Yearly Archives: 2018

Stella Harasek ~

5 x vaatekaapin lempparit

12

Olen viime vuosina koittanut opetella keskittymään niihin asioihin, jotka löytyvät jo kaapistani sen sijaan, että haaveilisin uusista hankinnoista. Harjoittelu kannattaa: siitä on tullut koko ajan helpompaa! Asiaa auttaa se, että olen tullut jatkuvasti kriittisemmäksi sen suhteen millaisia asioita päästän kaappiini. Okei, tuo kuulostaa siltä että pukeudun nykyisin pelkkiin minimalistiin pellavakaapuihin – ei sentään. Tyyli on sama kuin ennenkin, mutta olen vaan huomannut, että kannattaa mieluummin omistaa viisi aivan ihanaa mekkoa kuin viisitoista ihan-kivaa. Vähemmän, mutta parempaa. Olen tainnut huutaa tuota koko blogini historian ajan, mutta tuntuu, että olen alkanut vasta viime aikoina oivaltaa mitä kaikkea se oikein tarkoittaa.

Seuraa katsaus tämän hetken suosikkiasioihini. Tämä teksti on osa Vaatevallankumousta, jonka yhtenä tavoitteena on vähentää kulutusta kannustamalla meitä kiintymään vaatteisiin, jotka jo omistamme, ja pitämään niistä huolta, jotta ne kestäisivät mahdollisimman kauan.

Olen näistä kengistä niin onnellinen! Olen haaveillut Chloen niittinilkkureista viimeiset viisi vuotta ja käynyt kuola valuen sovittelemassa niitä, mutta minun ja nilkkureiden onnellisen loppuelämän välissä oli yli tonnin hintalappu. Vaikka tilillä olisi lojunut ylimääräinen tonni, en olisi sijoittanut sitä kenkiin, oma kipurajani kulkee jossain paljon paljon matalammalla. Päätin, että ostan kengät, jos löydän ne joskus käytettynä alle 250 eurolla – ja lopulta se ihme tapahtui. En etsinyt niitä mitenkään aktiivisesti, yksi päivä ne vaan ne osuivat eteen juuri oikeassa koossa, kun tuttu tyyliniekka oli päättänyt luopua omistaan. AAAAH! Kannatti odottaa: lesti istuu täydellisesti, niissä jaksaa painella pitkiäkin päiviä ja ne näyttävät törkeän hyvältä ihan kaikkien vaatteideni kanssa. Tykkään myös ajatuksesta, että nilkkurit ovat nähneet paljon elämää ennen minua ja paljon kilometrejä on vielä edessä, kun vaan pidän niistä huolta.

Rakastan tätä villahuivia. Johonkin persikan ja vaaleanpunaisen välimaastoon putoava sävy tuo kasvoille hehkua ihan eri tavalla kuin lempivärini musta tai melkein-musta-harmaa. Tykkään yhdistää huivin kokomustiin asuihin: ne näyttäisivät tähän aikaan vuodesta muutoin vähän ankeilta, mutta muhkea, puuterinen huivi tuo niihin tuulahduksen kesää.

Se on tietysti myös superkäytännöllinen, tarpeeksi tiheä lämmittääkseen kylmällä, mutta riittävän ohut lähteäkseen mukaan vaikka Ranskan lomalle. Ekologisesti ja eettisesti valmistettu luottohuivi kulkeekin usein mukana reissussa. Sain sen viime vuonna Korkeavuorenkadun Tikausta ja tiesin jo silloin miten mahtava se on, koska omistan sen myös mustana. Suomessa tarvitsee huiveja ympäri vuoden, joten molemmille riittää käyttöä.

Korut eivät teknisesti ottaen ole vaatekaapissa, mutta ei takerruta nyt sivuseikkoihin. Käsintehty ruusukvartsisormus on Santorinilta tuotu matkamuisto muutaman vuoden takaa. Se on (ei enää niin) salainen taikasormus, joka suojelee huonoilta päiviltä. Käytän sitä välillä ihan joka päivä – ehkä sellaisina viikkoina, kun huonoille päiville on erityisen kohonnut riski – ja sitten se saa ladata energiaa hetken, kunnes löydän sen uudestaan. Teen samaa myös vaatteille ja kengille, nostan kaapista esiin tiettyjä juttuja joita saatan käyttää monta viikkoa, kunnes poimin esiin seuraavat ja annan edellisten levätä.

Filippa K:n musta pikkulaukku on kuulunut vakiovarusteisiini viimeiset kahdeksan tai yhdeksän vuotta, joten uskalsin luottaa siihen, että toisellekin riittäisi käyttöä. Ostin konjakinruskean version viime syksynä ja olen tykännyt siitä yhtä paljon kuin mustastakin. Käytän jompaakumpaa joka päivä, siis oikeasti ihan joka päivä kun käyn koiran kanssa ulkona tai kaupassa tai palaverissa, jonne ei tarvitse viedä tietokonetta mukaan. Malli on tarpeeksi simppeli toimiakseen kaikkiin tilanteisiin ja asuihin, nahka on pehmeää ja koko on täydellinen, siihen mahtuu kaikki tarvittava eikä yhtään enempää.

Kevään käyttökelpoisin vaatekappale on ehdottomasti musta kukkamekko, jonka sain Dotsista viime vuoden puolella. Olen käyttänyt sitä niin paksun takin alla Helsingissä kuin sandaalien kanssa reissussa. Tarpeeksi rento arkeen, helppo asustaa kemuihin. Huomaan tarttuvani tähän aina kun en tiedä mitä pukisin päälle, ja se on aina hyvä valinta. Olisipa kaikki elämässä yhtä yksinkertaista ja helppoa kuin tämän mekon kanssa.

Hän ei ole lempivaate, vaan lempikoira.

Tänään tulee kuluneeksi tasan viisi vuotta sitten, kun vaatetehdas romahti Bangladeshissa ja 1138 ihmistä kuoli. Tragediasta syntyi Vaatevallankumous, englanniksi Fashion Revolution, joka järjestetään yhä vuosittain, jotta vaateteollisuudesta tulisi vastuullisempi ja läpinäkyvämpi. Sitä tarvitaan kipeästi yhä: suurin osa tuoreista onnettomuuksista ei kantaudu meidän korviin asti, mutta pelkästään Bangladeshissa kuoli viime vuonna 426 ihmistä yli 300 tehdasonnettomuudessa.

Ympäristömme kannalta vielä suurempi ongelma on, että vaateteollisuus käyttää hurjat määrät vettä, energiaa ja maapinta-alaa, mutta silti suurin osa vaatteistamme päätyy kaatopaikalle aivan liian nopeasti. Parasta mitä voimme tehdä on kuluttaa fiksummin: ostaa vähemmän, mutta parempilaatuisia vaatteita, vastustaa kertakäyttömuotia ja turhia heräteostoksia, jotka jäävät kaapin perälle. Kaikkein tärkeintä on sitoutua niihin vaatteisiin, jotka meillä on: käyttää niitä, rakastaa niitä ja pitää niistä hyvää huolta.

Vaatevallankumousta vietetään tällä viikolla ja kampanja järjestetään yhtä aikaa yli sadassa maassa – kurkkaa täältä miten voit olla mukana.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Jarno Jussila ~

Keneen sinä luotat?

6

Kaupallisessa yhteistyössä FOX Suomi

Arki sai viime viikolla kummallisen käänteen. Sain soiton tuntemattomasta numerosta ja minut kutsuttiin tapaamiseen, jonka luonnetta ei tarkemmin määritelty. Kun saavuin paikalle, minut ohjattiin kellariin hämärään kuulusteluhuoneeseen. Yhtäkkiä löysin itseni kytkettynä valheenpaljastuskojeeseen, vastaamasta kysymyksiin joita minulle esitettiin. En saanut muita ohjeita kuin vastata mahdollisimman lyhyesti ja rehellisesti. Sydän löi varmaan kahtasataa, sillä tilanne oli todella jännittävä. Eihän minulla ollut mitään salattavaa, mutta jos olisikin, siinä tilanteessa olisin takuulla kertonut heille ihan kaiken. Tiesin, että olin se mies, jonka he olivat sinne pyytäneet, mutta en se, jota he etsivät.

Kyse oli tv-kanava Foxin kuvauksista. Minut pyydettiin mukaan uuden tv-sarjan lanseerauskampanjaan, jossa kuvattiin viittä eri ihmistä kuulustelutilanteessa. Sain tietää hyvin vähän kuvausten sisällöstä etukäteen, sillä tarkoitus oli saada mahdollisimman autenttiset reaktiot. Se onnistui: takaraivossa jyskytti jännitys kysymysten sarjatulessa. Tilanne tuntui yllättävän todelliselta. Tiesin tietysti etten ole syyllistynyt rikoksiin ja tilanne on muutenkin lavastettu, mutta se oli silti piinaavaa. Kasper Strömman muuten päätyi samaan kuulusteluhuoneeseen – katso alta kooste kaikkien kuulusteluista. Aivan mahtava projekti!

Jos tulit kateelliseksi tästä julisteesta, ei hätää – voit tehdä oman Deep Staten sivuilla.

Tänään klo 22:00 kannattaa olla television äärellä, sillä brittiläinen toimintasarja Deep State on illalla Suomen ensi-illassa. Sarja on todentuntuinen sekoitus faktaa ja fiktiota poliittisen toimintajännärin muodossa. Tarina kertoo ex-vakoojasta, joka palaa kentälle poikansa kuoleman. Tilanne eskaloituu nopeasti Lähi-itään salaisen tiedustelusodan ja salaliittojen tiimellykseen. Deep State tutkii mailmaa, jossa sota on kaupankäyntiä muilla keinoilla kuin rahalla. Luvassa siis nopeita juonenkäänteitä ja räjähtävää toimintaa parhaimmillaan.

Stella Harasek ~

Voiko virtaa olla liikaa?

20

Olen kärsinyt kroonisesta väsymyksestä siitä saakka kun aloitin viisivuotiaana koulun ja opin, etten ole aamuihminen. No, ehkä silloin se oli vielä unisuutta. Väsymykseksi se muuttui teinivuosina, kun päätin alkaa elää neljää elämää yhtäaikaa ja sen seurauksena lopetin nukkumisen. Ei varsinaisesti auttanut asiaa, että Australian valo oli muuttunut pohjoisen kaamokseksi. Mutta työelämään siirtyminen se vasta oli ojasta allikkoon kompastumista naama edellä! Viimeiset viisitoista vuotta on väsyttänyt ihan jokaisena valveillaolohetkenä siihen pisteeseen saakka, etten ole enää muistanut miltä tuntuisi olla ei-väsynyt. Olla esimerkiksi energinen. Tai edes vaikka perusvirkeä.

Siksi onkin kestänyt hetken hoksata, että nyt on jotain kummaa meneillään. Oireet ovat olleet outoja. Ei ole tehnyt mieli kiroilla aamuisin kun herätyskello soi. En ole tarvinnut neljää kuppia kahvia ennen kuin olen kyennyt avaamaan sähköpostin. Olen saanut tehtyä tunnissa sellaiset työt, joihin on aiemmin kulunut kolme. Hoidettavat asiat eivät ole tuntuneet hirvittävän vakavilta tai vaikeilta, ne ovat ihan vaan asioita. Iltaisin on tehnyt mieli lähteä kävelylle sen sijaan, että rojahdan sohvalle ja nukahdan. Ja sitten kun on alkanut väsyttää, se on ollut tervettä väsymystä, sellaista väsymystä joka ihmisen valtaa kun on touhunut paljon kaikenlaista ja kuuluukin käydä levolle. Ei jatkuvaa horkkaa ja horrosta, josta ei herää kunnolla koko päivänä.

Uskaltaako sen sanoa ääneen, ettei taika katoa? Otan riskin. Nimittäin, minulla on ENERGIAA! En ole enää koko ajan kuolettavan väsynyt! Jaksan tehdä, tarttua toimeen, pistää tuulemaan! Laadin suunnitelmia ja listoja, luonnostelen tekstejä, kirjaan ideoita muistiin ja järjestelen niistä päässäni kokonaisuuksia. Tekee mieli tanssia ja loikkia, Jarnon suureksi huvitukseksi olen vähän loikkinutkin. Eikä se ole vain yksittäinen virtapiikki, koska tätä on jatkunut nyt monta viikkoa, ehkä jo kuukauden tai kaksi. Kaikesta puuttuu semmonen kummallinen sumu, jonka keskellä olen kellunut niin kauan kuin muistan.

Voiko se olla vaan tämä kevät? Yleensä olen tosin ollut keväisinkin väsynyt (vaikka toki paremmalla tuulella kuin talvisin). Ehkä se johtuu kaikista vitamiineista ja marjoista, joita olen alkanut hotkia? Olen toki niitä syönyt silloin tällöin aiemminkin. Osittain se liittyy ihan varmasti siihen, että olen ainakin toistaiseksi, kop kop, päässyt eroon jatkuvista vatsakivuistani. En ole tätä ennen edes tajunnut miten paljon jatkuva kipu voi lamaannuttaa ja uuvuttaa ihmistä.

Vähän jännittää voiko tämä ihana ja ihmeellinen tunne kadota taas sinne mistä tulikin, mutta koitan ruokkia sitä kaikella hyvällä: yöunilla, ulkoilmalla, ravitsevilla aamiaisilla. Viime viikkoina olemme nimittäin alkaneet harjoitella täydellisen uppomunan tekoa – tätä virtaa kun näköjään piisaa heti aamusta. Työnjako on selvä: Jarno pyörittää etikkaa kiehuvaan veteen ja minä loikkelehdin ympäri keittiötä.

Ihanaa alkuviikkoa, ihmiset! Paljon asiaa luvassa tälläkin viikolla.

Stella Harasek ~

Testissä turvallisempi rusketus

12

Kaupallisessa yhteistyössä Swiss Clinic ja Asennemedia

Olen helposti ruskettuvaa sorttia. Australiassa paistetta piisasi, leikin lapsena päivät pitkät auringossa ja näytin pieneltä (joskin epäilyttävän vaaleatukkaiselta) intiaanilta. Sen jälkeen kun muutin Suomeen aurinkopäiviä on ollut tarjolla huomattavasti vähemmän, joten olen ottanut pilvettömistä kesäpäivistä kaiken irti ja imenyt itseeni joka mahdollisen auringonsäteen. En ikävöi lapsuuteni pavunruskeaa lookia, mutta terve rusketus miellyttää silmää yhä ja näytän omasta mielestäni paljon paremmalta sopivasti päivettyneenä. Tunnen paljon ihmisiä, joita valkea iho pukee, mutta en kuulu heihin – silloin kun olen kalpeimmillani, jengi kyselee olenko tulossa kipeäksi. Kiva!

Nautin pitkään auringosta miettimättä yhtään sen haittoja, mutta kolmekymppisenä valkeni, että huolettomat auringonottohetkeni johtavat ennemmin tai myöhemmin ihon ennenaikaiseen vanhenemiseen, puhumattakaan muista paljon vakavimmista riskeistä. Sen jälkeen aloin vihdoin lotrata aurinkovoiteiden kanssa. Suojaan kasvojani pahimmalta paahteelta isoilla hatuilla ja pysyttelen varjossa päivän kuumimpien tuntien aikana – paitsi silloin kun en maltakaan. Kismittää vältellä aurinkoa! Se on tietysti järkiratkaisu, mutta haluaisin olla yhtä hehkuva ja ruskettunut kuin pahimpina aurinkoaddiktin aikoinani.

No miksi en ole aiemmin turvautunut itseruskettavaan? Monia olen vuosien varrella kokeillut, mutta en ole löytänyt tuotetta, joka ei haise pahalta, tahraa lakanoitani tai tee minusta oranssia. Päätin kuitenkin antaa mahdollisuuden Swiss Clinicin uudelle Self-Tanning Treatmentille. Olen ensinnäkin tykännyt muistakin merkin ihonhoitotuotteista, joita olen testannut viimeisen parin vuoden aikana, ne ovat laadukkaita, luotettavia ja toimivia. Toisekseen lopputuloksen luvataan olevan a) luonnollinen b) asteittain syvenevä ja c) pysyvän siinä mihin se on tarkoitettu eli kasvojen ihossa tyynyliinan sijaan.

Kaksivaiheiseen rusketushoitoon kuuluu kaksi erilaista tuotetta: Self-Tan Drops ja Self-Tan Pads. Tuotteet eivät sisällä alkoholia tai parabenejä.  

Tippoja käytetään aamuisin joko sellaisenaan tai sekoitettuna kosteusvoiteeseen tai aurinkosuojatuotteeseen. Pari tippaa ihanantuoksuista öljyä levitetään kasvojen ja kaulan iholle huolellisen puhdistuksen ja kuorinnan jälkeen, ja vaikutukset ovat välittömät: öljy tuo kasvoille tasaisen, luonnollisen hehkun. Päivetyksen syvyyttä voi säätää itse: parilla tipalla saa kevyen sävyn, 4-5 tipalla syvemmän rusketuksen. Öljyn sisältämä e-vitamiini hoitaa ja kosteuttaa, ja erythrulose tekee ihonsävystä tasaisemman.

Self-Tan Pads -lappuja käytetään taas iltaisin sen jälkeen kun kasvot on puhdistettu. Lappuihin uutettu kukuisiemenöljy ja kaktuksenkukkauute suojaavat ja rauhoittavat ihoa ja ehkäisevät vanhenemisen merkkejä. Ihonsävy syvenee yön aikana täydelliseksi päivetykseksi.

Rutiinia noudetaan, kunnes päivetys on toivotunlainen. Sen jälkeen lopputulosta ylläpidetään käyttämällä tuotteita tarpeen mukaan pari kertaa viikossa. Päivetys haalistuu iholta tasaisesti ilman läikkiä noin viikossa.

Käytin itse tippoja sekoitettuna Swiss Clinicin hyaluronihappoja sisältävään Day Cream-päivävoiteeseen. Minulla oli talven reissuilta aavistus päivetystä vielä jäljellä, joten pudotin voiteen sekaan vain kaksi tippaa kullanruskeaa öljyä. Levittäminen oli todella helppoa, voiteeseen sekoitettu öljy imeytyi tasaisesti. Illalla sivelin kasvot ja kaulan läpi vielä rusketuslapulla, joka tuntui kasvovedeltä ja jätti ihon kosteutetuksi ja raikkaaksi. Olin varustautunut jatkamaan hoitoa muutaman päivän ajan saadakseni kauniin, terveen hehkun, mutta lopputulos näytti tältä jo seuraavana päivänä:

Made in the shade.

TYK-KÄÄN! Lopputulos on luonnollinen eikä taita tippaakaan oranssiin, vaan vastaa sävyä, jollaiseksi ihoni päivettyy auringossa – eikä vaaleanpunaisessa tyynyliinassa näkynyt muuten pienintäkään tahraa. Hoito on helppo ja vaivaton, tuotteiden tuoksu on mieto ja miellyttävä ja omaan makuuni sopiva kaunis päivetys syntyi ihan supernopeasti, joten en keksi oikeastaan ainuttakaan syytä mennä enää paahtamaan ihoani aurinkoon. Tänä kesänä ajattelin siis heilua tyytyväisenä hatuissani ja suojakertoimissani – ja ehkä nyt maltan pysytellä polttavimpina tunteita suosiolla siellä varjossa.

Jos tekee mieli kokeilla, koodilla STELLATAN15 saa nyt 15% alennuksen kaikista Swiss Clinicin itseruskettavista. Testaamaani Self-Tanning Treatment -hoitoon kuuluvat tuotteet voi ostaa myös erikseen, mutta tehokkain lopputulos syntyy niiden yhdistelmällä.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Stella Harasek ~

Golden Classics ~ klassikko muuttaa Kaisaniemeen

4

Olen odottanut kauan sopivaa tilaisuutta käyttääkseni näitä kuvia, jotka olen ottanut Golden Classicsista. Tiedättekö paikan? Jätkäsaaren L3-makasiinin päässä sijaitsevaa raflaa on vähän vaikea kuvailla pelkästään raflaksi. Se on kahvila, rokkibaari ja keikkapaikka. Olohuone, kohtauspaikka ja vähän myös vintagekauppa, sillä retrokalusteilla ja taiteella sisustetun paikan aarteita on voinut myös ostaa halutessaan mukaansa. Raflalla on myös samanniminen radiokanava, joka soittaa savuista vanhaa rokkia. Kaiken kukkuraksi paikka on toiminut myös Jarnon edesmenneen bändin, Smokin’ Acesin treenitilana: kahvilan asiakkaat tykkäsivät, kun peräoven takaa aukeavan keikkatilan lavalla saattoi heilua rokkibändi niinäkin iltoina, kun mitään keikkaa ei virallisten ohjelmiston mukaan ollut.

Keikkatila on täynnä leffa- ja musiikkijulisteita, neonkylttejä, värivaloja ja vanhoja sohvia. Varsinkin sohvia. Niitä on tilassa varmasti toistakymmentä, joten keikkoja saa katsella lokoisissa oloissa. Sohvia rakastavat myös mäyräkoirat, jotka ovat usein mukana, kun käymme Golden Classicsissa: jos siellä ei ole keikkaa, he saavat suureksi riemukseen juosta vapaana. Se tarkoittaa kaikkien aikojen mäykkyrallia, jossa juostaan häntä putkella, loikitaan sohvalta toiselle, kiidetään lavalle ja tehdään kunniakierros backstagella, painellaan baaritiskin taakse moikkaamaan Jarmoa ja Tuulaa, tutkitaan nurkat ja aloitetaan koko kierros alusta. Tuulan koira yrittää osallistua ilonpitoon, mutta on niin tottunut valtavaan valtakuntaansa, ettei pääse ihan samaan euforiaan.

Golden Classics sijaitsee samassa makasiinirakennuksessa kuin vinkeää antiikkia myyvä Weird Antiques, josta kirjoitin pari vuotta sitten. Vuonna 1924 valmistunut, arkkitehti Lars Sonckin suunnittelema satamamakasiini on viime vuosina tarjonnut katon näiden lisäksi myös kolmelle taidegallerialle ja monelle muulle kulttuurialan toimijalle, mutta nyt kaikki pitkäaikaiset vuokralaiset joutuvat lähtemään, sillä kaupunki tyhjentää tilaa tulevia korjaustöitä varten ja kunnostuksen jälkeen vuokrat sinkoutuvat remonttikulujen takia tähtiin. Se on kyllä iso harmi varsinkin yhdelle gallerioista, joka oli juuri saanut tuntuvan apurahan galleriatilansa kunnostusta varten. He saivat viime vuonna remontin valmiiksi vain kuullakseen, että kaupunki on irtisanomassa kaikki vuokralaiset nopealla aikataululla.

Golden Classicsin nimi ei itseasiassa viittaa musiikiklassikkoihin, vaan vanhoihin amerikanrautoihin, sillä kahvila-baarin takaa löytyvä keikkatila oli aikoinaan auto- ja prätkänäyttely. Muistona tästä tilassa on edelleen ainakin pari prätkää, joista Jarno ei pysty pitämään näppejään erossa. Raflan takatiloista olen bongannut myös 60-lukulaisen kaunottaren, kullanhohtoisen kiesin joka oli ajettu suurista makasiiniovista sisään korjaustöitä varten. Jarmon satunnaisista autonkorjausoperaatioista huolimatta se takatila on Tuulan valtakuntaa, lattiasta kattoon täynnä taidetta ja kirjoja, 50- ja 60-luvun ryijyjä, Kari Riipisen graafiikkovedoksia ja vaatteita, joilla puvustaisi helposti pari 60-luvulle sijoittuvaa elokuvaa. Viihtyisin siellä päiväkausia, selaten kirjoja ja kuunnellen Tuulan kanssa rätisevästä vinyylisoittimesta hänen vanhoja lempilevyjään.

Anthony pukeutuu kyllä keikoilla paitaan, mutta ei aina treeneissä jaksa. Lavalla myös Juno-koira, joka haluaa olla mukana kaikessa. 

Nämä kuvat ovat pehmeitä ja suttuisia, mutta rakastan niitä silti, raflan tunnelma tihkuu niiden läpi. Olen luuhannut koko ikäni tälläisissä mestoissa, teinivuosina muuten vaan, myöhemmin myös työni puolesta. Baareissa ja keikkapaikoissa silloin kun ne ovat kiinni. Treenikämpillä, studioissa, takahuoneissa, varastotiloissa. Paikoissa, joissa voi samaan aikaan juoda viiniä, korjata autoja, lukea kirjoja, hoitaa sähköposteja, pystyttää taidenäyttelyä ja treenata musakeikkaa varten. Tuula ja Jarmo ovat taikoneet Golden Classicsista aivan omanlaisensa maailman, mutta tunnistan sieltä samoja elementtejä kuin kaikissa niissä muissa: aina on se sama tuttu tuoksu ja vanhoilla persialaisilla matoilla peitetyt lattiapinnat, joiden päällä kiemurtelevaa johtojen sekamelskaa saa väistellä kävellessään. Ja aina voi ottaa kylmän kaljan, mutta useimmiten kaikki juovat kahvia. Loputtomasti kahvia.

Ylläolevassa kuvassa minä ja Tuula, jotka tajusimme vasta nähtyämme tämän kuvan miksi ihmisiä joskus huvittaa, kun he katsovat meitä. Tuula voisi hiustensa ja habituksensa puolesta olla äitini tai isosiskoni. Meillä on maaginen kyky pukeutua mätsääviin aurinkolaseihin joka kerta kun näemme: esimerkiksi eilisiltana molemmilla oli kellanruskeilla linsseillä varustetut retromalliset pilottilasit ja kaikkia taas nauratti. Tuula on aivan mahtava tyyppi, omanlaisensa luonnonvoima, jolla on aina sata rautaa tulessa.

Ylläoleva kuva ei ole treeneistä, vaan oikeasta livetilanteesta samalta lavalta: virveli irtosi telineestään kesken keikan, mutta sehän ei rumpalia hidastanut. Kaikki muut keikkaillan kuvat katosivat viimekesäisen varkauden myötä, mutta tämän ja tuon ylemmän mustavalkoisen ruudun olin tallettanut toisaalle.

Miksi kirjoitan tästä juuri nyt? Eilen oli Golden Classicsin viimeinen ilta Jätkäsaaren makasiinissa. Kävimme moikkaamassa Tuulaa ja Jarmoa ja juomassa viimeiset kaljat, näimme muutaman livebiisinkin. Koirat olivat mukana, pysyivät tällä kertaa hihnoissaan. Se ei toki estänyt heitä peuhaamasta Lila-koiran kanssa.

Tänä aamuna raflassa on alettu pakata muuttolaatikoita. Seuraa siis muuttomyyntivinkki! Golden Classics myy tänään välillä 12-16 kaiken ylimääräisen irtaimiston vanhoista huonekaluista taiteeseen. Tarjolla myös rekkikaupalla vintagevaatteita ja asusteita Tuulan arkistoista. Kannattaa tulla penkomaan, jos menneiden vuosikymmenten aarteet kiinnostavat! Osoite on Tyynenmerenkatu 6, Jätkäsaari. Tunnistat oikean oven neonkyltistä, jossa lukee BAR – pujottele välitiloja ja käytäviä pitkin eteenpäin, kunnes olet perillä. Et voi erehtyä.

Golden Classicsin seuraava osoite löytyy Kaisaniemestä: liveohjelma jatkuu jo ensi viikolla legendaarisen Ravintola Kaisaniemen tiloissa nimellä Golden Stage. Varsinainen ravintolatoiminta on muissa käsissä, joten toivotaan, että lavan ympärille rakentuu pian samanlainen valtakunta kuin Jätkäsaaressa on ollut. Helsinki tarvitsee tälläisiä eläviä ja hengittäviä livemestoja, musiikin ystävien turvapaikkoja.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Stella Harasek ~

You, it’s you and me

2

Kiitos kaikille mahtavasta keskustelusta parhaista cover-kappaleista! Palaan siihen vielä paremmalla ajalla, mutta sitä odotellessa pakko tuupata eetteriin vielä toinen versio Kate Bushin klassikkobiisistä Running up that hill. Oregonin Portlandista ponnistava dream pop -bändi Chromatics on levyttänyt muitakin hienoja covereita, kuten Neil Youngin kappaleen, joka löytyikin tuosta parin päivän takaisesta listasta. Yhtyeen elektroninen surina ja aavistuksen epävireinen ilmalaulu tuo vanhoihin biiseihin ihan uutta jännitettä. Täydellinen soundtrack sunnuntain päiväuniin.

☊ CHROMATICS – RUNNING UP THAT HILL

Stella Harasek ~

Rennosti viikonloppuun

14

Kaupallisessa yhteistyössä foodora

Emme ole varmaankaan ainoat, jotka huokasivat tänä aamuna ONNEKSI ON PERJANTAI. Kalenterista huomaa, että kevät kiihtyy kohti toukokuuta, niin se menee joka vuosi. Dedikset pinoutuvat, puhelin pirisee ja sähköposti paukkuu sitä kiihkeämmin mitä lähemmäksi kesää mennään. Ja sitten juhannuksena, pufffffff kaikki vaan hiljenee. Mutta siihen on vielä muutama kuukausi aikaa.

Laadimme Jarnon kanssa yhteisen suosikkilistan asioista, joista syntyy helppo ja ihana viikonloppuilta silloin kun kaikkein eniten kiinnostaa ihan vaan rentoutuminen. Listan jokainen kohta on syntynyt huolellisen harjoittelun, kokeilun ja virheistä oppimisen kautta, ja hiottu täydellisyyteen viimeisen parin vuoden aikana. Täydellisyydellä tietysti tarkoitamme täydellistä rentoutumista, emme sitä että koti on puunattu pölyttömäksi ja viikonloppuherkut tehty itse omasta puutarhasta poimituista vihanneksista. Ehei. Nyt on kyse akkujen lataamisesta ja huolten heittämisestä nurkkaan. Ei mennä siitä mistä aita on matalin, vaan siitä missä aitaa ei ole. Niistä pölyistäkään ei tarvitse nyt välittää.

Tilaa ruoka kotiin

Pitkän viikon päätteeksi ei todellakaan jaksa enää mennä kauppaan miettimään mitä tekisi illaksi, mutta silti haluaa syödä hyvin. Ratkaisu löytyy niinkin läheltä kuin omasta puhelimesta: meidän vakioratkaisu on tilata illan safkat foodoralta. Tässä ei säästy pelkästään illan menun ideointiin, kauppareissuun ja safkan valmistamiseen kuluva aika ja vaiva, ei tarvitse nimittäin myöskään sotkea ja siivota keittiötä. Nerokas konsepti, johon – täytyy myöntää – turvaudumme aika usein myös muulloin kuin viikonloppuisin. Aina ei arkisinkaan ennätä kokata tai jaksa lähteä ulos syömään, varsinkaan kun tietää että hyvä ruoka odottaa vain parin helpon napinpainalluksen päässä. Ruoan voi tilata myös Foodoran verkkosivujen kautta, jos ei halua ladata sovellusta puhelimeensa.

Mutta takaisin viikonlopun viettoon: rakastamme yli kaiken klassisia viikonloppuherkkuja pizzasta burgereihin, mutta olemme viime kuukausina löytäneet niiden rinnalle muitakin vaihtoehtoja, jotka ovat herkullisia ja täyttäviä, mutta huomattavasti terveellisempiä. Emme ole koskaan käyneet Eat Pokessa paikan päällä, mutta olemme tilanneet ravintolasta Foodoran kautta varmaan kymmeniä kertoja saman suosikkiannokseni: lohi-avokado-bowlin wasabimajoneesilla. Tällä kertaa otimme lisähöysteeksi vielä rapuja, ja koska viikonloppu, tilasimme myös misokeiton, sashimilohta, merilevää ja edamamepapuja. FIESTA! Ihan järkkyhyvää – ja nälkä lähtee ilman ähkyä.

Valitse leffa valmiiksi

Tämä on äärimmäisen tärkeä kohta, koska se ennaltaehkäisee tuskastumisen, safkan jäähtymisen ja kinat! Jos vietät iltaa kumppanin, ystävän tai kämppäkaverin kanssa, kannattaa ehdottomasti valita illan elokuva tai sarjamaraton ennen kuin safka saapuu. Mikään ei ole rasittavampaa kuin se, että safka jäähtyy lautaselle tai on melkein jo syöty siinä vaiheessa kun on päästy yhteisymmärrykseen siitä mitä katsotaan (ja päädytään ärtyneenä katsomaan uudestaan joku keskinkertainen elokuva, josta kumpikaan ei hirveästi tykännyt edes ensimmäisellä kerralla).

Käykää siis Suuri Keskustelu sillä aikaa kun ruoka tekee tuloaan, laittakaa telkku päälle ja säätäkää illan valinta valmiustilaan odottamaan, että safka on edessä. Sitten ei tarvitse enää kuin napsauttaa kaukosäätimestä leffa päälle ja ilta saa alkaa.

Vaihda vaatteet

Tänään ei todellakaan lähdetä yhtään mihinkään! Nakkaa siis farkut nurkkaan ja vaihda tilalle mukavimmat vaatteet, jotka omistat. Pyjamat, verkkarit, silkkihousut, aamutakki – kaikki käy, kunhan olo on hyvä ja rento.

Itse heilun kotona yleensä mustissa joogahousuissa ja vanhassa bändipaidassa (lempparini ovat Led Zeppelin- ja The Stooges -paidat, jotka ovat molemmat kuluneet ihanan pehmeiksi). Niissä olo on yhtäaikaa rento ja voittamaton, sellainen että voi pomppia ja hytkyä ja tanssia keskellä lattiaa, jos tuntuu siltä (toki yleensä ei tunnu, mutta mahdollisuus on olemassa). Vilukissa kun olen, käytän kesät talvet myös villasukkia.

