En tiedä onko kyse kevätväsymyksestä vai siitä, että kiihkeän kesänodotuksen ja marraskuuta muistuttavan kelin yhdistelmä on uuvuttanut naisen, mutta aamut ovat olleet viime aikoina vähän vaikeita. Kun sanon “vähän” tarkoitan “erittäin” ja kun sanon “erittäin” käytän sitä salonkikelpoisena synonyymina väkevälle voimasanalle.

On pakko herätä hyvissä ajoin, koska saattaa kestää puoli tuntia päästä sängystä. Toinen puolituntinen hujahtaa helposti huojuen sohvalla pukeutuneena peittoon. Jos on aivan ehdottoman pakko peseytyä, aamuoperaatioon on pakko varata vielä ylimääräinen puolituntinen, koska suihkussa katoaa ajantajun lisäksi rohkeus tulla kuuman veden alta takaisin kylmään maailmaan.

Toisina aamuina lähipiirini leikkii kuolemalla ja uhkaa vievänsä peiton päältäni, mutta onneksi ei ole vielä yrittänyt. En millään haluaisi murhata ketään varsinkaan ennen puolta päivää.

Sängyn ulkopuolisen maailman kohtaamista ei ole viime päivinä varsinaisesti auttanut sekään, että on huono hetki kuukaudesta – vatsakrampit, kylmä hiki ja kuvotus. Ei siitä sen enempää. Kyllä te tiedätte. Elämä voisi vaan lähettää “Et ole raskaana!” -onnittelukortin, mutta ei.

Suorana seurauksena edellisistä a) olen tehnyt suurimman osan töistäni sängystä, koska en halua/voi tulla sieltä pois, ja b) kahvinjuominen on lähtenyt taas lapasesta. Toimiston saa onneksi pystyyn sänkyynkin, mutta olisipa luksusta, kun pystyisi vielä katsomaan ruutua ilman, että alkaa pyörryttää. Tai saisi alas muutakin kuin kofeiinilla kyllästettyjä nesteitä. Ehkä huomenna on se päivä. Sanotaanko, että huomisen on paras olla se päivä. Sitä odotellessa… taidan keitellä vielä vähän kahvia ja syödä illalliseksi kourallisen ibuprofeenia.

Viikonloppu on mennyt vähän kaikenlaiseen. Olen vetelehtinyt sängyssä pitkälle päivään, onnellisena siitä ettei ole ollut kiire mihinkään. Kävellyt koirien kanssa rantaan – viikonloppuiset retkeni ovat kummasti suuntautuneet Kompassitorille sen jälkeen kun sinne ilmestyi rekka, jossa paistetaan muurinpohjalettuja. Koirat saivat rapeat reunat, minä pistelin poskeeni loput. Onneksi olen tottunut syömään kahden nälkäisen katseen alla. Jokainen mäyräkoiran omistava tietää, että se vaatii teräksiset hermot.

Sain eteeni niin kauniin aamukahvin, että oli otettava kuva. Maito oli vaahdotettu ja sen päälle raastettu minttusuklaata. Sanomattakin selvää, että minun pitkäjänteisyyteni ei riitä aamuisin mihinkään tälläiseen.

Lauantai-iltana kävin katsomassa uransa alkutaipaleella olevia bändejä. Levy-yhtiöissä vietetyt vuodet ovat jättäneet jälkensä – on vaikea vain kuunnella ja katsoa, analysoimatta ja purkamatta mielipiteitä palasiksi. Oli silti ihana ilta. Join ylihinnoiteltua olutta muovituopista, katselin lavan edessä huojuvia silmänsä mustiksi maalanneita teinityttöjä ja mietin olinko minä joskus samanlainen. Pillifarkut ja pitkä, takkuinen tukka löytyy vieläkin. Kengät ovat kyllä kalliimmat ja silmärajaukset melko lailla maltillisemmat.

Juno on alkanut nukkua pyykkikorissa vaatehuoneen nurkassa. Se loikkaa laidan yli, kuopsuttaa itselleen pesän ja kiertyy rinkeliksi pyyhkeiden ja lakanoiden sekaan. En tiedä onko tämä protesti siitä, että koirien sänkylisenssi on peruttu vai johtuuko se siitä, että pyykkikorissa on yksinkertaisesti pehmeät oltavat. Ensi kerralla nappaan neidistä kuvan, tällä kertaa en tohtinut häiritä torkkuhetkeä.

Löysin kaapista omakuvan, jonka otin 17-vuotiaana. Pää on painettu varjoihin, lapaluut ovat kääntyneet kohti valoa kuin olisin halunnut kieltäytyä siitä. Tein niihin aikoihin (enimmäkseen kaameita) kokeellisia kuvauksia raksavalaisimen kanssa, se loi Satamakadulla sijaitsevan yksiön seiniin mahtipontisia valokiiloja. Mikä onni, että näitä kuolemattomia taideteoksia on säilynyt näihin päiviin asti! Tuosta omakuvasta tosin tykkään yhä.

Näitä päiviä, kun mitään erityisen tärkeää ei tapahdu, mutta pinnan alla kytee. Päässä pyörii seitsemäntoista ajatusta yhtäaikaa, siellä törmäilevät toisiinsa ja ajautuvat erimielisyyksiin. Tekee mieli huutaa OTTAKAA VUORONUMEROT SAATANA! Koitin kyllä eilen kaljan voimalla ravistella ne päästä, mutta eihän siitä mitään ikinä tule, takertuvat kiinni entistä tiukemmin. Niinsanottu nollaaminen ei toimi ihmisiin, jotka ajattelevat kroonisesti liikaa. Koko ajan. Kaikkea.

Nyt on: kahden kilon pussi puikulaperunoita jotka pistetään ihan kohta viipaleiksi ja uuniin, huoneiden nurkissa hämärä joka laajenee, Led Zeppelinin koko illan soinut Physical Graffiti ja sunnuntain irrallisuus. Seuraavaksi upotan sormeni oliiviöljyyn: jostain sieltä valkosipulin ja rosmariinin keskeltä se mielenrauha on ennenkin – ainakin yhden sunnuntai-illan ajaksi – löytynyt.

☊ LED ZEPPELIN – KASHMIR