Olen ensimmäistä kertaa elämässäni parisuhteessa, jossa minä en dominoi levylautasta diktaattorin yksinoikeudella, vaan molemmat soittavat kotona musiikkia – mies usein jopa enemmän kuin minä. Onneksi hänellä on niin hyvä musiikkimaku, että ei tarvitse saada raivareita käydä perhepoliittisia neuvotteluita valinnoista, päinvastoin. Kuuntelen niitä mielelläni, sillä vanhojen tuttujen lisäksi joukosta löytyy usein uusia lemppareita tai unohtuneita klassikoita, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet itsellä aikoinaan vähemmälle kuuntelulle.

Yksi meillä usein soivista levyistä on Buckingham Nicksin ainoaksi jäänyt albumi, joka näki päivänvalon 70-luvulla, vuosia ennen kummankaan meidän syntymää. Kuuntelen sitä puolikorvalla, kunnes joka kerta tietyssä kohdassa havahdun kysymään mikäs nyt soivan kappaleen nimi olikaan. Se on aina se sama hetki, albumin kymmenes ja samalla viimeinen kappale kohdassa 3:45, kun melodia hiipii ihon alle ja työntää karvat yksitellen pystyyn sisältäpäin. Nyt kirjoitan kappaleen nimen muistiin ja laitan sen samalla jakoon siltä varalta, että joku teistäkin tykkää. Jos kolahtaa, kannattaa kuunnella koko levy! Kovaa (ja koukuttavaa) kamaa.

☊ BUCKINGHAM NICKS – FROZEN LOVE