Jarno on poikkeus sääntöön, koska hän viihtyy kotonakin farkut jalassa – ovat kuulemma mukavimmat housut, jotka hän omistaa. Salaa kerron, että hän omistaa kyllä verkkaritkin. Niitä käytetään vain erikoistilanteissa, kun “tarvitaan maksimaalinen liikkuvuus” (lue: pitää saada ninjailla).

Älkää antako näiden surullisten katseiden hämätä teitä. Heitä kyllä ruokitaan aamuin illoin ja herkkuhetkiäkin piisaa.

Sulje puhelin

Jos kuulostaa hurjalta, kannattaa todellakin kokeilla. Tänä iltana ei tapahdu somessa yhtään mitään sellaista, joka vaatisi välitöntä huomiotasi eikä voisi odottaa huomiseen. Olen itse huomannut, että rennoista koti-illoista saa paljon enemmän irti, kun ei vietä niitä puhelin kourassa: kavereiden somepäivityksistä tulee vaan epämääräinen olo, että ääh pitäisikö minunkin olla jossain ulkona eikä möhistä sohvalla. No ei pitäisi! Jokainen tarvitsee off-aikaa ja se kaupungin sykkivä yö kyllä odottaa seuraavanakin iltana tai viikonloppuna (eipä sillä, että siellä muutenkaan ole mitään sellaista mitä et olisi nähnyt ja kokenut sataan kertaan). Unohda siis puhelin äänettömälle eteisen pöydälle ja nauti illasta ilman turhia häiriötekijöitä. Kaikki mitä juuri nyt tarvitset on tässä.

Loppuun skaba! Instagramini puolella (@stellaharasek) on käynnissä arvonta, jossa kaikkien kommentoineiden kesken arvotaan yksi 40€ safkalahjakortti: sillä saa foodorasta esimerkiksi safkat kahdelle tai kolmelle – tai itselleen fiestan. Käyhän siis Instagramin puolella kertomassa mitä sun rentoon viikonloppuiltaan kuuluu, niin olet mukana arvonnassa! Vastausaikaa on ensi viikon keskiviikkoon 25. huhtikuuta saakka.

Foodora toimii tällä hetkellä Helsingissä, Espoossa, Turussa ja Tampereella. Mukana on yli 370 ravintolaa.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Stella Harasek ~

Berliinin helmi ~ Paris Bar

2

Kun matkustimme pari viikkoa sitten viikonlopuksi Berliiniin, emme menneetkään kaikkiin niihin tavanomaisiin paikkoihin, joissa olen tottunut Berliinin reissuillani notkumaan, vaan antauduimme ystäviemme ideoille. Sunnuntaina Anni johdatti meidät viinilasilliselle ja lounaalle yhteen omaan suosikkiinsa, vuonna 1950 avattuun ranskalaiseen Paris Bariin. Pieni brasserie oli terassia lukuunottamatta siihen aikaan sunnuntai-iltapäivästä tyhjä, saimme istua mihin halusimme ja ottaa kaikessa rauhassa valokuvia. Onneksi, koska paikka on hurmaava ja tietysti tosi valokuvauksellinen.

Rakastan tälläisiä paikkoja, jotka ovat toimineet samalla paikalla samalla konseptilla ja olleet enemmän tai vähemmän samannäköisiä vuosikymmeniä. Niistä puuttuu yliyrittäminen, asiakkaiden kosiskelu trendeillä, uudistuminen pelkän uudistumisen vuoksi. Vanhan arvostuksessa ja oman historian vaalimisessa on kauneutta, joka tuntuu näinä päivinä virkistävältä ja valitettavan harvinaiselta.

Peränurkassa hymyilee kukas muukaan kuin yksi paikan tunnetuista vakiovieraista, Yves Saint Laurent, joka on jättänyt potrettiin oman signeerauksensa.

Paris Bar on toiminut nykyasussaan vuodesta 1977, jolloin kaksi taidekeräilijää ostivat ravintolan – toinen heistä oli tiettävästi työskennellyt siellä jo aiemmin tarjoilijana. Heitä on kiittäminen siitä, että Paris Barin seinät notkuvat taidetta: pienet ja suuret teokset peittävät ravintolan kaikki mahdolliset seinäpinnat. Paikalla onkin pitkä historia taiteilijoiden suosikkina, eikä vain paikallisten: siellä on viettänyt aikaa myös sellaiset tyypit kuten David Bowie ja Iggy Pop, jotka työskentelivät aikoinaan yhdessä Berliinissä. Myös leffa- ja muotiväki kuulemma viihtyy paikassa.

Baaritiskin ympärillä on kiiltävät pöytäpinnat, seinää pitkin kulkee patinoitunut nahkapenkki. Perimmäisiin pöytiin on levitetty valkoiset pöytäliinat, hämärässä kimaltavat viinilasit odottavat illan asiakkaita. Kaiken yllä roikkuu sekamelska suuria maalauksia, mustavalkoisia valokuvia, grafiikkatöitä ja signeerattuja taide- ja elokuvajulisteita. Teoksia on raflan historian varrella myös huutokaupattu verorästien maksua varten.

Paris Barista ei saa smoothieita tai avokado toasteja, vaan samppanjaa, salade niçoise ja kaviaaria. On kuluneita pintoja ja kirjapinoja, nippu kulmistaan taittuneita menuja. Päivän sanomalehdet odottavat lukijaansa ulko-oven vieressä. Söimme kevyen salaattilounaan, palan painikkeeksi otimme pullollisen roseeta. Hinnat ovat Berliinin hintatasoon verrattuna hitusen korkeammat, mutta halvemmat toki kuin Pariisissa.

Harmittaa, etten ottanut kuvaa ulkopuolelta, sillä raidallinen markiisi ja punainen neonvalokyltti terassin yllä ovat ikoniset. Ne voi tsekata i-D -lehden jutusta, joka on muutenkin lukemisen arvoinen katsaus legendaarisen paikan historiaan: Celebrating 40 years of Paris Bar; Berlin’s original artists hangout

Paris Bar, Kantstrasse 152, Berlin

Stella Harasek ~

Parhaat coverbiisit x 10

29

Meillä on kotona käynnissä monta musiikkiaiheista keskustelua, jotka eivät tunnu koskaan päättyvän – ne pitävät vaan taukoa ja sopivalla hetkellä jatkuvat taas. Yksi ikuisuusaiheistamme ovat maailman parhaat coverit: mitkä ne ovat, miksi ja millä meriiteillä niitä kuuluu arvioida? No, minun mielestäni pitää ensinnäkin olla hyvä syy lähteä tulkitsemaan toisen kappaletta. Sen syyn pitäisi olla ensisijaisesti se, että on kappaleelle jotain uutta annettavaa, koska lainakappaleen esittäminen täsmälleen samalla tavalla kuin alkuperäinen artisti sen on esittänyt on vaan turhaa ja tylsää. Parhaissa covereissa on tuotu tuttuihin biiseihin jotain uutta ja jotain omaa. Seurauksena on parhaassa tapauksessa ripaus taikaa, joka syntyy kun kahden taiteilijan näkemykset kohtaavat (tai törmäävät) ennalta-arvaamattomilla tavoilla.

Seuraa melko sattumanvarainen lista omista ikisuosikeistani! Paljon muitakin on, mutta nämä nousivat juuri tänään mieleen.

Placebo ~ Running Up That Hill

Placebon tulkinta Kate Bushin vuonna ´85 julkaistusta hitistä on takuulla yksi 2000-luvun parhaista covereista. Hypnoottinen kappale sykkii sydämen tahtiin ja kohoaa kohti c-osaa kuin viritetty jousi. Olen kuullut biisin Placebon keikoilla muutaman kerran ja se on livenä aivan yhtä maaginen ellei maagisempi. Olen myös sihissyt edessäni seisoville briteille SHUT THE FUCK UP kun he hälisivät kesken (MINUN! PYHÄN!) biisin.

The Cure ~ Purple Haze

The Cure teki Jimi Hendrixin 60-luvun lopulla julkaistusta klassikkokappaleesta oman versionsa, joka kohtasi ristiriitaisen vastaanoton: osa kriitikoista teilasi sen välittömästi rockin historian pahimpana raiskauksena, toiset tykkäsivät. Itsehän rakastan tätä 90-luvulla ilmestynyttä kappaletta yli kaiken, tavoilla joita sanat eivät riitä selittämään. Siinä on Hendrixin perintönä savuista psykedeliaa ja kirskuva kitara, joka menee ihon alle. Biitti tahdittaa kappaletta molemmille artisteille epätyypillisen elektronisella otteella ja koukuttava pianokuvio tekee kappaleesta hypnoottisen. Lopputulosta joko vihaa tai rakastaa.

The Raveonettes ~ I wanna be adored

Tanskalaisen Raveonettesin tulkinta vanhasta The Stone Roses -klassikosta vilahtikin täällä blogissa viime kesänä ja on soinut sen jälkeen ahkerasti. Versio on tunnelmaltaan ja sovitukseltaan aika uskollinen alkuperäiselle kappaleelle, mutta heleä naisääni tekee siitä riittävän erilaisen ja kiinnostavan.

Chromatics ~ Into the black

Neil Youngin “Hey Hey My My (Into the Black)” on yksi kaikkien aikojen lempikappaleistani. Se ilmestyi vuonna 1979 ja sen jälkeen siitä on tehty varmaan satatuhatta erilaista versiota. Itse rakastan Chromaticsin tulkintaa, joka on riisuttu kaikesta turhasta: jäljellä on vain Ruth Radeletin paljas laulu, paljas riffi ja lopun junnaava melodia. On vaatinut varmasti rohkeutta lähteä versioimaan näinkin tunnettua kappaletta näin niukoilla aineksilla, mutta lopputulos on hieno.

The Futureheads ~ Hounds Of Love

Listan toinen Kate Bush -cover! Mutta minkäs teet, tämäkin on loistava – vaikka tyystin erilainen kuin Placebon Kate-tulkinta – ja todella ansaitsee paikkansa listassa. Sittemmin edesmenneen brittiläisen postpunk-yhtye The Futureheadsin versio on kiihkeä, rämisevä, tempaisee mukaansa kuin lauma villiintyneitä koiria ja kantaa kiihtyvään loppuunsa asti. He ovat tehneet siitä niin oman, että sitä kuunnellessa on vaikea uskoa, että kappale ja sen lyriikat eivät ole heidän kirjoittamiaan – varsinkin kun aihe, rakastumisen ja tunteen varaan heittäytymisen vaikeus, sopii täydellisesti nuorten postpunkkareiden suuhun. Tätä kuuluu kuunnella niin kovaa kuin kaiuttimista lähtee ja huutaa mukana.

The Jimi Hendrix Experience ~ All along the watchtower

Hendrixin vuonna 1968 levyttämä kappale on ikuinen kesäsuosikkini: se kuuluu roadtripeille, mökki-iltoihin, saunan terassille soitettuna rätisevästä mankasta. Myös siivouspäiviin, dedisrymistyksiin ja muihin tilanteisiin, joihin pitää saada hyvää fiilistä ja potkua. Kappale ei ole kuitenkaan Hendrixin oma, vaan Bob Dylanin, joka levytti sen vuotta aiemmin. Saan tästä mielipiteestä varmasti puritaaneilta satikutia, mutta itse tykkään Hendrixin rokkaavammasta versiosta paljon, paljon enemmän.

Ryan Adams ~ Wonderwall

Kaikki ovat kuulleet Oasiksen alkuperäisen biisin kyllästymiseen saakka. Ryan Adamsin tulkinta tekee kappaleesta taas jotenkin tuoreen: se on keinuva, soljuva, sanalla sanoen ihana. Amerikkalaisen laulaja-lauluntekijän herkkävireinen mutta vahva ääni pääsee hitaassa sovituksessa oikeuksiinsa. Olin kirjoittamassa, että tämä on täydellinen kappale hempeilyyn, kunnes muistin, että meillä tätä kuunnellaan poikkeuksetta niin, että molemmat kailottavat ihan täysillä mukana.

The Twilight Singers ~ Please stay (Once you go away)

Greg Dullin luotsaama The Twilight Singers on yksi ikisuosikeistani, joista paasasin pitkään viime vuoden Flow’n yhteydessä. Yhtye on tehnyt peräti kokonaisen cover-levyn nimeltä She Loves You, joka on täynnä toinen toistaan hienompia tulkintoja. Mietin pitkään nostaisinko tälle listalle Björkiltä lainatun Hyperballad-kappaleen vai tämän Marvin Gaye -tulkinnan, mutta päädyin jälkimmäiseen, koska se on täynnä tunnetta ja rakastan sitä miten se alkaa, heti, sukelluksella syvään päähän. Sillä ei myöskään ole kovinkaan paljon tekemistä alkuperäisen version kanssa. Greg Dullilla ja Marvin Gayella oli yhteisiin lempiaiheisiinsa – souliin, rakkauteen ja seksuaaliseen lataukseen – aivan toisenlainen lähestymistapa: Dullin ote on tummempi ja pakkomielteisyydessään paljon kiinnostavampi.

The Twilight Singers ~ Live with me

Jep, The Twilight Singers rakastaa covereita. Massive Attackin kappaleesta tehty tulkinta ui sydämeeni Tavastian vuosientakaisella keikalla, jossa Greg Dulli esitti sen yhdessä Screaming Treesin ja Queens of the Stone Agen nokkamiehenä tunnetun Mark Laneganin kanssa. Kahden käheä-äänisen miehen tumma duetto on huikea ja löytyy onneksi myös levytettynä yhdeltä yhtyeen EP:ltä. Jos tykkäät tästä, kannattaa ottaa kuunteluun miesten yhteinen musiikkiprojekti The Gutter Twins, jossa on paljon samoja sävyjä.

Sinead O’Connor ~ Nothing compares 2 U

Sineadin ysäriklassikko sävelsi ja alunperin myös levytti Prince, rauha hänen muistolleen. Prince oli nero ja esiintyjänä aivan omaa luokkaansa, mutta pakko sanoa, että Sineadin tulkitsema versio on todella, todella paljon parempi kuin alkuperäinen! Sineadia en ole muistaakseni koskaan nähnyt lienä, mutta vieläkin muistelen Princen vuosientakaista Helsingin keikkaa suurella ilolla ja haikeudella: tästäkin kappaleesta taidettiin kuulla siellä katkelma.

Mitä tykkäätte? Onko teillä jotain omia cover-suosikkeja?

Stella Harasek ~

Varaslähtö kevään juhlakauteen

18

Kaupallisessa yhteistyössä Sokos ja Asennemedia

Kevät alkaa olla täällä ja juhlasesonki sen mukana! Vappu korkkaa kauden, siitä laskeudutaankin sulavasti Äitienpäivän kautta valmistujaisiin ja sen jälkeen juhannusjuhliin, kesähäihin ja puutarhakemuihin. Kalenterissamme on vasta muutamat kekkerit, mutta jos vanhat merkit pitävät paikkansa, niitä ennättää tupsahdella sinne vielä vaikka ja kuinka ennen kuin olemme ehtineet edes kaivaa vappuserpentiinit esiin.

Kävimme Jarnon kanssa fiilistelemässä Sokoksella kevään juhlamuotia ja valitsimme parhaita paloja mukaamme sovitukseen. Visiitti oli mahtava. Meillä oli aika tiukka aikataulu, mutta se ei ollut mikään ongelma, sillä apunamme oli superystävällinen henkilökunta: miestenosastolla palveleva herrasmies valitsi Jarnon kanssa pukuja ja niihin sopivia kenkiä, minä pengoin toisen myyjän kanssa naistenosaston ihanimpia kolttuja ja kenkävaihtoehtoja (yhteistuumin jätimme haikeudella rekkiin mekon, joka oli kaunis, mutta enemmän hellekolttu kuin juhlaan sopiva). Kolmas myyjä kiikutti valintamme sovituskoppiin odottamaan lopullisia päätöksiä, neljäs rapsutti Juno-koiraa, joka olisi ollut aivan valmis jäämään Sokokselle myymäläapulaiseksi. Koko tavaratalo taisi vartin sisällä tietää, että pariskunta ja pieni mäyräkoira on saapunut asioimaan.

Seuraavissa kuvissa on meidän suosikkipoimintamme tämän kevään valikoimasta, joka alkaa olla nyt runsaimmillaan. Ilahduin kovasti, kun löysin naistenosastolta paljon omia lempparimerkkejäni: skandinaavisia merkkejä, joissa laadukkaat materiaalit yhdistyvät yksinkertaisiin leikkauksiin ja kauniisiin yksityiskohtiin.

Sananen juhlapukeutumisesta. Vierastin joskus koko juhlapukeutumisen konseptia: en oikein löytänyt omalta tuntuvia juhlavaatteita enkä olisi millään halunnut vaihtaa pillifarkkujani juhlakelpoiseen mekkoon, joka ei sopinut yhtään habitukseeni. No, sittemmin tulin järkiini (eli aikuistuin), käsitykseni pukeutumisesta laajenivat ja ennen muuta tajusin, että juhlaan saa pukeutua omalla tyylillään – ihan kuten arkeenkin. Tiukat pukeutumisetiketit asettavat tietysti rajoituksensa, mutta suurimpaan osaan kevään ja kesän juhlista voi vetää päälle melko lailla mitä haluaa, kunhan kunnioittaa tilaisuutta saapumalla paikalle jossain muussa kuin arkitamineissaan. Kun viihtyy itse vaatteissaan, on helppo heittäytyä siihen mikä juhlissa on tärkeintä, seuraan, tunnelmaan ja tietysti tanssimiseen.

Juhliin valmistautuminen voi kestää päivästä riippuen vartista kolmeen tuntiin, mutta musiikki meillä soi aina. Jos aikaa on, lasillinen kuohuvaa nostattaa laittautuessa tunnelmaa.

Parhaat juhlavaatteet ovat sellaiset, joihin ei tarvitse enää kotoa lähdettyään kiinnittää huomiota. Ne pysyvät mukana menossa, olkaimet eivät valahda, helmat eivät hilaudu, mikään ei purista tai kiristä. Kengissä jaksaa viettää koko illan ja kävellä tarvittaessa vielä kotiin. En halua ajatella juhlissa särkeviä jalkojani, vaan keskittyä olennaiseen.

Mukavuus ja helppous eivät ole silti ainoat kriteerit juhlavaatteiden valinnassa: tottakai niiden pitää myös saada minut näyttämään superhyvältä. Rakastan yksinkertaisia pikkumustia, mutta myös näyttäviä vaatekappaleita, joissa ei todellakaan jää seinäkukkaseksi. Näyttävyys voi syntyä väreistä, kimalluksesta, kuvioista tai epätavallisesta yhdistelmästä, josta tulee asusteiden avulla sopivasti juhlava.

Jarno puolestaan on rakastanut juhlapukeutumista aina. Juhlat antavat vapauden spice it up a bit, hän selittää – juhlissa saa vaatevalinnoillaan vapaasti räiskyä, loistaa ja kimaltaa ihan niin paljon kuin sielu sietää. Hän on ihan pukeutumisen ilosta kuljeskellut valkoisessa pellavapuvussa karibialaisella rannalla ja ajanut Ranskan roadtripillämme autoa pukeutuneena mustaan villapukuun, mutta juhlat toki antavat tavallista ryhdikkäämmälle pukeutumiselle syyn, jota ei tarvitse selittää.

Olen itsekin huomannut, että juhlat pukevat Jarnoa ja kun sanon “juhlat” tarkoitan tietysti pukuja. Hyvinistuvassa puvussa Jarnon muutenkin pitkä olemus saa yhtäkkiä huimasti ryhtiä ja lisäpituutta ja hartiatkin tuntuvat levenevän parin sentin verran. Tämä pätee kaikkiin miehiin: kannattaa siis kipaista pukuostoksille, jos kaapista löytyy vain viisitoista vuotta vanha lahkeistaan pieneksi jäänyt rippipuku, joka istui huonosti jo silloin. Stailit vaatteet vaikuttavat paitsi peilikuvaan, myös omaan fiilikseen: tulee itsevarmempi ja rennompi olo, kun tietää näyttävänsä hyvältä.

Mietimme vaatteita sovitellessamme, että juhlissa yksi ihanimmista asioista on juuri se, että kaikki ovat pukeutuneet kauniisti. Pelkästään se riittää kohottamaan tilaisuuden arjen yläpuolelle. Kevään valo kruunaa tunnelman, siksi juuri tämän vuodenajan kemut ovat suosikkejamme.

Tykkäsin kovasti Sandin kukkamekosta, jossa tarttui silmiin ensin tummanpuhuva kukkaprintti ja sen jälkeen väljä a-linjainen leikkaus. Malli on imarteleva ja ennen muuta rento ja helppo, sillä vatsaa ei tarvitse vetää sisään pitkänkään illallisen jälkeen. Korkean kauluksen kaveriksi sopisi rennosti hapsottava nuttura ja kimaltavat korvakorut, mutta eipä avoimeksi jätetyissäkään hiuksissa mitään vikaa olisi.

Unisan puuterinväriset nahkakorkkarit hurmasivat vintageviboillaan ja tukevalla lestillään, jolla jaksaa seisoskella kuohuviinilasi kädessä. Juhlissa kun ei aina malta istua, vaikka tuoleja olisikin tarjolla.

Tämä on ihan takuulla kevään helpoin ja mukavin juhla-asu.

Jarno fiilisteli Turon mustaa pukua, joka toimii juhlassa kuin juhlassa. Uudistuneen Turon slimmit ja skarpit leikkaukset istuvat kuin olisivat hänelle räätälöidyt. Puku itsessään on klassinen, ajaton ja tuntuu hyvältä päällä. Hyvä istuvuus on tärkeä, vaatteissa pitää pystyä liikkumaan ja heilumaan (ja kuulemma ninjailemaan) siinä missä arkireleissäkin. Varsinkin kun Jarno tykkää käyttää pukuja ja pukuun kuuluvia vaatekappaleita toisinaan arkisinkin.

Yksinkertainen musta puku ei kaipaa kikkailua: sen kanssa ei tarvitse välttämättä pukea edes liiviä, alle sopii pelkkä kauluspaita tai vaikka laadukas t-paita. Mustapilkullinen puuvillapaita on Seidenstickerin kevään mallistosta, samaan aikaan supertrendikäs ja ajaton.

Näitä muuveja ei lavastettu kuvaa varten.

Tukevilla ja tyylikkäillä mustilla nahkakengillä selviää läpi vaikka koko vuoden juhlista. Jarno valitsi asuun Clarksin klassikkokengät, joiden laadukas nahka kestää hyvin huollettuna vuosia. Kengissä kannattaa sijoittaa laatuun, harva asia pilaa juhlafiiliksen yhtä tehokkaasti kuin huono lesti tai rakoille hankautuva kantapää.

Takaisin meikäläiseen. Astetta muodollisempiin juhliin valitsisin Tiger Of Swedenin mustan mekon, joka kuuluu kategorioihin “ikiklassikko”, “aina muodissa”, “ei voi mennä vikaan”. Kietaisumallinen yläosa on todella kaunis, se korostaa olkapäitä ja luo vyötärön jopa minulle, vartalotyypiltään lähes kurvittomalle pötkölle. Muoto se on pötkökin eikä siinä mitään vikaa, mutta vaihtelu virkistää. Tässä oli tosi nätti olo.

Lopulliseen juhlalookiin lisäisin ehkä kissarajaukset silmiin ja puristelisin esiin hiusten luonnonkiharan.

Mekon materiaalin on selvästi valinnut joku yhtä mukavuudenhaluinen kuin minä, sillä se on napakkuudestaan huolimatta tosi joustava eikä purista yhtään. Juhlavaatteet saavat olla tyköistuvatkin, kunhan eivät kiristä.

Kengiksi valitsin korkeakorkoiset sandaalit, jotka taittoivat asun juhlavuutta rennompaan ja kesäisempään suuntaan. Paksu korko ja kantaremmit tekevät niistä todella mukavat, ja rakastan yli kaiken tuota 70-lukua henkivää nahkapunosta. Näitä käyttäisin kyllä muutenkin kuin pelkissä juhlissa.

Myös harmaa puku on Turon. Minkäs teet, kun löytyy merkki, jonka leikkaukset istuvat hyvin. Sokoksen miesten pukuosasto on jaettu vartalotyypin mukaan, joten omalle raamille sopiva valikoima on helppo hahmottaa. Myyjän asiantuntemuksesta oli tietysti valinnassa paljon apua.

Harmaa puku on tyylikäs, raikas ja selvästi helpompi väri kuin valkoinen, joka on huolettomalle juhlijalle vähän riskialtis valinta. Jarnon omasta kaapista löytyy kaunis valkoinen pellavapuku, joka ei ole ollut valkoinen enää hetkeen.

Liivin tuplanapitus on näyttävä ja pitää kokonaisuuden juhlavana, vaikka takin riisuisi juhlan tiimellyksessä. Jarno tykkäsi myös heleänvärisestä vaaleanpunaisesta vuoresta.

Kukkapaita on Tiger Of Swedenin ja stailit ruskeat nahkakengät saksalaisen Lloydin, joka on valmistanut perinteisiä nahkakenkiä vuodesta 1888 saakka. Ruskea nahka toimii hyvin harmaan puvun kanssa ja patinoituu kauniisti vuosien varrella.

Kolmas asuni syntyi mekon sijaan ohuesta paidasta ja upeasti laskeutuvista housuista, molemmat Filippa K:n kevään mallistosta. Puuterinvärinen paita taipuu rentoihin kemuihin sitaisemalla väljä helma solmuun navan tuntumaan.

Housut ovat ehkä kevään mukavimmat ja tyylikkäimmät: korkea vyötärö on käytännöllinen ja kaunis, ja pitkillä halkioilla varustetut lahkeet elävät ihanasti liikkeen mukana. Mustat korot ovat samat Unisat kuin ensimmäisen asun puuteriset korot: pyöreä kärki näyttää mustana erityisen freesiltä.

Sellaiset setit – mitäs tykkäätte? Löytyykö kuvista suosikkikokonaisuuksia tai lempivaatekappaleita? Entä onko juhlia jo tiedossa?

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Stella Harasek ~

Huhtikuun ilon aiheita x 5

4

Taitaa olla kevättä rinnassa, sillä olen ollut viime aikoina jotenkin epätavallisen täynnä tarmoa. Listamaanikko ei jätä tietenkään käyttämättä hyvää tilaisuutta laatia tästäkin listaa: seuraa siis täysin sattumanvarainen listaus viime viikkojen ilonaiheista ei missään tietyssä järjestyksessä.

✖ Kirppisonneni on ollut viime aikoina suorastaan satumainen. Yksi löydöistäni on Arabian Kala-talouslevy, jonka Kaarina Aho suunnitteli 50-luvulla. Aho kuului Kaj Franckin suunnitteluryhmään Arabialla ja näitä mustia Kaloja valmistettiin ilmeisesti vuosina 54-58. En ennen tätä edes tiennyt, että niitä on tehty yksivärisenä, saati mustana – olen nähnyt vain kuvioituja kaloja, jotka eivät ole vedonneet estetiikan tajuuni kuin yleisellä onpa nätti, mutta ei meillä -tasolla. Musta Kala sen sijaan on keittiömme täydellinen: minimalistinen ja esittävyydessään hivenen humoristinen esine, joka päätyi heti erinnäisiin tärkeisiin tarjoilutehtäviin.

✖ Rasittava jälkitauti, josta valitin muutama viikko sitten, on vihdoin ohi ja olo alkaa olla taas normaali (eli semmonen perusnuutunut). Aah. Tiedättekö sen autuaan hetken heti sairastamisen jälkeen, kun osaa todella iloita terveestä olostaan ennen kuin siihen taas tottuu? Eikä sitä muista taas arvostaa ennen kuin seuraavan kerran taas sairastuu.

✖ Seurauksena edellisestä kohdasta olen päässyt pitkästä aikaa takaisin joogasalille. Aloitin lempeällä yinjoogalla ja tuntui niin hyvältä liikuttaa tätä sairastelun aikana kankeutunutta kehoa: se natisti ja nitisi kuin ruostunut sarana, mutta jostain pitää taas aloittaa. Olen myös oikonut ja venytellyt jäseniä kotona nettijoogan äärellä, se on loistava ratkaisu päiviin kun aikataulut eivät mene yksiin joogatuntien kanssa tai päivään ei yksinkertaisesti mahdu puolitoista tuntia liikuntaa. Uhoilin myös Kanervalle tekeväni paluun bootcampiin, hän ilahtui ja alkoi heti puhua jostain punnerrushaasteesta. Uups. Katsotaan kuinka kauan pystyn leikkimään etten ymmärrä mistä on kyse.

✖ Olen viime aikoina nähnyt paljon ystäviä ja kaikenlaisia tärskyjä ja illanistujaisia on sovittu tulevillekin viikoille. Lauantaiksi on luvassa jopa brunssi! En muista milloin olisin viimeksi ollut ihan virallisella brunssilla, olkoonkin, että ne järjestetään omassa keittiössämme. Ainahan ystäviä on ihana nähdä, mutta nyt on ollut jotenkin vielä tavallista kivempaa – ehkä muillakin on kevättä rinnassa? Tai sitten omat stressikierrokseni ovat laskeneet ja nautin tutuistakin asioista enemmän.

✖ Kaikkihan tämän ovat huomanneet ja ovat siitä todennäköisesti ihan samaa mieltä, mutta tämä valon määrä on pökerryttävän ihanaa. Että aurinko voi paistaa vielä kahdeksalta illalla! Että aamuisin on valoisaa kun herää! Tuntuu kuin olisi uusi ihminen. Harmi vaan, että tämä uusi ihminen ei jaksaisi enää yhtään näitä villapaitoja ja kaulahuiveja, joita vielä varsinkin iltaisin tarvitaan. Kaikki vaatteet tuntuvat jotenkin nuhjuisilta ja koirankarvaisilta, kengätkin kaipaavat talven jäljiltä huoltoa. Täytyy omistaa joku viikonloppupäivä vaatekaapin siivoamiseen ja valmistelemiseen kevääseen. Ehkä sama pitäisi tehdä tälle naisellekin.

PHOTO BY STELLA HARASEK

Stella Harasek ~

Arkistojen aarteet ~ Oli vaan pakko

4

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran talvella 2007 blogissa, jota kirjoitin nimellä Paras aika vuodesta. Viime syksynä tuli kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun perustin blogin. Arkistojen aarteet -tunnisteen alta löydät muita vanhoja juttuja.

“Oli vaan pakko ostaa, kun se oli niin halpa.” Kerrasta toiseen toistuva selitys sille miksi piti ostaa huonolaatuinen ketjuvaate, joka on ihan samanlainen kuin kaikki ne edelliset kaapin perälle sullotut ketjuvaatteet, joiden seuraksi se aivan välttämätön uutuuskin pian päätyy.

En ymmärrä. Osoittiko myyjä aseella ja pakotti? Miksi ihmeessä ostaa vaate, jota ilmankin olisi voinut elää – vain siksi, että se on halpa?

Tämä toppi oli muistaakseni PAKKO OSTAA.

Itsehän syyllistyn kolikon kääntöpuoleen. “Oli vaan pakko ostaa, vaikka se oli niin kallis.” Kun rakastun palavasti saappaisiin tai laukkuun, hintalappua ei katsota. Hyvä asia on, että ne hankinnat päätyvät käyttöön. Huono asia on, että loppukuukausi saatetaan syödä puuroa – varsinkin, jos pakollisia löytöjä on tehty kuukauden aikana useampi.

Tästä syystä en mene ollenkaan kauppoihin, joiden hinnat vastaavat kuukauden lainanlyhennystä. Tästä syystä ei itseasiassa pitäisi mennä kauppoihin ollenkaan ilman esiliinaa, esimerkiksi poikaystävää, jonka mielestä:

a) viisi vuotta sitten ostetussa vaatteessa ei ole mitään vikaa, jos se mahtuu päälle ja siinä on enemmän ehjää kangasta kuin reikiä
b) ei ole olemassa kenkiä, jotka maksavat enemmän kuin 70 euroa
c) ei ole mitään järkeä ostaa kallista laukkua, kun aina voi käyttää kangaskassia tai muovipussia

Ei tämäkään ääripää toivottova ole, mutta kenties joku kultainen keskitie olisi hyvä vaihtoehto?Sellainen, jossa mitään ei ole pakko ostaa, vaan hankintojen tarpeellisuutta punnitaan rauhassa ja niitä tehdään, jos hinta sopii senhetkiseen budjettiin. Köh.

Kymmenen vuotta myöhemmin: mikä on muuttunut? No onneksi aika paljon – ikä ja kokemus on kai tuonut harkintakykyä ja kärsivällisyyttä ajatella asioita vähän pidemmälle. Punnitsen hintavampia hankintoja tarkemmin ja ne jäävät suosiolla tekemättä, jos niihin ei ole varaa. Toisaalta olen oppinut tunnistamaan paremmin myös ne tilanteet, joissa sijoitus kannattaa: kallein vaateostokseni koskaan on yli tonnin kelsiturkki, josta onnittelen itseäni talvisin joka päivä. Enkä joutunut syömään puuroa sen takia, koska maksoin takin ylimääräisestä työkeikasta saadulla palkkiolla.

Se on kyllä edelleen totta, että paras tapa välttää turhia hankintoja on pysyä poissa kaupoista. Aika vähän niissä tulee nykyisin pyörittyä, menen silloin kun on jotain mielessä. Nykyinen paheeni on kirppikset, joissa pyörin ihan pyörimisen ilosta – ja teen vähän liikaakin löytöjä. KÖH!

Aiheesta on itseasiassa paljonkin sanottavaa, joten palaan asiaan pian. Sillä välin sana on vapaa kommenttilootassa.