KUUSI ASIAA JOITA ODOTAN FLOW’SSA

Paras aika vuodesta on virallisesti täällä taas! Kesä taittuu kohti loppuaan, illat tummuvat, Flow Festival on alkamaisillaan ja viimeisiä lippuja viedään käsistä. Oma rannekkeeni on onneksi jo paikoillaan, joten voi kaikessa rauhassa fiilistellä alkavaa viikonloppua. Se on perinteisesti yksi kesän kohokohdista: timanttinen kattaus ystäviä, musiikkia, hyvää ruokaa ja keijuvalojen valaisemaa festivaalihumua elokuisessa yössä. Kaikkein eniten odotan seuraavaa kuutta asiaa.

1 ~ Lana Del Rey kuuluu artisteihin, joista en ole omasta mielestäni ikinä oikein pitänyt, mutta niin vaan olen huomannut Lanan kappaleiden hiipineen viime vuosina soittolistojeni soitetuimpien kärkeen. Lana nousee lavalle perjantai-illan pääesiintyjänä, enkä malta odottaa! Uskon, että Lanan raukea taika toimii Suvilahden yössä – se nähdään pian. Joitain suosikkikappaleitani listasin tohkeissani jo huhtikuussa. Tulisipa ainakin Music To Watch Boys To.

2 ~ The XX soi meillä lähes päivittäin, se on ihan parasta keskittymismusiikkia silloin kun haluaa upota omiin maailmoihinsa. Olen nähnyt yhtyeen viime vuosina useamman kerran, ovat esiintyneet ainakin Ilosaarirockissa ja kerran aiemmin Flow’ssakin. Ne keikat menivät festariduunien takia vähän ohi kun päässä pyöri työasiat ja puhelin pirisi, mutta tällä kertaa ajattelin huojua koko keikan läpi Jarnon kainalossa. Tulisipa ainakin Infinity – en ole vieläkään päässyt yli siitä miten paljon se muistuttaa Chris Isaakin Wicked Gamea – mutta melkein kaikki käy. Kunhan ei kiitos ihan hirveästi niitä uusimman albumin biisejä.

3 ~ Toivon onnellisia kohtaamisia ja eksymisiä! En halua ravata lavalta lavalle aikataulu kädessä tai sopia kovinkaan monia tärskyjä siihen miksauspöydän vasemmalle puolelle, kyllä sä mut näät sitten. Flow’ssa ei kannata tehdä tarkkoja suunnitelmia oikeastaan minkään suhteen, koska niissä pysymisellä saa aikaan vain pääsäryn – kaikkein kivointa on kun antautuu festivaalihumulle, etenee virran tahtiin, antaa itsensä unohtua paikkoihin ja tilanteisiin eikä liikaa mieti mitä kello on tai mihin pitää seuraavaksi rynnätä. Toivon osuvani ainakin brittitrio London Grammarin, tanskalaisen Moderatin ja tietysti Goldfrappin keikoille – kaikkia on tullut viime vuosina luukutettua kotona. Kotimaisista kiinnostaa erityisesti Mikko Joensuu, Reginasta irtaantunut Pykäri ja Astrid Swan, jonka kanssa minulla oli joskus kunnia työskennellä. Ja tietysti toivon löytäväni festivaaliväen joukosta kaikki ystävät, jotka ovat pakkautuneet paikalle! Jos vanhat merkit pitävät paikkaansa, suurin osumistiheys on shamppanjateltan luona.

4 ~ Taidekattaus kiinnostaa. Haluan ehdottomasti nähdä Laura Väinölän kasveista tehdyn alttarin! Laura oli vuoden 2016 nuori muotoilija ja on muutenkin tehnyt kaikkea kiinnostavaa, kuten Flora & Laura -kukkakaupan, jota ei ole olemassa. Hotsittelee myös Riviera Cinema Barin leffatarjonta, vaikka en ole vielä yhtenäkään vuonna malttanut pysähtyä katsomaan kokonaista elokuvaa. Ehkä tämä on se vuosi?

5 ~ Safka se on aina mielessä! Flow’ssa on ollut viime vuosina ihan hulluhyvä ruokatarjonta, kerrankin kannattaa mennä festareille nälkäisenä. Raflalistaus näyttää houkuttelevalta tälläkin kertaa, saa nähdä mitä kaikkea sitä ehtii viikonlopun aikana maistella. Kiinnostaa varsinkin Kimchi & The Chicken Gang joka on hybridi kahdesta ravintolasta, Richard McCormickin New York Ninjasta ja Sam McCormickin Kimchi Wagonista. Veljekset ovat keksineet Flow’ta varten uuden konseptin, joka on saanut vaikutteensa Aasian katukeittiöstä.

6 ~ Viimeisenä muttei suinkaan vähäisimpänä The Afghan Whigs, joka nousee lavalle sunnuntaina – KYLMÄT VÄREET! KYLMÄT VÄREET! The Afghan Whigs oli minusta yksi 90-luvun parhaista yhtyeistä, joka sotki itsevarmalla otteella post-grungevaikutteista rokkia souliin ja popmelodioihin eikä ollut kovin kiinnostunut siitä mitä muut heistä ajattelivat. Yhtyeen karisma tiivistyi nokkamies Greg Dulliin, musiikilliseen monilahjakkuuteen, joka on sittemmin vaikuttanut muissa kokoonpanoissa, kuten The Twilight Singersin nimellä kulkevassa projektissaan. Kukaan, joka on koskaan joutunut keskustelemaan kanssani musiikista, ei ole voineet välttyä Greg Dulli -aiheiselta paasaukselta, koska olen rakastanut ja palvonut melkein kaikkea mitä hän on vuosien varrella tehnyt. Siksi olin hypätä kattoon kun kuulin, että Afghan Whigs saapuu Suvilahteen – olin kuullut, että vuosia sitten hajonnut yhtye oli koonnut rivinsä uudestaan, mutta en tiennyt, että he rundasivat taas maailmalla. Pitää joskus kirjoittaa tästä pidemmin, mutta tulisipa TULISIPA keikalla vuosituhannen lopussa julkaistu Crazy! Se olisi viikonlopun kirkas ja kiistaton kohokohta ja minä saisin kuolla onnellisena naisena (vaikka toki toivon, että se hetki ei ole edessä aivan pian). Ilahtuisin kovasti myös muista 1965-albumin kappaleista, se on aina ollut suosikkilevyni yhtyeen tuotannosta.

Siinäpä tärkeimmät! Nähdäänkö me viikonloppuna Suvilahdessa? Mitäs te odottatte eniten?

PHOTOS FROM FLOW FESTIVAL 2016 BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

I WANNA BE ADORED

Brittiyhtye The Stone Rosesin vuonna 1989 julkaistu I Wanna Be Adored kuuluu niihin kappaleisiin, jotka tunnistaa alkuhuminansa ensimmäisestä sekunninpuolikkaasta – ja ajaa välittömästi tunnekuohuun, johon sekoittuu kaikki menneet ihastukset, pettymykset, tärisevin teinisormin poltetut tupakat ja puistonpenkillä juotu lämmin valkoviini. Tykkään hulluna myös tanskalaisen The Raveonettesin tulkinnasta, joka onkin melko uskollinen alkuperäiselle sovitukselle ja tunnelmalle. Cover on julkaistu vuosia sitten ja olin jo ehtinyt unohtaa sen, mutta onneksi internet kuljettaa eteen kaikenlaista. Laitan onnenkantamoisen jakoon siltä varalta, että se ilahduttaisi teitäkin.


THE RAVEONETTES – I WANNA BE ADORED

I FORGET WHERE WE WERE

Suositus sunnuntaihaikeuteen! Meillä on soitettu viime aikoina paljon brittiläistä Ben Howardia, josta kirjoitin sanasen tovi sitten. Värisevä-äänisiä laulaja-lauluntekijöitä tuntuu tällä hetkellä riittävän kolmetoista tusinaan, mutta Howard on erottunut joukosta kappaleillaan, jotka kasvavat salakavalasti, kunnes ovat pakahtua tukahdutettuun tunteeseen.


BEN HOWARD – I FORGET WHERE WE WERE