Rivera Del Rio

✖ PUERTO VALLARTA, MEXICO

Ilta on jo pimentynyt, kun taksi pysähtyy vaaleanpunaisen villan eteen. Finally, sanoo kuski ja pyyhkii hien otsaltaan. Hän on etsinyt pientä hotelliamme pitkään, pysähdellyt Puerto Vallartan mukulakivisten katujen kulmissa kysyäkseen neuvoa. Mutissut rattia käännellessään Zona Romantica, Zona Romantica – se on nimitys, jolla tätä vanhassa kaupungissa sijaitsevaa – kieltämättä tunnelmallista – kaupunginosaa kutsutaan.

Rivera Del Rio* kohoaa korkeana samannimisellä kadulla, jonka rinnalla solisee pieni Rio Cuale -joki. Sitä ei erota pimeässä, mutta sen kuulee puiden takaa. Rantatörmän edustalla on pieni pöytä ja sitä valaiseva lyhtypylväs, joka loistaa hämärtyneessä illassa.

Koputamme villan ovelle. Katu on hiljainen, viereiset talot seisovat pimeinä. Paikka vaikuttaa enemmän kodilta kuin hotellilta. Ehdimme jo epäillä olevamme väärässä paikassa, kun portaikkoon syttyy valo ja alas rymistelee leveästi hymyilevä mies, joka huudahtaa venyvällä englannilla: You must be Stella! We’ve been waiting for you!

Hän esittäytyy Grantiksi, kipuamme hänen perässään portaat yläkertaan ja astumme aulaan. Talo näyttää sisältä vielä enemmän kodilta – harvinaisen kauniilta ja eklektiseltä kodilta. Aula on oikeastaan olohuone: siellä on takka ja marmoripylväitä, valtavia kynttelikköjä, turkoosinsinisiä samettisohvia, jopa pieni allas, jossa kelluu puisia sorsia – voikohan siinä uida? Seiniin on ripustettu suuria maalauksia, valtavia saniaisia rönsyilee kaikkialla. Vastaanottotiskiä ei ole, vain läppäri jonka valo hohtaa iltahämärässä sohvapöydällä. Selviää sekunnissa, että tämän täytyy olla yksi kauneimmista hotelleista, joihin olen ikinä astunut.

Istahdamme parvekkeelle, se aukeaa kadulle, jolle taksi juuri jätti meidät. Eteemme nostetaan kulhollinen guacamolea, nachoja ja valtavat margaritat. Parin seuraavan päivän aikana opin, että Puerto Vallartassa kaikki margaritat ovat isoja.

Vasta kun silmäni alkavat tottua parvekkeelta avautuvaan pimeään, huomaan valot, jotka kohoavat joen takana melkein pystysuoralta näyttävässä linjassa kohti taivasta. Is that, what’s that, yritän aloittaa kysymystä, Grant nauraa. Kaupunkia ympäröivät vuoret ovat tosiaankin lähempänä kuin kuvittelin: kapean joen toisella puolella kohoavan kukkulan valot välkkyvät kuin olisivat vieressä, melkein kuin voisin ojentaa käteni ja koskettaa niitä.

Grant kertoo meille putiikkihotellin historiasta: 60-luvulla rakennettu talo on tosiaan ollut alunperin jonkun koti. Silver Maria Cortez osti valtavan talon aikoinaan kodiksi perheelleen ja bed&breakfast-henkiseksi majataloksi vieraille, joihin on lukeutunut vuosien varrella myös vanhan ajan Hollywood-glamouria tihkuvia nimiä. Kun hän kuoli, Marian pojanpoika Alex kunnosti vuosien varrella ränsistyneen meksikolaisen villan alkuperäiseen kukoistukseensa ja teki siitä kokonaan hotellin. Huoneita on nykyisin kahdeksan, jokainen tunnelmaltaan ja sisustukseltaan uniikki, osa pieniä ja toiset enemmän sviittejä keittiöineen kaikkineen. Huone, jonka me varasimme muutama päivä ennen matkaamme, on nimeltään Green Room ja sijaitsee talon ylimmässä kerroksessa.

Juttelemme pitkään Grantin kanssa: saamme kuulla missä on maukkainta meksikolaista ruokaa, kauneimmat rannat, homojen suosimat paikat joista löytyy suurimmat margaritat, parhaat kemut. Saamme myös vinkkejä mistä kohtaa kukkuloita saa parhaat valokuvat tästä Sierra Madren vuorten keskellä kuhisevasta pikkukaupungista.

Hän on muualta Meksikoon muuttanut valokuvaaja, joka tekee hotellissa lähinnä yövuoroja. Hän on myös tuore koiranomistaja, sillä hän on antanut vastikään kodin kadulta löydetylle koiranpennulle. Hellyn välittömästi ja ilahdun kun kuulen, että hän aikoo tuoda sen mukanaan töihin seuraavana päivänä: tiedossa on poikkeuksellisesti tuplavuoro eikä pentu pärjää niin pitkään yksinään.

Heitämme laukut huoneeseen ja lähdemme iltapalalle. Toivomme löytävämme tacokojun eikä tarvitse kävellä kuin korttelin kaksi ennen kuin lupaava tuoksu alkaa leijailla ilmassa: lähes jokaisen kadun kulmassa loistaa pieni katuruokakoju, josta saa pikkurahalla syötävää. Seuraan hämmästyneenä kun poikaystäväni tilaa sujuvalla espanjalla meille ruokaa. Hän ei ole tullut ikinä maininneeksi oppineensa reissuillaan hiukan kieltä.

Istahdamme muovituoleihin syömään. Olen tietysti erehtynyt luulemaan vihreistä kastikkeista paksumpaa guacamoleksi, ja nälkäisenä lastannut sitä tacoihini reippaalla otteella. Onkin jalopenokastiketta – hups. Tälläisiä virheitä Meksikossa tulee tehtyä vain kerran. Onneksi Jarno on napannut meille kulmakiskasta kylmät oluet ruoan kyytipojaksi.

Katselen pimeää kaupunkia ympärillämme: mukulakivisillä kaduilla ei ole valoja, ruokakojujen valaisemat kadunkulmat toimivat navigointiapuna sen jälkeen kun pimeys on pudonnut. Kissat vilahtelevat varjoissa, koirat kipittävät keskellä katua kuin kaupunki olisi yksin heidän.

Ensimmäistä kertaa Meksikossa. Rakastan tätä kaikkea jo nyt.

Herään seuraavana aamuna kotoisiin ääniin: keittiön kolinaan, kahvipannun vihellykseen ja vaimeaan puheensorinaan. Kiintiökukko kiekuu jossain naapurissa. Haemme kahvin heti, vasta myöhemmin maltamme istahtaa parvekkeelle aamiaisen ääreen. Keittiössä kaadetaan kuppiin täydennystä niin monta kertaa kuin tarpeen.

Näemme hotellin koko komeudessaan vasta silloin, räpytellessämme silmiämme aamun valossa. Vihreän huoneemme leveät haitariovet aukeavat talon ylimpään kerrokseen, kaiteen yli näkee alakerran olohuoneeseen. Huomaan vasta nyt, että talon katto on osittain auki taivasalle: kun sataa, vesi ropisee suoraan talon keskimmäisessä kerroksessa sijaitsevaan altaaseen.

 Huoneemme sivuovesta pääsee pujahtamaan suoraan uima-altaalle. Altaan takana on baari – sellainen, josta voi itse ottaa jääkaapista oluen ja merkata sen pieneen mustaan kirjaan – ja kierreportaat talon korkeimpaan kohtaan, kattoterassille jonka pylväitä pitkin kiemurtelevat muratit. Pikkuisella terassilla on poreamme – näen jo itseni katselemassa siellä auringonlaskua ja sen jälkeen syttyvää tähtitaivasta.

Kaikessa hurmaavuudessaankin kattoterassi häviää huoneemme kylpyhuoneelle: se on kaunein, jonka olen nähnyt hetkeen. Kuluneet mustat laatat, vihreäksi maalatut seinät, suuri saniainen ja öljyvärimaalaus. Ikkunasta tulvii valoa kylpyammeeseen, jossa on suihku. Avaan ikkunan siristellen, sieltä aukeaa näkymä koko kaupungin ylle ja sen ympärillä kohoaviin viidakkoisiin vuoriin.

Muistan Grantin koiran ja ryntään alakertaan. Puolivuotias pentu loikkelehtii hotellin pihalla selvästi innoissaan ensimmäisestä päivästään uudessa paikassa, ja kipittää uteliaana tervehtimään. He’s Gilbert, esittelee Grant, mutta olemme jo poimineet pennun syliin ja saaneet kasapäin suukkoja. Uusi ystävyys on syttynyt.

✖ LUE AIEMMAT JUTUT SAMALTA MATKALTA
HELLO MEXICO

*YHTEISTYÖKUMPPANIMME MOMONDO SPONSOROI OSAN MATKASTAMME
PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Talviko se siellä kolkuttaa?

Luin täällä Meksikon auringon alla uutisista, että Suomen eteläisimpiin osiin saapuu vihdoin talvi! Lapissa lunta on ollut jo kuukausitolkulla, mutta Helsingissä se on tietysti viikon uutinen – ja vastaanotto on ilmeisesti ollut perinteinen sekoitus iloa ja järkytystä. Taidan kuulua ensinmainittuun leiriin, sillä pakko myöntää, että märkä harmaus alkoi tulla korvista. Valkoinen maisema on enemmän kuin tervetullutta vaihtelua! Ihan pelkästään sen kunniaksi pieni kuvasarja muutamista menneiden talvien lempikuvistani.

Meksiko-juttuja luvassa pian lisää, mutta kertokaapa sitä odotellessa, mitä teille kuuluu? Kiitos muuten kaikille postaustoiveita ja palautetta jättäneille, vielä ehtii mukaan! On ollut ihanaa lueskella ajatuksianne ja toiveitanne – olen jo listannut suosikkejani, joihin tartun heti sopivalla hetkellä.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Arkistojen aarteet ~ Peilikaapin siivouspäivä

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran syksyllä 2007 blogissa, jota kirjoitin nimellä Paras aika vuodesta. On tullut kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun perustin blogin. Arkistojen aarteet -tagin alta löydät muita vanhoja juttuja.

On välillä ihan tervettä katsoa totuutta silmiin, jotta totuus ei unohtuisi. Tein tässä inventaarion omaan peilikaappiini ja heräsi erinnäisiä kysymyksiä.

1 ~ Miksiköhän omistan yli kymmenen laadukasta (lue: kallista) merkkihuulikiiltoa, vaikka käytän pelkästään Blistexin hoitavaa huulivoidetta? Muistillani on tapana blokata kiusallisimmat tosiasiat, mutta epäilen, että tähän liittyy Stockmannin alennusmyynnit ja minä selittelemässä itselleni, että tarvitsen noita houkuttelevasti kimaltavia, ihanasti naisellisia kiiltoja kemuissa ja kekkereissä, vaikka sama Blistexin hoitava huulivoide sieltä juhlalaukustakin aina löytyy. Elän siis valheessa. Lisäksi olen kehittänyt vaikean riippuvuussuhteen Blistexin hoitavaan huulivoiteeseen. Lähettäkää apua.

2 ~ Sähköisen värikkäät, kimaltavat luomivärit ovat ihania! Varsinkin välkehtiessään siellä paletissaan, nimittäin luomilleni ne eivät koskaan päädy. Rakastan erityisesti hohtavia voidemaisia luomivärejä, joita ostelen 70-luvun diskokuningattarien kuvat mielessäni keräämään pölyä hyllyn perälle. Itsehän käytän päivästä toiseen samaa iänikuista mustaa kajalia, jonka pehmennän (lue: suttaan) sormella ajamaan luomivärin asiaa. Tässäkään ei voi käyttää juhlia tekosyynä – niitä varten piirtelen vaan vähän paksummat kajalit.

3 ~ En ole eläissäni käyttänyt huulipunaa. Mielenkiintoista kyllä kaapistani löytyy silti kolme (käyttämätöntä) huulipunapuikkoa. Joku tonttu näköjään hamstraa kaappiini nudesävyisiä punia siinä toivossa, että kun en kerran käytä niitä hiton kalliita huulikiiltoja, saattaisin haksahtaa puniin.

4 ~ Voisiko joku tulla heittämään puolestani pois viisi vuotta sitten alennuksesta ostamani glitter-purnukan? Löydän sisäisen viisivuotiaani joka kerta kun otan purkin käteeni enkä raaski nakata sitä menemään, vaikka tiesin jo ostaessani sen, että iholle ja hiuksiin levitettävän “hienovaraisen kimalteen” aika oli auttamattomasti ohi.

5 ~ Omistan kolme Yves Saint Laurentin valokynää. Siis sen lisäksi, joka on parhaillaan käytössä. Tämä ei tosin ole mitään turhaa hamstrausta, vaan silkka välttämättömyys. Jos nykyinen valokynäni yhtäkkiä loppuu ja toinen avaamattomista kynistä katoaa mustaan aukkoon, minulla on aina vielä varalla se kolmas. Jäi trauma, kun minulta kerran kysyttiin aamulla töissä onko minulla silmätulehdus. Ei ollut. Valokynä oli vain loppunut edellisenä päivänä enkä ollut ehtinyt hankkia uutta.

Kymmenen vuotta myöhemmin, mikä on muuttunut? Ensinnäkin olen oppinut käyttämään kosmetiikkaa vähän aiempaa monipuolisemmin. Se ei vieläkään ole ehkä paljoa, mutta nykyisin sentään käytän silloin tällöin niitä nudesävyisiä huulipunia! Samalla olen myös myöntänyt, etten yksinkertaisesti ole huulikiiltoihminen, enkä enää yritä pakottaa itseäni, vaikka ne hohtavat putelit huutelisivat kuinka nimeäni. Mutta mikä tärkeintä, olen selättänyt vihdoin tuon vuosia jatkuneen Blistex-riippuvuuden. Mikä on samoin? Vaikka olen lopettanut turhien tuotteiden ostamisen, työni pitää nykyisin huolen siitä, että kosmetiikkaa ja ihonhoitoputeleita on yhä yli omien tarpeiden – peilikaapissa vallitsee siis yhä samanlainen luova kaaos. Sovitaan, että se on luova.

Hello Mexico

✖ PUERTO VALLARTA, MEXICO

Terveiset Meksikosta! Kahdentoista tunnin suora lento meni nopeasti vähän kuin olisi istahtanut Helsinki-Vantaalla mustaan putkeen ja havahtunut vasta siihen, kun Puerto Vallartaa lähestyvän mustan putken pikkuruisesta ikkunasta alkoi kajastaa laskevan auringon punainen kajo. Se hohti mustien vuorten yllä ja sai maiseman näyttämään unelta. En voinut ottaa kuvaa, sillä minun ja ikkunan välissä oli kaksi samaan tahtiin tuhisevaa miestä, jotka nukkuivat suut auki. Teki mieli tuikata niihin suolapähkinä.

Parin päivän perusteella on varmasti liian aikaista sanoa oikeasti yhtään mitään, mutta sanon silti: rakastan Meksikoa. Tiesin tosin jo etukäteen, että rakastaisin. Olen ehkä ollut edellisessä elämässäni meksikolainen pyykkärimuija. Kaikki on oudolla tavalla tuttua, solahdan rytmiin vaivattomasti kuin olisin ollut täällä aiemmin. Värit lämmittävät silmiä ja sielua, äänimaisema on lempeä sekoitus puheensorinaa, mukulakivikaduilla rämiseviä autoja ja musiikkia. Espanja tuntuu tutulta kuin kieli, jonka olen osannut joskus: sanat ovat ihan kieleni päässä, en vaan saa niistä kiinni. Voisin elää meksikolaisella ruoalla, en koskaan kyllästy tähän makumaailmaan. Ja tietysti, tietysti rakastan tequilaa!

En tietenkään tiedä meksikolaisesta kulttuurista juuri enempää, mutta siksi olenkin täällä nyt. Olen halunnut matkustaa tänne niin kauan kuin muistan.

(Jarno on muuten sitä mieltä, että olin mafiajohtaja enkä pyykkäri. Tiedä sitten. Täkäläisiä kuitenkin.)

Olemme ajatelleet lähestyä tätä matkaa hiukan eri tavalla kuin monia aiempia, joilla olemme ajelleet autolla satoja tai tuhansia kilometrejä ja pysähdelleet reitin varrelle osuneisiin paikkoihin korkeintaan pariksi yöksi. Roadtrippailu on tietysti mitä mahtavin tapa seikkailla ja sillä tavoin näkee paljon lyhyessäkin ajassa, mutta toisaalta se voi olla matkustustyylinä vähän uuvuttava, jos aikaa on vähän, nähtävää paljon ja välimatkat valtavia. Esimerkiksi Australiassa emme todellakaan aina jaksaneet pitkän päivän jälkeen motellissa edes purkaa matkalaukkua yhtä yötä varten, vaan kaaduimme sänkyyn suorilta jaloilta ja jatkoimme seuraavana päivänä matkaa samoissa vaatteissa. Tekisin sen uudestaan, mutta en ehkä ihan näin nopeasti.

Tällä kertaa vedämme mahdollisimman kevyin varustein pelkät reput selässä, ja otamme muutenkin iisimmin. Meksiko on nimittäin siitä vaarallinen maa, että täällä voi vähän seota, sillä nähtävää on aivan liikaa vain kahden viikon matkalle. Siksi päätimme, että emme edes yritä nähdä kaikkea yhdellä reissulla, vaan valitsemme pari paikkaa, joissa viihdymme pidempään ja joihin ehdimme rauhassa tutustua. Emme myöskään aio tällä matkalla käyttää hirveästi aikaa ajamiseen ja kartan tutkimiseen, vaan taitamme matkat suurimmaksi osaksi lentäen tai paikallisten kuskien kanssa.

Instagramissa seuraavat tietävät jo kuka on tämä pieni pystykorvainen tyyppi! Kerron pian lisää täälläkin.

Toinen paikoista on Puerto Vallarta*, joka valikoitui vähän sattumalta: Finnair avasi syksyllä uuden lentoreitin tänne ja tartuimme edullisiin suoriin lentoihin, jotka löysimme yhteistyökumppanimme momondon kautta. Olen siitä juuri nyt tosi iloinen, koska tämä on ensihavaintojemme perusteella hurmaava paikka: todella kaunis rantakaupunki, jonka ympärillä kohoavat viidakkoiset vuoret. Paluulentomme Suomeen lähtee tietysti samasta paikasta mihin menolento laskeutui, joten tulemme pienen mutkan jälkeen Puerto Vallartaan vielä takaisin matkan viimeisiksi päiviksi. Ehkä käväisemme samalla lähellä sijaitsevassa Sayulitassa, tosin kuulimme jo paikallisilta että turistit ovat jo ylikansoittaneet tuon tunnelmallisen pienen surffikylän.

Entäs se toinen paikka? Se oli ehkä pönttö, mutta sentään yhteinen päähänpisto: meitä molempia kiehtoi aivan toisella puolella maata – sillä toisella rannikolla – sijaitseva Jukatanin niemimaa, sillä siellä on eniten muinaisen mayakulttuurin raunioita. Valitsimme ainakin ensimmäisten päivien tukikohdaksi Tulumin, katsotaan päädymmekö muutamaksi päiväksi vielä jollekin läheiselle saarelle tai muuhun pikkukaupunkiin. Meksikolaiset suurkaupungit saavat odottaa nyt seuraavaa reissua, vaikka lennämmekin Mexico Cityn kautta.

Koitan ennättää päivittää blogiin kuvia ja kuulumisia, mutta paras tapa pysyä mahdollisimman reaaliajassa reissussa mukana on ottaa meikäläisen Instagram (@stellaharasek) seurantaan: sinne tipahtelee valokuvien lisäksi Instastories-videoita aina kun pääsen internetin ääreen. VIVA MÉXICO!

*YHTEISTYÖKUMPPANIMME MOMONDO SPONSOROI OSAN MATKASTAMME
PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Suosituimmat postaukset vuonna 2017

Sisältää arvonnan

Seuraa kurkistus vuoden 2017 kaikkein suosituimpiin blogipostauksiin! Kiitos kollegoille kivasta postausideasta – Alexa taisi ensimmäisenä listata oman bloginsa suosituimmat jutut viime vuoden varrelta ja lueskelin kiinnostuneena myös Natan listauksen.

Mennäänpä omaani! Ei ollut suurikaan yllätys, että listan kärkeen kiilasivat isot, ajankohtaiset aiheet. Niihin on tarkoitus tarttua tänä vuonna aiempaa useammin nyt kun olen päässyt vihdoin eroon pitkään vaivanneesta blogiummetuksesta (jos olet nyt ihan että mistä tuo muija horisee, sivusin aihetta syksyisessä kirjoituksessa).

Muita yllätyksiä osui kyllä blogin statistiikassa vastaan. Oli esimerkiksi tosi ilahduttavaa nähdä, että yli puolet suosituimmista jutuista olivat kaupallisia kampanjoita! Toivon sen tarkoittavan sitä, että olen onnistunut tekemään niistä teidän mielestä lukemisen arvoisia ja valinnut aiheita, jotka sopivat blogiin ja kiinnostavat teitä. Yhteistyöjuttuihin tulee monesti panostettua enemmän kuin niinsanottuihin tavallisiin postauksiin, koska haluan varmistaa, että niistä löytyy tarttumapintaa – olipa se sitten viihdearvoa, informaatiota tai inspiraatiota.

Lopusta löytyy muuten arvonta, joten loikkaa suoraan sinne, jos lista ei kiinnosta!

Vela vai vasta päättämässä?

Ei tosiaan yllättänyt, että lasten hankintaa (tai hankkimattomuutta) käsittelevä kirjoitus nousi listan ykköseksi – niin paljon se herätti keskustelua, sai somejakoja ja keräsi tykkäyksiä. Olen vieläkin onnellinen siitä kuinka rakentavaa keskustelu aran aiheen ympärillä oli. Kiitos, että jaoitte tarinoitanne ja ajatuksianne, niistä oli minulle (ja varmasti muille lukijoille) tosi iso ilo. Oli huojentavaa huomata, etten ole yksin pohdintojeni kanssa.

Minä myös

Sosiaalisessa mediassa vellonnut #metoo-keskustelu seksuaalisesta häirinnästä sai minutkin tarttumaan kynään, koska kokemusta ikävä kyllä löytyy varhaisteinivuosista saakka enkä ole ikinä puhunut siitä julkisesti, vaikka todellakin olisi pitänyt. Juuri tälläisiä asioita on tärkeää tehdä näkyviksi eikä vaieta ja antaa niiden jatkua. Myös tätä kirjoitusta kommentoitiin niin että kommenttiloota nitisi liitoksistaan – kiitos jokaiselle kokemuksiaan jakaneille.

Nanso-postaukset

En olisi arvannut, että pitkän linjan suomalaisen muotitalon kanssa toteutetut blogipostaukset suorastaan dominoisivat tätä listaa! Kärkikymmeniköstä peräti viisi olivat Nanso-kampanjoita: niputin ne nyt yhteen, jotta listalle mahtuisi muutakin. Näitä muotikuvia on tehty vähän siellä sun täällä ympäri maailmaa: listalle nousseista postauksista Loppukesän lempparit kuvattiin Provencessa pienessä Methamiksen kylässä. Loman sietämätön keveys puolestaan kuvattiin yhdessä lempipaikoistani maailmassa, Viequesin saarella Karibialla. Muut listan postauksista olivat 8 x klassikko kevääseen, Takaisin töissä ja talvista juhlainspiraatioa sisältänyt Viisi valintaa juhlakauteen. Onpa ihana huomata, että postaussarjasta on tosiaan tykätty – olen toki sitä aavistellutkin, koska jutut ovat saaneet pelkkää positiivista palautetta.

Helpompaa elämää

Yhteistyössä Freskan kanssa toteutetussa kirjoituksessa käsittelin asioita, jotka tekevät arjesta helpompaa, parempaa ja ihanampaa. Yksi ehdottomasti tärkeimmistä on siivoaja, joka käy meillä kahden viikon välein. Olen yhä sitä mieltä, että siivoajan palkkaaminen on yksi parhaista sijoituksista, jonka oman arkensa helpottamiseksi voi tehdä, jos ei satu olemaan siivouksesta nauttivaa tyyppiä. Minä en ainakaan ole.

Minusta on kivaa järjestellä kaappeja ja sen sellaista, mutta keskittymiskykyni ei ole koskaan riittänyt perusteelliseen siivoukseen, joka oikeasti alkaa ja loppuu saman päivän aikana. Siivouspäivistäni tulee joka kerta lähipiirin hermoja raastava spektaakkeli, jossa tunnelmat vaihtelevat tunteja kestävistä “oho en muistanutkaan että minulla on tälläinen kirja” -harhapoluista raivareihin. Välillä haen kulmakiskalta motivaatiokaljan tai vien koiran kolmannelle päiväkävelylle ihan vaan päästäkseni pois keskeneräisen siivousprojektin keskeltä.

Kun pahin painajainen tapahtuu

Kuvaus Ranskan roadtripin alkuun osuneesta päivästä, josta tuli viime vuoden pahin – en ole itse pystynyt lukemaan tätä sen jälkeen kun kirjoitin sen. Kahdelle valokuvaajalle satojen tuhansien kuvien menettäminen on iso juttu, mutta positiivista tietysti on, että sen pahempaa ei viime vuonna tapahtunut. Varkausepisodinkin yhteydessä olisi voinut sattua niin paljon ikävämpiä juttuja, nyt selvittiin lopulta pienillä vahingoilla.

Kärkisijoille nousi myös muita viime vuoden aikana julkaistuja matkajuttuja, kuten Tulivuoritutkijana täällä, jonka kirjoitin Balilla tulivuoritilanteen keskeltä, ja Roadtrip Jakartaan joka oli kuvaus hikisestä 32 tunnin automatkasta Indonesian läpi. Mahtavaa, että tykkäätte matkajutuista, sillä niitä on luvassa viime vuoden seikkailuista vielä iso nippu.

Matkan jälkeinen elämä kiinnosti myös, sillä Australian reissun jälkeisiä ajatuksia käsittelevä kirjoitus nimeltä Välitilassa on ollut näemmä tosi tykätty.

Uutta kotia etsimässä

Tämä kirjoitus oli toteutettu yhteistyössä Igglo Rentin kanssa: kauniin kotimme vuokra nousi vuosi sitten kipurajamme tuntumaan ja vaikka viihdymme hyvin, olemme miettineet löytyisikö jostain meille uusi koti. Monia on kiinnostanut mitä asuntoprojektille kuuluu, mutta emme ole reissukiireidemme keskellä ehtineet oikein edistää asiaa muutamaa asuntonäyttöä lukuunottamatta – ne asunnot olivat kauniita, mutta ei meitä varten. Palaan aiheeseen sitten, kun on jotain uutta kerrottavaa!

5 x parempi työhuone

Finnish Design Shopin kanssa yhteistyössä tuotettu kirjoitus työhuoneemme uudesta sisustuksesta rikkoi kaikki blogini aiemmat kommentointiennätykset yli tuhannella kommentillaan, syynä tietysti houkutteleva arvonta. On se työhuonekin tietysti kaunis! Siellä on muuten ehtinyt taas tapahtua muutoksia, meillä nyt elää sisustus ihan koko ajan. Täytyy napsia taas uusia kuvia kun alkuvuoden reissut on hoidettu alta pois.

Hirvein viikko hetkeen

Huonot päivät ja kurjat hetket ovat tietysti osa elämää, mutta en vieläkään muistele lämmöllä tuota eriskummallista viikkoa, jonka seuraukset ovat vieläkin elämässämme monin tavoin läsnä. Palaan tähän vielä jonain päivänä, kun vettä on virrannut joessa tarpeeksi ja aika saanut tehdä armeliaat tehtävänsä.

Suosituimpien postausten joukossa oli muitakin tavalliseen arkeen kurkistavia juttuja, varsinkin niitä joissa ei ole niinsanotusti mennyt kaikki ihan nappiin.

Miesten vuoro

Jussilan perheen miehistä ottamani kuvat saivat isän metsästysharrastuksen takia aikaan hillittömän haloon. Hyvä esimerkki siitä, kuinka bloggaajana ei edes kymmenen vuoden kokemuksen jälkeen aina osaa ennakoida mistä kaikesta voikaan herätä kiihkeää keskustelua! Itse koin ikuistaneeni väläyksen pohjalaisen suvun perinteistä ja muusikkoisän ja -pojan kävelyretkestä, mutta toisten mielestä kuvani uhkuivat testosteroninkatkuista sovinismia.

Asioita jotka muistan Australiasta

Matkustimme loppuvuodesta lapsuudenmaisemiini, ja kertasin sitä ennen asioita, jotka muistin kymmenestä vuodestani Australiassa.

Oli talo ja pimenevässä illassa sirittävät sirkat, takapihan pyykkinarut, joiden läpi tiirasin taivaalle Halleyn komeettaa. Taivaankantta halkova valonjuova, ehkä avaruushulluus sai alkunsa siitä. Vuosi oli 1985 enkä tiennyt vielä mitään tornionjokilaaksolaisista lehmistä. Isä seisoi vieressäni, muistikuvaan ei ole tallentunut sanoja, mutta varmasti niitä oli. Ehkä puhuimme siitä, että seuraavan kerran tuo komeetta osuu kiertoradallaan paljain silmin havaittavaan kohtaan vuonna 2061. Ehkä siitä, että näenköhän sen vielä uudestaan.

Loppuun arvonta! Tämä ei ole sponsoroitu, vaan poimin palkinnon omista ylitsevuotavista kosmetiikkalaareistani: jaossa on Lumenen Harmonia-luonnonkosmetiikkasarjan tuotepaketti. Kysymys kuuluu millaisista tai mistä blogikirjoituksista olette pitäneet tähän mennessä eniten, ja millaisia juttuja toivotte tälle alkaneelle vuodelle? Saatte olla vastauksissanne juuri niin epämääräisiä tai täsmällisiä kuin tahdotte, mutta lupaan poimia konkreettisista postaustoiveista vähintään kymmenen aihetta, jotka toteutan tämän vuoden aikana – kannattaa siis hihkaista, jos on jotain mielessä! Arvontaan ehtii osallistua tiistaihin 23. tammikuuta saakka.

Auringonnousu Aavasaksalla

✖ AAVASAKSA, YLITORNIO

Olin aivan täysin unohtanut miten kaunista Lapissa on. Ainoa varsinainen suunnitelmani oli ollut laiskotella, mutta joulunvietosta Aavasaksalla ei meinannut tulla mitään, kun teki mieli nakata vihreät kuulat nurkkaan ja painella ulos riehumaan kameran kanssa. Onneksi pohjoisilla leveysasteilla on tähän aikaan vuodesta niin vähän valoisaa aikaa, ettei siellä voi ottaa kuvia kuin parin tunnin verran päivässä. Aikaa jäi siis loikoilullekin sen jälkeen kun aurinko laski muutama hassu tunti nousemisensa jälkeen. Eli puoli kolmelta iltapäivältä.

Nämä kuvat ovat joulupäivältä, kun aurinko nousi puoli kahdentoista maissa päivällä. Kun näin ensimmäisen vaaleanpunaisen hattarapilven leijailevan taivaalle, jätimme kahvikupit niille sijoilleen aamiaispöytään, hyppäsimme Jeeppiin ja lähdimme ajamaan Aavasaksan huipulle. Onneksi Jarnoa ei tarvinnut paljoa houkutella. Kannattaa lyödä hynttyyt yhteen sellaisen ihmisen kanssa, jolla on päässään sama hulluus kuin itsellä.

Horisontin takaa nouseva aurinko värjäsi kuuset vaaleanpunaiseksi.

Jätimme auton hiihtokeskuksen parkkipaikalle ja kipusimme rinteiden päälle. “Hiihtokeskus” antaa paikasta hiukan mahtipontisen kuvan – oikeasti se on sympaattinen pieni kiska, josta voi ostaa pahvimukikahvin, vuokrata laskettelusukset, varata mökin tai syödä kalakeittoa juureen leivotun ruisleivän kanssa.

Olin unohtanut senkin miltä tuntuu kun aurinko nousee vasta puoltapäivän maissa – ja sitten kun se nousee, se on kaiken odotuksen väärti.

Kävin aikoinaan Aavasaksalla lumilautailemassa. En ole koskaan ollut kovin hyvä talviurheilussa – muutinhan Suomeen 11-vuotiaana kuumasta maasta, jossa talvilajit eivät sattuneista syistä ole kovin suosittuja. Lumilautailu oli kuitenkin luontevaa jatkoa skeittaukselle, jota motoriikan puutteestani huolimatta sinnikkäästi opettelin, kunnes sain tarpeekseni ruvelle naarmuuntuneista polvista ja kyynerpäistä. En tosiaan ollut ilmiömäinen rinteessäkään, mutta lumilaudan kanssa ei ainakaan tarvinnut ottaa yhteen asfaltin kanssa eikä tekniikan kanssa ollut niin tarkkaa, koska painovoima vei takuuvarmasti alas. Aavasaksan ankkurihissillä nousu olikin sitten toinen tarina. Onneksi somea ei vielä ollut eikä kukaan ollut ikuistamassa erikoisasentoja, joissa raahauduin takaisin vaaran päälle.

Äitini kertoi meille pohjoisen maisemista, kun asuimme vielä Australiassa ja lumi oli minulle ja veljelleni vasta teoreettinen käsite. Hän ikävöi suomalaisia vuodenaikoja ja kaipasi talvea, enkä ikinä ymmärtänyt miksi – olinhan auringon lapsi, joka temmelsi päivät pitkät hiekkarannalla ja oppi uimaan ennen kuin kävelemään. Osasinkohan arvostaa tätä kauneutta, kun tulimme tänne ja näin kaiken omin silmin? En muista. Oli varmaan liian kiire olla kroonisesti ahdistunut, ja taisin muutenkin olla kiinnostuneempi rockmusiikista, hevosista ja pojista kuin kansallismaisemista ympärilläni. Arvostus syntyi vasta pienellä viiveellä.

Ainut asia, joka Aavasaksassa silloin väräytti elämänjanoista sieluani, oli minua montakymmentä vuotta vanhempien muistot juhannusjuhlista, jotka järjestettiin vaaran huipulla 50- ja 60-luvuilla. Legendaarisiin juhliin saapui ihmisiä kaukaa ja meno on takuulla ollut unohtumaton, mutta siitä en valitettavasti tiedä mitään, koska olin liian nuori ja aivan liian utelias, ja puheenaihe vaihdettiin ennen kuin ikinä päästiin niihin oikeasti hyviin juttuihin. Höh. No, juhannusjuhlat tai ei, Aavasaksa tunnetaan yhä Lapin eteläisimpänä paikkana, jossa juhannuksena voi nähdä keskiyön auringon.

Aavasaksa sijaitsee Ruotsin rajalla, joka jää tässä kuvassa selkäni taakse. Tuonne horisonttiin kun ajaa tarpeeksi kauas tulee vastaan Raanujärvi, sitten Rovaniemi. Äiti ajeli sinne silloin tällöin ja hyppäsin mielelläni kyytiin, koska tykkäsin reitin karunkauniista suomaisemista. Marjahullu äitini tiirasi tupasvillan seasta hilloja, minä yritin nähdä virvatulia. Niitä ei osunut vastaan, mutta poroja kohtasimme senkin edestä. Pysähtelimme vähäväliä, koska suota halkovan aution valtatien keskellä seisoi kymmeniä poroja. Ne eivät ymmärtäneet olevansa etenemiseste, minun tehtäväni oli nousta autosta ja hätistellä ne tieltä. Yhtä piti kerran hiukan tuuppia pyllystä. Sen turkki oli niin pehmeä, että teki mieli halata sitä.

Aavasaksan laskettelurinteitäkin korkeammalla on vaaran varsinainen huippu, jolla sijaitsee Keisarinmaja, vanha paviljonki ja näkötorni. Halusin viedä Jarnon tornin huipulle, koska sieltä näkee idän lisäksi muihinkin ilmansuuntiin – Tornionjoen yli Ruotsiin, pohjoiseen kohti Pelloa ja Kittilää, ja jokivartta pitkin etelään kiemurteleviin kyliin ja lähimpään pikkukaupunkiin, Tornioon. Huurteisen tornin ovi oli jäätynyt auki ja pääsimme kapeaan kierreportaikkoon, mutta perillä odotti pieni pettymys: ikkunalasitkin olivat kimaltavien lumikukkasten peitossa eikä niiden läpi nähnyt mitään. Tulipahan kivutessa lämmin.

Jarno on viettänyt vuosien varrella pitkiä aikoja kaukaisissa paikoissa kuten Uudessa-Seelannissa, Etelä-Amerikassa, Intiassa ja Kiinassa, mutta jouluna Pohjanmaan poika kävi ensimmäistä kertaa Lapissa.

Näkötornin kupeessa sijaitseva Keisarinmaja on Lapin vanhin matkailukäyttöön valmistunut rakennus, sillä se rakennettiin vuonna 1882 metsästysmajaksi silloisen keisarin Lapin-matkaa varten. Aleksanteri II ei koskaan ehtinyt paikalle ja perillisenkin matka peruuntui vuosia myöhemmin, mutta muita vieraita on sittemmin saapunut bussilasteittain: Keisarinmaja toimii nykyisin museona ja on kesäisin auki vierailijoille. Minä olin sen kahvilassa kesätöissä: keittelin kahvia, paistoin vohveleita ja pääsin käyttämään kielitaitojanikin, sillä iso osa vieraista oli ulkomaisia turisteja. Olin yläasteikäinen (toisinsanoen sietämätön teini) enkä voinut ymmärtää miksen saanut käyttää töissä Led Zeppelin -paitaani.

Huipulle johtavaa tietä ei oltu joulupäivänä aurattu, mutta Jeeppimme ei paljoa piitannut pienestä kinoksesta. 

Matkajutuissa on luvassa pian paluu lämpimmille leveysasteille, mutta toivottavasti ette ole vielä ihan kyllästyneet lumikuviin, sillä niitä olisi vielä jokunen jäljellä!

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Se säkenöivistä suunnitelmista

Olin tehnyt välipäiville ja vuoden ensimmäiselle viikolle aukottoman suunnitelman. Vakaa aikomukseni oli linnoittautua työhuoneeseen tietokoneen ääreen, varata viereen pannullinen teetä ja ystävältä saatu lahjasuklaa, ja ottaa ilo irti siitä että puhelin ei pirise eikä sähköposti pauku. Olla toisinsanoen ennennäkemättömän tehokas ja hakata kasaan niin rästityöt (joiden määrä näyttää olevan vakio) kuin uuden vuoden suunnitelmat hyvissä ajoin ennen vuoden ensimmäistä matkaa, jonne voisi lähteä hyvällä omatunnolla, kun kaikki tärkeä olisi tehty alta pois. Ja koska olisin niin tehokas että aikaa jäisi jopa yli, voisin kerrankin kirjoittaa blogipostauksia etukäteen valmiiksi, jottei tarvitsisi tien päällä avata tietokonetta tai murehtia pätkivistä nettiyhteyksistä! Aaaah!

Mutta välipäivinä olikin kaikenlaista muuta kiirettä. Kävimme pitkillä kävelyillä koiran kanssa ja unohduimme kaupungille ystävien kanssa, kun kerrankin oli “aikaa”. Sytyttelin takkaan tulta ja jäin lukemaan lehtiä, joita käytin sytykkeinä. Siirtelimme huonekaluja Jarnon kitaroiden tieltä.  Selailin kirjoja ja tein mittavia internet-tutkimuksia tärkeistä aiheista kuten suomalaisen ryijytaiteen perinteet, syklonin synty, Modern Familyn kahdeksas tuotantokausi, vanhojen puukalusteiden entisöinti ja missä päin maailmaa olikaan se vaaleanpunainen laguuni, josta näin kolme vuotta sitten kuvia. Iltaan mennessä olin niin uupunut kaikista kiireistä, että nukahdin sohvalle viimeistään kahdeksalta.

Tietokone on auki, mutta se ei takaa vielä mitään.

Päätin pistää lusmuillen vietetyt välipäivät joulukooman piikkiin. Aloittaisin operaation uudella innolla heti vuoden vaihtumisen jälkeen. Uuden vuoden taika ripottelisi tähtipölyä suunnitelmieni päälle ja tammikuu saisi täydellisen startin! Saisin vuoden ensimmäisen viikon aikana aikaan niin paljon, että asiakkaat hämmästyisivät ja blogini lukijat pökertyisivät!

No, viikko alkaa olla nyt ohi. Tiistaina luulin, että on maanantai enkä muistanut mennä tapaamiseen. Keskiviikkona jätin väliin työtilaisuuden saadakseni kirjoittaa rauhassa, mutta nukahdinkin sohvalle tietokoneeni viereen eikä Jarno raaskinut herättää. Torstaina sain tietokoneen auki vasta iltapäivällä, koska unohduimme kirppiskierrokselle koiran aamukävelyn varrelta, sitten ystävä soitti, sitten lähdin lounaalle ja sitten oli, no, jotain muuta. Perjantaina nukuin kolme tuntia pommiin, joka on muuten todella tehokas tapa pistää tiukkaan laadittu aikataulu täysin sekaisin. Suosittelen, jos haluaa palaveripäivään ylimääräistä jännitystä! Lisäksi kaiken ylimääräisen energian on vienyt uusi päähänpisto, joka ei liity työhöni eikä tuo taloon rahaa vaan lähinnä syö sitä, mutta siitä lisää myöhemmin.

Sehän tässä on samaan aikaan sekä huolestuttavaa että huojentavaa, että kaikki menee eteenpäin, ehdit kyytiin tai et. Tähän aikaan huomenna istumme lentokoneessa ja kaikki mitä ei voi tehdä tien päältä joutuu vaan odottamaan paluutamme. Nyt kun tutkin todo-listaani ilman tätä hyödyttömäksi osoittautunutta idealismia, ei siellä edes ole kovin montaa asiaa, joita en voisi edistää kahdentoista tunnin lentomatkan aikana – ja onhan sitä ennenkin päivitetty blogia sieltä sun täältä ympäri maailmaa internet-yhteydellä, joka pysyy nipinnapin koossa jollain epämääräisellä purkkavirityksellä.

Mutta mihin me olimmekaan menossa tällä kertaa? Jarnon tontilta se selviää. Seuraavaksi pitääkin alkaa pakata. Viihdyttäkää meitä kertomalla miten teillä sujuu – onko vuosi alkanut hyvissä merkeissä?

PS. Kirjoitus on kuvitettu viimesyksyisillä kuvilla, koska ei, en todellakaan ole saanut aikaiseksi ottaa tällä viikolla ainuttakaan kuvaa enkä ole nähnyt rajauskynääni varmaan kuuteen viikkoon.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Happenings

Uusi vuosi is happening! Tuntuu, että asiat on kerrankin niin mallillaan, että turhille uudenvuodenlupauksille ei ole tarvetta. Tupakan polttaminen saa jäädä, mutta se ei olekaan turha lupaus. Pyhät on meidän perheessä juhlittu ja katseet sunnattu uuteen vuoteen taas astetta tiukemmin. Koskaan aiemmin mulla ei ole ollut suunnitelmia ensi vuoden varalle, mutta ilmeisesti 2018 on poikkeus. Tästä kuulkaa tulee mieletön vuosi!

Vuodenalku vie meidät ihan ensimmäiseksi Meksikoon tankkaamaan aurinkoa. Lähtöpäivä kolkuttelee jo ovella ja tässä keskitymme vielä aivan muihin asioihin ennen kuin maailma on valmis reissuamme varten. Onneksi tässä alkaa olla jo sen verran kokenut maailmanmatkaaja, että turhaa stressiä ei tarvitse alkaa kehittelemään. Muista viime vuoden matkoistamme poiketen, tämä tulee olemaan varustukseltaan paljon kevyempi. Ikäänkuin hatunnosto reppureissaamiselle. Kun reppu on kevyt, on matkantekokin paljon kevyempää. Silloin on myös tilaa spontaaneille ideoille ja todelliselle seikkailulle.

Reissuista, suunnitelmista ja tulevista happeningeistä tulen pauhaamaan paljon tänä vuonna. Sitä ennen on ainakin yksi maailma saatava valmiiksi. Viva México!

Toivotan teille kaikille oikein ihanaa uutta vuotta 2018!

PHOTOGRAPHY BY STELLA HARASEK

Heippa vaan, 2017

Kun vuosi vaihtui, olin parhaassa mahdollisessa paikassa: ystävien seurassa, rakkaani sylissä, koira puristettuna rintaani vasten. Tähtisädetikut kipinöivät pimeässä, niiden tuoksusta tuli taas mieleen ensimmäiset talvet Lapissa ja natiseva lumi saappaiden alla.

Valvoimme melkein aamuun asti pitkän pöydän äärellä. Bob Dylan soi, viini virtasi eikä kukaan halunnut mennä kotiin. Kun silmät alkoivat lopulta painaa ja astuimme ulkomaailmaan, oli alkanut sataa lunta. Märkä asfaltti oli kadonnut ja tilalla oli tiheä lumipeitto, johon jäi mustia tassunjälkiä, kun kävelimme muutaman korttelin matkan kotiin. Oikaisimme puiston läpi, takkini sisältä herätetyt uniset koirat nuuhkivat lumen painosta nuokkuvia kukanvarsia.

Katulampun valossa kieppuva pyry sai maailman näyttämään kaleidoskoopilta. Pehmeä maisema oli täysin eri kuin se kolea musta kaupunki, jonka läpi olimme kulkeneet edellisenä iltana matkalla juhliin.

Se oli täydellinen tapa päättää vanha vuosi ja vastaanottaa uusi.

Mietiskelin päättynyttä vuotta: miten meni ja mitä jäi mieleen? Kepeästi esitettyyn kysymykseen tuntui ensin mahdottoman vaikealta vastata. Janoan aina selkeyttä, mutta elämä tuntuu monesti tuskastuttavan sekavalta – siitä ei saa siistiä ja johdonmukaista narratiivia, kun koko ajan on läsnä hyvää ja huonoa, ilon aiheita, onnen leimahduksia, pieniä ja suuria suruja, arjen koko umpimähkäinen kirjo.

Kun annoin kysymyksen hautua pari päivää, aloin saada kiinni punaisista langoista sekamelskan keskeltä.

2017 oli niin paljon parempi kuin edeltäjänsä, jota leimasivat isot muutokset, uupumus, kovat vatsakivut ja krooninen puristus rinnassa: kokosin hitaasti itseäni lattialle pudonneista palasista enkä vieläkään ole ihan varma miten tein sen. Tasan vuosi sitten kirjoitinkin, että 2016 oli monella tapaa rankka vuosi – ehkä ansaitsinkin sen myllerryksen jälkeen jotain helpompaa.

Kuten alkuvuodesta ennustin, siitä tuli momondo-yhteistyömme myötä seikkailuvuosi! Tuntuu, että vietimme tien päällä enemmän aikaa kuin kotona. Kahteentoista kuukauteen mahtui paljon mahtavia matkoja, jotkut tärkeämpiä kuin toiset, listan kärjessä matka Australiaan lapsuuteni maisemiin. Suurin osa Australian reissukuvista ja -jutuista on vielä julkaisematta, joten palaan aiheeseen pian.

Kävimme myös Karibialla, Kreetalla, Indonesiassa, Italiassa, Ranskassa, Espanjassa ja Tanskassa. Joukkoon mahtui keskivertoa rankempi reissu, roadtrip Eurooppaan, jonka vastoinkäymiset lopulta hitsasivat minusta ja Jarnosta vahvemman tiimin kuin olisin voinut koskaan kuvitella. Yhtäkkiä olen suhteessa, josta olen aina haaveillut uskomatta, että sellaista oikeasti löytyisi. Se on niin iso ilo, että tuntuu melkein vaaralliselta kirjoittaa siitä, ikään kuin se olisi asia joka kuuluu vain meille.

Tein viime vuonna kovasti töitä. Vähemmän kuin ennen, silti yhä liikaa. Kiireidenkin keskellä iloitsin siitä, että sain tehdä työkseni kahta lempiasiaani, valokuvata ja kirjoittaa. Olin vihdoin tilanteessa, johon niin kovasti pari vuotta sitten halusin. Tuli tosi hyvä mieli siitä, että olin kovalla työllä päässyt lähemmäs omia tavoitteitani ja saan tällä hetkellä elää elämää, joka ei ole täydellinen, mutta tuntuu omalta.

Vietin aikaa ystävien kanssa. En ihan niin paljon kuin olisin halunnut ja oli monia, joiden kanssa eivät aikataulut ja reitit kohdanneet ollenkaan. Mutta silti: oli mökkireissu Vihreään taloon, parikin saariretkeä Estholmeniin, alkuvuoden matka Karibialle ja loppuvuoden matka Balille, kahvihetkiä arjen keskellä, yllätyskohtaamisia Roomassa, yhdessä odotettu Flow Festival, monen monta rentoa iltaa meidän keittiössä, ihanat pikkujoulut, Lapissa vietetty joulu jossa oli muuttuneiden perheolosuhteiden ansiosta läsnä myös vanhoja ystäviä ja kirsikkana kakun päällä, vuoden viimeinen ilta ja uuden vuoden juhla, joka oli kaikkea sitä mitä voi uuden vuoden juhlalta vaan odottaa.

Alkuvuodesta lopetimme lihan syömisen. Se oli helpompaa kuin olisin ikinä kuvitellut. Loppuvuodesta karsimme myös maitotuotteet minimiin eikä sekään ollut niin vaikeaa kuin joskus olin luullut. Syyt olivat ennen muuta eettiset, mutta päätös vahvistui, kun huomasin, että osa vatsakivuista katosivat maitotuotteiden myötä. Näin siitäkin huolimatta, etten tutkimusten mukaan kärsi allergiasta tai laktoosi-intoleranssista. Kaikki asiat eivät löydä selitystä lääkärin vastaanotolta.

Syksyllä palasin yli kymmenen vuoden jälkeen joogamatolle ja yllätin itseni pitämällä siitä. Syksystä tuli ainakin osittain sen ansiosta pehmeämpi kuin aiemmista. Löysin myös loistavan kiropraktikon (tai ketä huijaan, päädyin sinne siis ystävieni suosituksesta) ja ryhtini alkoi suoristua, niskakipuni kadota ja koko elämä tuntua jotenkin kevyemmältä. Haluan kirjoittaa vielä näistä molemmista.

Viime vuosi oli kummallinen monellakin tavalla. Menetin esimerkiksi poikkeuksellisen paljon kaikenlaista materiaa. Tavara on onneksi vain tavaraa ja nyt enää naurattaa, mutta viime vuonna ihmetytti: olen yleensä tarkka tavaroideni kanssa enkä kadota koskaan mitään. Alkuvuodesta minulta varastettiin olkalaukku ja sen mukana puhelin, avaimet ja kaikki kortit. Kesällä meiltä vietiin kaikki työvälineet kamerasta tietokoneeseen ja kovalevyihin. Yhdellä reissulla rikoin aurinkolasini, seuraavalla kadotin niiden tilalle hankitut seuraajat. Ehdin vuoden aikana hukata myös lempihattuni, lempihuivini ja lempisormukseni – kaikki eri tilanteissa enkä vieläkään ymmärrä mihin ne hävisivät. En voi muuta kuin ajatella, että universumi yritti kertoa jotain, varoittaa tai hidastaa vauhtiani.

Olen ajatellut kuunnella, sillä myös viime vuonna oli nimittäin liian usein liian kova kiire ja stressi. Olen yrittänyt kauan, mutta en vieläkään ole ihan saanut aikataulujani kuriin, vaikka ne ovat helpottaneet jo paljon pahimmista vuosista (tai vaikka edellisestä vuodesta). Tiedän jo, että niin ongelma kuin ratkaisu löytyvät omasta päästäni. Vielä taitaa vaan olla pari isoa oivallusta sisäistettävä kunnolla ennen kuin arki oikeasti muuttuu merkittävästi rennommaksi ja aikaa liikenisi riittävästi myös levolle ja pelkälle olemiselle.

Loppuvuoden teema oli matka menneeseen. Siellä oli niin paljon asioita, jotka olin unohtanut tai päättänyt olla ajattelematta. Kävin ensimmäisen kerran 25 vuoden jälkeen Australiassa, jossa kasvoin elämäni ensimmäiset kymmenen vuotta. Menin jouluksi pohjoiseen, jossa en ollut viettänyt yhtään joulua sen jälkeen kun muutin 20 vuotta sitten pois kotoa. Aika oli oikea, aiemmin en olisi ollut valmis. Kiitos siitä kuuluu myös miehelle, jonka kanssa tuntui yhtäkkiä mahdolliselta kohdata kaikki, joka olisi aiemmin ollut aivan liikaa.

Ennen muuta päättynyt vuosi oli matka minuun. Availin vanhoja laatikoita, joihin olin vuosien varrella tunkenut ikävän, surun ja muut vaikeat tunteet, joita en silloin kyennyt, jaksanut tai ehtinyt käsitellä. En edes tiennyt, että niitä oli niin paljon. Nyt ne on päästetty ulos ja ne kuplivat, läikkyvät ja vuotavat päiviin. Antaa vuotaa vaan, ainakin olen elossa, raivoisasti ja kiihkeästi elossa ja kohtaan takki auki tunteet, jotka ovat koko tämän ajan olleet minussa ja odottaneet. Availen kaappeja ja ikkunoita, potkin ulos vanhoja luurankoja, häädän aaveita. Tuulee, joten tuuletan: huoneita, ajatuksia, lempivaatteita joihin on takertunut vanhentuneiksi tai vääriksi osoittautuneita uskomuksia siitä kuka olen.

Viime vuonna nimittäin opin olemaan rehellinen itselleni ja muille siitä millainen olen ja millaista elämää haluan elää. En valehdellut aiemmin, en vaan aina uskaltanut kuunnella ja uskoa sisäistä ääntä, joka kuiskaili korvaani. Opettelin muutenkin kuuntelemaan intuitioni entistä tarkemmin, näkemään asioita joita universumi valaisi ympärilläni siinä toivossa, että ehtisin vihdoin huomata ne. Tämäkin aihe ansaitsee vielä ihan oman kirjoituksensa.

Vuosi on nyt ohi ja plussan puolella ollaan, ei epäilystäkään. Koira kainalossa, mies vieressä ja tunteet pinnassa, menossa kohti kaikkea oikeaa ja omaa. Itkuisimpienkin stressipäivien pohjavireenä on ollut onni, tunne siitä että asiat ovat vihdoin nytkähtäneet eteenpäin oikeaan suuntaan. Vaikeat viikot eivät ole enää niin vaikeita kuin vuosi sitten tai läheskään niin vaikeita kuin kolme vuotta sitten. On huojentavaa, että kaikki muuttuu koko ajan vaan paremmaksi ja helpommaksi.

Haluan alkavalta vuodelta vähemmän: kiireisiä lähtöjä reissuihin, liian lyhyiksi jääviä yöunia, epävarmuutta, stressiä asioista jotka eivät ole sen arvoisia. Haluan myös luopua tunteesta, että koko ajan on kiire jonnekin tai vähintään jotain tärkeää tekemättä. En lupaa mitään, mutta yritän myös kiroilla vähemmän.

Toivon alkavalta vuodelta enemmän: unta, vapaapäiviä, lisää unta, aikaa kirjoittaa ja maalata ja liikkua, rohkeutta kirjoittaa kirjani loppuun silläkin uhalla että se ei ravisuttaisi kirjallista maailmaa neroudellaan. Rennompia matkoja, ryhdikkäämpiä rutiineja, helpompia aamuja. Ratkaisuita, jotka keventävät työkuormaani tekemättä lovea tuloihini. Ennen muuta haluan relata ja ehtiä nauttia kaikesta. Ja muistinko jo sanoa, että haluan nukkua?

Tuntuu, että joitakin asioita on opeteltava uudestaan ja uudestaan. Teen oivalluksia, jotka mullistavat kaiken mitä ajattelen maailmasta, ja sitten unohdan ne, kunnes törmään täsmälleen samoihin tilanteisiin uudelleen ja tajuan taas. Ehkä pitää hankkia muistikirja ja kirjoittaa niitä ylös.

Uupumuksesta: mikään ei ole tärkeämpää kuin nukkuminen. Väsyneenä ei ole luova, ei jaksa iloita tai innostua, ei löydä ratkaisuja tai uudenlaisia tapoja toimia, ongelmat tuntuvat ylitsepääsemättömiltä eikä ole kivaa seuraa itselleen tai muille.

Keskeneräisyyden sietämisestä: minä olen ihan kesken, mutta onneksi maailma on myös. Ei tässä mikään ole tulossa valmiiksi, joten turha stressata. Olennaista on tämä matkan tekeminen ja kyydistä kannattaa nauttia.

Riittämättömyydestä: kun on paatunut perfektionisti ja itsepiiskuri, joka on koko ikänsä uskonut, että kaikki hyvä – rakkaus, kunnioitus ja menestys – pitää ansaita olemalla tietynlainen ja tekemällä asioita tietyllä tavalla, on vaikea yhtäkkiä antaa vaan olla ja heittäytyä sen varaan, että riittää ihan tälläisenä. Alan olla varma, että se on sataprosenttisella varmuudella ainut tapa löytää jonkinlainen rauha keskellä kaikkien niiden asioiden, joita voisi tehdä paremmin tai olla enemmän.

Kärsivällisyydestä: joka kerta kun vuosi vaihtuu, toivon, että alkava kahdentoista kuukauden jakso on se taianomainen vuosi, kun viimeisetkin minua pidättelevät ja hidastavat asiat katoavat, löydän tasapainon kaikkien minua vetävien voimien välillä ja saavutan kaiken sen mistä haaveilen. Vaikka oikeasti siinä on yhdelle vuodelle jo paljon taikaa, että kasvaa taas vähän ja pääsee taas vähän lähemmäs.

Viimekin vuonna opettelin. Tänä vuonna jatkan harjoituksia. Kipinöivää uutta vuotta meille kaikille.

PHOTOS MOSTLY BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA