Keep shining on

The Nationalin uusin albumi on edelleen tehosoitossa, mutta rinnalle mahtuu (hetkittäin) muutakin melankolista indierockia rapakon takaa. Jos Bon Iver yhtään kolahtaa, kannattaa ehdottomasti ottaa kuunteluun Volcano Choir – nimen takaa löytyy nimittäin Bon Iverista tuttu nokkamies Justin Vernon, joka vaikuttaa kerkeäväiseltä kaverilta, sillä hän vaikuttaa näiden kahden yhtyeen lisäksi vielä parissa muussakin. Ehkä juuri siitä syystä Volcano Choir julkaisee uutta musiikkia melko harvakseltaan – kokoonpanon kahdentoista vuoden olemassaolon aikana on ilmestynyt vasta kaksi albumia – mutta mikäs siinä, musiikki on onneksi ikuista ja nämä kappaleet kestävät kyllä aikaa ja kuuntelua. Liitän alle tämänhetkisen suosikkini, joka ei ole ollenkaan melankolisimmasta päästä, vaan sopii raukean perjantai-illan ja punaviinilasin seuraan kuin olisi siihen suunniteltu.


VOLCANO CHOIR – COMRADE

Sleeping night and day

Ohiolainen The National on ollut yksi lempiyhtyeistäni siitä saakka kun Boxer-albumi ilmestyi kymmenen vuotta sitten. Vuosikymmenensä parhaiden levyjen joukkoon noussut pitkäsoitto antoi musiikin ystäville esimerkiksi kappaleet Fake Empire, Slow Show ja Racing Like A Pro, jotka mullistivat minun ja noin sadantuhannen muun ihmisen maailman. Matt Berningerin lakonisessa äänessä oli jotain hypnoottista ja kappaleiden melodioihin oli kudottu niin paljon sähkölatausta että aivot menivät niitä kuunnellessa oikosulkuun.

Olen nähnyt yhtyeen muutaman kerran livenä ja vajonnut joka kerta samaan oikosulkutilaan. Se on ehkä vähän vaarallista. Kerran olin silloisen poikaystävän kanssa katsomassa The Nationalia Lontoossa ja sain keikalla aikaan niin hirveän riidan, että puhuimme toisillemme seuraavan kerran vasta palattuamme Suomeen. En kuollaksenikaan muista syytä, mutta epäilen sen johtuneen siitä, että hän yritti puhua minulle keikan aikana.

Yhtyeen seitsemäs albumi Sleep Well Beast näki päivänvalon vajaa kuukausi sitten ja olen tässä miettinyt mitä olisin siitä mieltä. Se on hieno, siitä ei epäilystäkään. Mutta myös yksi yhtyeen melankolisimmista ja riipaisevimmista levyistä. Pehmeästi rullaavien melodioiden ja pianon keskellä on kolinaa, riitasointuja, ujeltavia ja särkyviä kitaroita. Lyriikoista voi päätellä, että albumi on syntynyt melko syvissä vesissä: yksinkertaisiin, hiljaisiin sanoihin tiivistyy rintaapakottavan paljon surua ja pettymystä.

Levyn elektronisemmista elementeistä tulee muuten vähän mieleen Radiohead-solistin Thom Yorken ensimmäinen sooloalbumi The Eraser, joka ilmestyi samoihin aikoihin kuin Boxer. Taisin soittaa niitä vuorotellen koko 2007 läpi.

Mietin pitkään minkä kappaleen nostaisin albumilta tähän kirjoitukseen. Koitan usein pohtia mikä edustaisi albumia parhaiten tai tarjoaisi eniten tarttumapintaa lukijalle, joka ei ole ehkä tutustunut aiheeseen aiemmin, mutta päädyn aina lopulta siihen kappaleeseen, jota luukutan itse eniten. Se on tällä hetkellä Guilty Party, jonka puolivälissä alkava melodia ajaisi minua taas tiloihin, jos ei olisi nukkuvaa koiraa jaloissa ja kreisikomediaa katsovaa miestä vieressä. Onneksi he ankkuroivat minua kiinni todellisuuteen. Pitäkää kiinni teekupeistanne, seuraa täydellistä syysmusiikkia melankolian nälkään.


THE NATIONAL – GUILTY PARTY

Can we work it out?

Pistän Arcade Firen soimaan täysille aina kun päivään tarvitaan hiukan potkua. Kanadalaisella indierockpoppoolla on tarkoitukseen paljonkin sopivaa musiikkia, mutta viime aikoina ehdoton suosikkini on ollut Afterlife, jonka kertosäkeessä on samaan aikaan taistelutahtoa ja kaikesta irtipäästämisen iloa. Olen muuten huomannut, että musiikilliset pakkomielteeni eivät tällä hetkellä noudata minkäänlaista ajankohtaista linjaa – Arcade Fire on julkaissut ihan kuukausi kaksi sitten viidennen albuminsa nimeltä Everything now, mutta tämä löytyy edelliseltä Reflektor-lätyltä, joka ilmestyi monta vuotta sitten. No mutta emme anna sen nyt hidastaa, sillä on maanantai ja tähän heräämiseen tarvitaan nyt vähän vauhtia.


ARCADE FIRE – AFTERLIFE