarvitse varata aikaa muuhun kuin itse treeniin. Riittää että avaa tietokoneen ja valitsee sopivan tunnin, olipa sitten kotonaan, hotellihuoneessa tai airbnb-asunnon terassilla. Tämän helpompaa liikkumista ei taida ollakaan.

✖ Koti- tai hotellihuonejoogaan ei tarvita kummoisiakaan varusteita. Jooga- tai jumppamatto on hyvä olla, mutta ilmankin tarvittaessa pärjää, matto vaan alle. Joogaaminen onnistuu vaikka yöpaidassa tai uimahousuissa, mutta minusta on tosin ihana vetää päälle joogatrikoot ja toppi, koska siitä tulee hyvä fiilis ennen kuin on edes aloittanut.

✖ Yogaiasta löytyy erilaisia joogaharjoituksia astangajoogasta yin joogaan, mutta on siellä muutakin joogan harrastajaa mahdollisesti kiinnostavaa: hengitysharjoituksia, mediaatiota, mindfulnessia. Niiden lisäksi valikoimissa on myös ihan muunlaisia tunteja, kuten keppijumppaa, kahvakuulaharjoituksia ja kehonhuoltotunteja. Valikoiman laajuus yllätti ja myös innosti, kun huomasimme kuinka helppoa on päästä kokeilemaan kaikkea itselle uutta.

✖ Olemme molemmat tykänneet tehokkaista venyttelytunneista, jotka saavat energiat liikkeelle. Venyttelytuntejakin on monenlaisia: toiset ovat enemmän relaxing ja sopivat tosi hyvin esimerkiksi nukkumaanmenon yhteyteen. Ihanaa, kun jälkeenpäin ei tarvitse vetää enää ulkokamppeita päälle ja lähteä tarpomaan räntäsateen läpi kotiin, vaan voi sujahtaa suoraan sänkyyn.

✖ Tunteja löytyy ihan joka fiilikseen ja tilanteeseen, kymmenen minuutin meditaatioharjoituksista ja vartin pikatreeneistä 75 minuutin joogatuntiin. Vaikka aika olisi kortilla, nopean treenin tekemiseen ei oikeasti mene kuin viisitoista minuuttia. Tunteja voi myös yhdistellä sopiviksi kokonaisuuksiksi: Jarno on esimerkiksi yhdistänyt nopean korkeasykkeisen treenin kymmenen minuutin rentoutusharjoitukseen. Valikoimissa on myös tunteja, jotka keskittyvät johonkin tiettyyn teemaan, esimerkiksi selän treenaamiseen tai käsiseisontatekniikan hiomiseen.

✖ Uusia tunteja tulee jatkuvasti, joten ne eivät takuulla lopu kesken, vaikka liikkuisit joka päivä. Kaikki tunnit ovat nauhoitettuja livetunteja, joihin on voinut osallistua myös reaaliaikaisesti. Kukin tunti pysyy valikoimissa 30 päivää, mutta jos merkitset tunnin suosikiksi, se säilyy profiilissasi pidempään.

✖ Sivusto on kokonaisuudessaan selkeä ja helppokäyttöinen. Mitä enemmän sivustoa käyttää sen tutummaksi se tulee, kun tietää jo vähän mitä hakee. Sopivan tunnin valitseminen on aloittelijallekin helppoa filttereillä, joilla voi valita toivomansa vaativuustason, sopivan treenin keston ja sen haluaako esimerkiksi jotain energisoivaa vai rentouttavaa. Voi myös valita ohjauksen suomeksi tai englanniksi, ja sen jälkeen ohjaajan.

✖ Vaativuustasot helpottavat itselle sopivien treenien valintaa. Taso 1 on aloittelijoille. Taso 2 on aiempaa kokemusta omaaville ja tunnin aikana harjoitellaan myös haastavampia liikkeitä, kuten taaksetaivutuksia. Taso 3 on edistyneille ja tunnin aikana tehdään haastavia liikkeitä. Me olemme kokeilleet pääasiassa ykkös- ja kakkostason tunteja, Jarno enemmän jälkimmäisiä, sillä hän on meistä se liikunnallisesti lahjakas ja minä se tumpelo, joka opettelee yhä tätä taianomaista taitolajia nimeltä kehonhallinta – ja kiitos joogan, kehittyy kyllä!

✖ Paras tapa löytää itselle mieluisia tunteja on kokeilla rohkeasti: nettijoogassa se on helppoa, sillä tuntia ei tarvitse kärvistellä loppuun, jos sisältö ei miellytäkään – senkus napsautat päälle seuraavan. Jos löydät ohjaajan, josta pidät, ohjaajan kaikki tunnit saa kätevästi esiin valikosta. Hyväksi osoittautuneet tunnit voi lisätä omiin suosikkeihin, jolloin niihin on helppo palata uudestaan niin kauan kuin ne pysyvät valikoimassa.

✖ Jos on ensimmäistä kertaa kokeilemassa joogaa, suosittelemme lämpimästi livetunteja, joissa saa ohjaajalta henkilökohtaista opetusta. Nauhoitetut tunnit sopivat mielestämme erityisen hyvin liikkujille, joilla on edes vähän kokemusta ohjatusta joogasta. Jos on päässyt harjoittelemaan oikeita tekniikoita opettajan kanssa, on todennäköisesti jotain tuntumaa siihen miten hyvin oma keho taipuu liikkeisiin ja millaisiin asioihin pitää kiinnittää huomiota.

✖ Ohjaajat ovat meidän kokemusten perusteella ammattilaisia, joiden opetus on hyvää ja selkeää. Myös englanninkielisestä ohjauksesta on helppo pysyä perässä, vaikka kaikki termit eivät olekaan tuttuja. Tallenteista näkee, että ne on tehty livetunneista: ohjaajat tervehtivät ja tsemppaavat osallistujia. Siitä tulee hauska fiilis, että täällä me tyypit vaan treenataan ympäri maailmaa samojen ohjeiden tahtiin. Tunnit voi jälkeenpäin myös pisteyttää ja jättää ohjaajalle halutessaan kommentin.

✖ Yogaia toimii myös mobiilissa. Sitä emme olekaan vielä testanneet, koska reissaamme aina läppärin kanssa. iPad olisi varmaan koon puolesta ihanteellisempi kuin puhelin, mutta toisaalta, suurin osa ohjeista tulee otettua vastaan kuunneltuna eikä ruutua niin hirveästi vilkuile, joten ei sen ehkä niin väliä, vaikka ruutu olisi pieni.

✖ Yogaian kuukausimaksu on 19,95€, jos maksaa kuukauden kerrallaan eikä halua sitoutua sen pidemmiksi ajaksi kerralla. Halvimmillaan se on 9,95€/kk, jos palvelun tilaa vuodeksi. Yhden kahvilavisiitin hinnalla saa siis kuukauden treenit, ei hullumpaa. Kunpa tämä olisi ollut olemassa silloin vuosia sitten kun tein niin pitkää työpäivää, ettei sen jälkeen ollut mitään mahdollisuuksia ehtiä mihinkään joogatunnille.

Kiinnostaako, tai oletteko jo testanneet? Jos, mitä tykkäsitte?

Loppuun lukijaetu! Jos liityt Yogaian jäseneksi nyt, saat koodilla NOTES2018 ensimmäisen kuukauden ilmaiseksi. Ensimmäinen kuukausi on siis ilmainen ja sen jälkeen jäsenyys jatkuu automaattisesti hintaan 19,99 eur/kk, jos et erikseen peruuta sitä. Tilauksen voi peruuttaa milloin vaan, tai vaihtaa sen pidempikestoiseen, edullisempaan jäsenyyteen, jossa on laskutus 3 tai 12 kuukauden välein. Etu on voimassa kaikille uusille jäsenille huhtikuun loppuun asti. Tarjoukseen voi tarttua tästä. Liikkumisen iloa!

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Huhtikuun ensimmäinen

Pääsiäinen on aina ollut pyhien kummajainen. Se tulee takavasemmalta, on jo täällä ennen kuin ehdin suunnitella yhtään mitään sen varalle. Ihmiset vaan häipyvät työpaikoiltaan kun minä vielä yritän soitella niille työasioista, on kuulemma kiirastorstai ja kiire mökille, Leville, mummolaan. Häkeltyneenä seuraan somesta kuinka perheet hiihtävät jäällä, valmistelevat pääsiäisillallisia ja syövät suklaamunia. Kadulla kävelee vastaan pikkunoidiksi pukeutuneita lapsia, virpomisenkin olen unohtanut.

