Tähän on tultu: oma äitini teki minulle tänään oharit! Piti olla porosoppaa, perhettä ja sympatiaa, sen sijaan löysin itseni viettämästä perjantai-iltaa yksin. SAATANA! Viltin alla torkkuvia tyttöjä ei lasketa, huonekasvitkin ovat viihdyttävämpiä kuin taju kankaalla kuorsaavat koirat.

Olisihan sitä voinut vaan lähteä ulos, mutta iski laiskuus. Sitäpaitsi ulkona on meneilläään maailmanlopun myrsky: pikkukoirat olivat lähteä lentoon kun vein ne iltakävelylle. Sen jälkeen ne tekivät itselleen viltinmutkaan vieläkin tiiviimmän pesän kuin kertoakseen, että turha tulla toiste maanittelemaan pihalle. Suotta pelkäävät, tuulee niin, että katto rytisee. Nostin parvekkeelta pikkuviidakon sisään, vaikka pienet oliivipuut ja agavet suhtautuivat nousevaan myrskyyn huomattavasti rauhallisemmin kuin talouden nelijalkaiset neropatit.

Olisin ollut ehkä huonommalla tuulella iltasuunnitelmien yllättävästä kariutumisesta, ellen olisi tajunnut, että kotona on viinipullo kylmässä ja pöydällä uusi Turku-roadtripillä ostettu Riviera-aiheinen kirja. Olin sujauttanut sen väliin Jacques Henri Lartiquen valokuvasta painetun postikortin, jossa nainen lojuu rantakalliolla viinilasin ja levysoittimen kanssa. Päätin ottaa hänestä mallia perjantai-iltaani. Sänky saa käydä rantakalliosta, sillä Eiranrannassa taitaa juuri nyt vähän tuulla. Postikorttikin löysi paikkansa yöpöydän yläpuolelta, olkoon siinä ja muistuttakoon prioriteeteista.

Olin iloinen siitäkin, että mereltä työntyvä tuuli on kaikesta huolimatta lämmin ja leuto – villatakki riitti, en tarvinnut edes huivia – ja siitä, että autiolla kadulla käveli vastaan valtavaa laatikkoa kantava mies, joka hymyili kantamustensa takaa. Häntä luultavasti lähinnä nauratti vimmatusti kotiin kiskovat koirat, mutta otan silti onnellisena vastaan kaikki ventovierailta miehiltä keskellä myrskyä irtoavat hymyt.