Voi syksy ja sadeaamut. Suhtauduin joskus aamuihin vihamielisesti – varsinkin tähän aikaan vuodesta, kun ne erottavat niin teeskentelemättömällä tavalla lempeän loppukesän ja sukkana viilenevän syyskuun. Pikkuhiljaa olen alkanut pitää niistä.
Jos vaan malttaa nousta ajoissa, saa keittää kannullisen teetä ja herätä hötkyilemättä uuteen päivään. Ehtii löytää lempifarkkunsa, valita umpimähkällä villapaidan ja päättää pukeutua vasta vartin päästä. Pisarat piiskaavat ikkunaa, kastuneen kaupungin tuoksu tulvii sisälle kun sen avaa.
Toivottavasti koko elokuun taivaita riepotelleet ukkoset eivät vielä loppuneet. Aloin vasta päästä myrskyjen makuun.
Päivästä tulee hyvä.
Kunhan muistaa sateenvarjon.
☊ BJÖRK – HYPERBALLAD
Ajoissa nouseminen (ja siis ajoissa nukkumaan meneminen) tekevät kyllä arjesta pikkuisen ylellisempää. Sen sijaan netissä roikkuminen aamuyöhön ei. Sen kun muistaisi.
Rakastan tuota sadeikkunakuvaa. Huokaus ja jumitus. Ja farkut jalkaan.
Huokaus ja jumitus. Sanos muuta. Mutta tänään paistoi aurinko!
Sade ei haittaa (säähän ei voi vaikuttaa, omaan asenteeseen ja varusteisiin voi) mutta kiire; se on kyllä aamujen vihollinen nro. 1!
No niinpä! Se on tässä tullut huomattua, että kiireettömät aamut pelastavat koko elämän.
Kyllä vain, mutta, please, vielä vähän kesälämpöä.
Samaa mieltä.
Ja multa kun on ihan mennyt nää myrskyt ohi. Toivoin, että näkisin edes yhden. Turvallisesti oman kodin ikkunan takaa, mutta ei. Ei ole näkynyt.
Mitä, miten olet onnistunut missaamaan? Helsingissä on ainakin paukkunut niin paljon, että siltä on tuskin kukaan voinut välttyä.
Samaa mieltä, sadeaamut ovat ihania.
Ne ovat.