Ainoa pääsiäisperinne, josta pidän joka vuosi kiinni, on pajunkissat. Haen ne kukkakaupasta tien toiselta puolelta, valitsen niille kauneimman maljakon. Annan niiden paistatella päivää ikkunalaudalla, saatan ohimennessäni hipaista. Pajunkissa on minusta yksi suomen kielen kauneimmista sanoista, niin viaton ja pehmeä, vähän pörröinen. Hiukan uninen kuin silmänsä juuri aukaissut kissanpentu, joka naukuu ilman ääntä.

Kun kannoin pajunkissat kotiin, muistin yhtäkkiä kuinka istuin veljeni kanssa tahmein sormin liimaamassa pajunoksiin värikkäitä höyheniä. Tornionjokilaakson kevät näytti paljon enemmän talvelta kuin kevät Helsingissä, mutta aurinko sai hanget hohtamaan epätodellisen valkeina, kun kävelimme nenät mustattuina pihatietä alas Rantatielle. Emme ymmärtäneet virpomisesta yhtään mitään emmekä osanneet kunnolla vielä kieltäkään, mutta olimme opetelleet suomenkielisen lorun, koska ilmainen suklaa kiinnosti.

Parasta pääsiäisessä on sen rooli kahden vuodenajan välissä:  kun pääsiäinen päättyy, pitkä ja pimeä talvi on virallisesti ohi. Vaikka kevättä on odottanut vuodenvaihteesta saakka, sen ensimmäiset merkit tulevat silti vähän varkain. Yhtäkkiä päivät ovat venähtäneet pitkiksi ja valoisiksi, valot täytyy sytyttää vasta illalla. Kadut ovat sulat, aurinko saa posket hohkamaan. Tulevasta kesästä uskaltaa jo uneksia: tuntuu vihdoin mahdolliselta, että jonain aamuna tämä routa on sulanut, viimeinenkin jääriite kadonnut lammikoiden päältä ja ulos voi lähteä talvitakin sijaan pelkässä t-paidassa. Sandaaleita tai kesämekkoja en vielä ajattele, t-paitahaave on tarpeeksi, huhtikuun ensimmäiseen sunnuntaihin sopivankokoinen unelma.

Pääsiäisillallisen virkaa toimitti kulhollinen lohta, avokadoa ja lehtikaalta. Emme olleet valmistaneet sitä aiemmin itse enkä oikeastaan tiedä miksi, oli superhelppoa ja hyvää. Minä tein lohelle marinadin limestä, soijasta ja chilistä, Jarno paahtoi seesaminsiemenet. Koirat istuivat keittiön pöydän alla odottamassa omaa pääsiäisillallistaan: kun meillä on kalaa, ne tietävät saavansa nahan ja alkavat odottaa sitä heti kun kala avataan kääreistään.

Meillä ei ollut suklaamunia, en oikeastaan ajatellut koko asiaa, mutta sitten muistin pashan! Hämmentävän pääsiäisherkun, joka on kuitenkin niin paljon vähemmän hämmentävä kuin mämmi. Ostin toiveikkaana purkillisen ja katoin sen itselleni pitkänperjantain aamiaiseksi (Jarno katseli pashaa epäluuloisena ja pysyi leipälinjallaan). Oli sopivasti sitruunaista eli maistui, mutta järkytyin hiukan siitä, että kaikin puolin hyvä rahkaherkku oli pilattu rusinoilla ja kuivatuilla hedelmillä. Ensi vuonna teen itse juuri sellaista kuin haluan, ehkä siitä voi tulla toinen pääsiäisperinteeni pajunkissojen ohella.

Hullua, että alkuvuoden kylmät kuukaudet on selätetty ja ihan kohta on toukokuu. Se maaginen hetki, kun kaupungin puistot pelmahtavat kukkaan, koko kesä on vasta alussa ja mitä tahansa voi tapahtua. Enää hetki, muutama hassu viikko. Nautitaan tästä odotuksesta, lisääntyvästä valosta, siitä että joka päivä on ihan vähän lämpimämpää.

Miten teidän pääsiäinen on mennyt?

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA