… on lämmin, sateesta utuinen ja vaaleanpunainen. Minulla on lainaan saatu sateenvarjo, likainen tukka, repsottavat vaatteet ja kaikki nämä tyhjät tunnit kaduilla kuljeskeluun, ystävän sohvalle nukahtamiseen, kukkaan puhjenneiden kirsikkapuiden kuvaamiseen.
Kävelen kamera olalla, pysähdyn kesken kadunylityksen ottamaan kuvan auton valoista. Kiilat heijastuvat märkään asfalttiin ja saavat kaiken näyttämään elokuvan loppukohtaukselta. Himmu seisoo toisella puolella katua odottamassa. Ilmekään ei värähdä, kun auto lähenee ja astun tyynesti pois alta juuri ennen kuin valokiila osuu silmiini. Kun on tavannut taidekoulussa – jossa oli täysin tavallista tehdä hyvän kuvan eteen huomattavasti typerämpiä asioita – ja tuntenut toisen viisitoista vuotta, ei ylläty enää mistään.
Yksi lempiasioistani matkoilla on kuljeskella ilman kiirettä ja katsella taloja, kurkkia ikkunoista muiden elämään, josta minä en tiedä mitään. Pyykit kuivuvat ovenpieliin, jääkaappiin on teipattu postikortteja ja laskuja. Pöydälle on unohtunut tyhjä kuppi, kahvirengas eilisiin uutisiin. Kissat pitävät sadetta, niitä ei aina näe mutta verhon liikahduksesta niiden läsnäolon aavistaa.
En tahdo tirkistellä. Haluan vain sijoittaa itseni hetkeksi uuteen ympäristöön, kuvitella itselleni uudet koordinaatit. Sovittaa ajatusta elämästä, joka voisi olla mitä vain. Jossain toisaalla, jotain muuta.
Ajatus lähtemisestä on aina läsnä. Äitini ja isäni pakkasivat laukkunsa ja lähtivät niin monta kertaa, ettei kukaan – varmaan he itsekään – pysynyt laskuissa mukana. Ensin tahoillaan, sitten yhdessä, monta kertaa ennen minua, vielä muutaman kerran silloinkin kun olin jo olemassa. Ehkä se on verissä, rintalastan alla kytevä levottomuus, veto paikkoihin joita ei vielä tunne. Aina en tosin tiedä keräänkö rohkeutta lähtemiseen vai jäämiseen. Sekin voi pelottaa, jos on kasvanut kaikkeen muuhun kuin paikoillaan pysymiseen.
Saahan sitä ajatella kaikenlaista.
Olisinko kotonani, jos asuisin tällä kadulla, sen tai tuon ikkunan takana? Tässä maassa, tässä samaisessa sateessa. Istuisinko ikkunalaudalla ja katselisin kadulle, mitä tekisin työkseni, kuuntelisinko samaa musiikkia? Kävisin uudessa kulmakaupassa hakemassa kahvimaitoni. Ehkä alkaisin syödä enemmän leipää, jos lähellä olisi hyvä leipomo. Kenties hankkisin koirani seuraksi kissan, joka katselisi ohikulkijoita verhon raosta, tietäisi kaikkien salaisuudet eikä kertoisi niitä kenellekään.
Olisinko yhtä hulluna ilosta, yhtä surullinen ja sekaisin? Yhtä varma siitä, että olen muutaman mutkan jälkeen vihdoin matkalla sinne minne kuulun.
Elämä, joka voisi olla mitä vain: joskus se oli haave ulospääsystä, pakenemisesta siitä mitä on. Viime aikoina olen alkanut nähdä ansojen ja pakoreittien sijaan uudenlaisia mahdollisuuksia. En tahdo enää mitään karkuun. Haluan vain kohti sitä mikä tuntuu huojentavalla tavalla omalta.
Kuvat minusta Himmu
