Jarno leikkasi viime syksynä pitkät kiharansa polkkapituiseksi ja päätös oli näemmä tarttuvaa sorttia. Kävin nimittäin pitkästä aikaa tapaamassa Markoa ja Markon saksia, ja puolet tukasta jäi Dandyn lattialle. Kävelin ulos pää kevyempänä kuin vuosiin: ihan kuin harteilta olisi lähtenyt muutakin kuin kilon verran kuivaa latvaa.

Olen ollut se pitkätukkainen muija niin kauan, ettei ole tullut mieleenkään kyseenalaistaa sitä. Melkein kaikki muu on silti muuttunut elämässäni viime vuosien aikana, vain pitkät hiukset ovat pysyneet. Vähän varkain niistä on tullut osa minäkuvaani, kuin yksi muuttumattomista asioista, jotka on kirjoitettu meihin. Mutta nehän ovat vain hiukset, uusiutuva luonnonvara, jonka voi leikata pois, kasvattaa uudelleen, värjätä, kihartaa, suoristaa. Olin jotenkin unohtanut!

Pitkä polkka oli lopulta nopeasti toteutettu päähänpisto, vaikka en olisi vielä kuukausi sitten uskonut, että katkaisisin pitkät kutrini. Ajatus uudesta oli tainnut kuitenkin poreilla pinnan alla jo tovin. Pohjoisen talven ja meksikolaisen meriveden kuivattamat hiukset eivät olleet enää mitkään kutrit, vaan reuhka, jatkuvasti takussa ja lytyssä. Haaveilin jostain freesimmästä, hiuksista jotka liikkuisivat ja heiluisivat eivätkä roikkuisi päästä raskaina kuin auton alle jäänyt raato. Ehkä se on myös tämä aika vuodesta. Valoa on päivä päivältä enemmän ja saa kaiken näyttämään talven jäljiltä jotenkin tunkkaiselta. Vaatteet. Ihmiset. Jumiutuneet ajatukset itsestä.

Kynsissäkin kiinnostaa lyhyempi look – ja mattaisempi musta.

Marko on toiminnan mies, ei tunteillut vaan leikkasi kertalaakista puoliselän alle yltäneen palmikon poikki. Oma värini oli kasvanut melko pitkälle, vaaleaa oli enää lattialla lojuvissa latvoissa. Peilikuva näytti enemmän tummalta kuin vaalealta, niinpä Marko lisäsi sekaan tuhkanvaaleita raitoja tuomaan hehkua kasvoille. Otan ilolla vastaan kaiken ylimääräisen hehkun, vaikka se tulisi väripurkista. Raitojen sekaan jäi runsaasti omaa sävyä, tykkään pitää ilmeen luonnollisena.

Solisluita hipovat hiukset liikkuvat kevyesti, ei takkuja, ei taistelua peilin edessä. Olo on oudosti huojentunut. Ehkä koko olemukseni kaipasi pientä ravistelua, muistutusta siitä että elämä menee eteenpäin ja hiukset saavat elää mukana.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA