Kevään ensimmäinen lämmin päivä osui huhtikuiselle tiistaille. Emme malttaneet istua sisällä tietokoneen äärellä, joten siirsimme päivän työt iltaan, hyppäsimme pakuun ja huristelimme Nuuksion kansallispuistoon koirien kanssa. RETKELLE, koska retkeily on parasta. No, retkeily on oikeastaan suurimmaksi osaksi tekosyy syödä eväitä, joten pakkasimme reppuun vesipullon lisäksi sekä ihmisille että pienille koirille syötävää.

Paku hyrisi mielissään, kun kurvasimme liikkeelle Punavuoresta. Kalenterin tyhjennettyä työmenoista se on pääasiassa seissyt toimettomana kadulla ja ollut Jarnon mukaan “selvästi onneton”. (Minun mielestäni pakulla on ollut kyllä kaikenlaista jännittävää ohjelmaa kuten vuosihuolto ja katsastus, jonka läpäiseminen oli jo itsessään yhdenlainen juhlan aihe. Ei se nyt toki mikään huviretki ollut.)

Nuuksiossa ei ollut keskellä arkipäivää ruuhkaa, ainakaan vielä muutama viikko sitten (nyt lämpötilojen hipoessa kesäisiä lukemia on varmasti enemmänkin porukkaa liikenteessä). Haukkalammen parkkipaikalla oli kyllä paljon autoja, mutta alue on valtava, sisääntuloväyliä ja reittejä riittää, järviäkin siellä on yli kolmekymmentä, joten polulla ei tullut montaa ihmistä vastaan. Ainoastaan tulentekopaikalle oli kertynyt isompi joukko väkeä, jonka kiersimme kaukaa. Hassua miten vaistomaista väkijoukkojen välttelystä on tullut viime kuukausien aikana. Saa nähdä miten se vaikuttaa, kun kesäkuun alussa rajoituksia aletaan purkaa.

Nuuksio ei ole meille tuttu entuudestaan, joten tutkiskelin matkalla netistä kansallispuiston reittivaihtoehtoja ja valitsin sieltä meille Haukankierroksen, joka vaikutti sopivalta muutaman tunnin matalan kynnyksen retkeilyyn. Se oli superkiva: maisemat vaihtelivat havuneulasten peittämistä poluista ja tiheästä korpimetsästä kaislikkoiseen rantaan ja korkeisiin kallioihin, joilta on upeat näkymät pienelle järvelle. Jotenkin hullua, että puolen tunnin ajomatkan päässä pääkaupungin keskustasta voi olla tällainen paikka.

Reitin varrelle osui yksi jyrkempi nousu kalliota pitkin kiemurtelevien portaiden muodossa, mäyräkoirat kipusivat sen portaiden vierestä. Lähes 9-vuotiaiksi rouviksi siskokset ovat yhä yllättävän ketteriä, mutta ketteryydestä huolimatta koirien kanssa retkeily on kyllä hidasta hommaa. Ne menevät metsästä vähän sekaisin ja haluavat nuuhkia jokaista juurakkoa, käpyä, kiveä ja puolukanvarpua. Luna tahtoo tutkia kaikki ojat, purot ja lammet, ja raahata kaikki vedestä löytämänsä kepit kuivalle maalle. Välillä pitää pysähtyä kieriskelemään sammalmättäällä.

Pysähdyimme reitin korkeimpaan kohtaan kallioiden päälle pitämään evästauon. Metsällä on sellainen vaikutus, että tunnissa tulee jo kauhea nälkä, vaikka olisi juuri syönyt kotona. Meillä oli termoskannullinen kahvia, pieni pahvitötterö kauramaitoa, tuoreet korvapuustit, pähkinöitä ja hedelmiä sekä koirille purukepit. Saivat kyllä maistaa myös banaania, joka on niiden mielestä suuri herkku.

Havunneulasten peittämistä metsäpoluista tulee aina lapsuus mieleen, vaikka ne neulaset olivatkin toisella puolella maailmaa. Rakastan sitä tuoksua, ja sitä miten pehmeältä polku tuntuu jalkojen alla. Se maadoittaa kiinni johonkin, joka on ollut olemassa ennen minua ja tulee olemaan myös minun jälkeeni.

Oma retkeilyasu nauratti. Olen haahuillut viikkotolkulla joogahousuissa, villapaidassa ja parkassa, mutta sen kerran kun tuli lähdettyä kotikulmia pidemmälle ulkoilemaan, puin sitten mekon ja sukkahousut ja nahkatakin ihan siitä riemusta, että jotain tapahtuu. Mutta mikäs siinä, aurinkoisella kelillä nyt kuljeskelee muutaman tunnin metsässä ilman sen kummempia ulkoilutamineita. Tukevat kengät toki oli.

Luna kävi heittämässä talviturkin heti kun Jarnon silmä vältti, ehdin onneksi napata kuvan tältä metrin mittaiselta uintimatkalta. Onnistunut retki, parempi mieli! Nuuksio on upea, suuntaamme sinne ehdottomasti toistekin. Ehkä ensi kerralla vähän pidempi reitti. Ja enemmän eväitä.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA